Mikä on maahanmuuttokeskustelun punainen lanka?

Suomalaiset ovat heränneet globaalisti sekavaan todellisuuteen. Sangen myöhään, sanoisin. On toki niitäkin, jotka jättäytyvät kokonaan kommentoimasta maassamme pinnalla olevaa, hallitsemattomasti ryöpsähtelevää debattia maahanmuuton puolesta ja vastaan. Heillä on varmasti syynsä sivusta seuraamiseen, olkoonkin, että syiden taustalla olevat asenteet voivat vaihdella myönteisistä kielteisiin.  

Suomeen tulee saapumaan meidän mittakaavassamme suuri määrä pakolaisia. Tämä asia tuskin tulee muuttumaan, ellei Suomen valtiopoliittisia suhteita lähdetä uudelleen muotoilemaan tavalla, joka merkitsisi äärimmäistä eristäytyneisyyttä, jos ei muista, niin ainakin Euroopasta. Muuttumaan ei tule myöskään se, että Suomi on yhä maailmallisessa mittakaavassa hyvinvointivaltio, jossa on suhteellisen turvallista elää, tavoitella onnea ja vaurautta, synnyttää lapsia ja suuntautua tulevaan. Monet pelkäävät suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan puolesta. Uhatuiksi koetaan niin perisuomalaiset arvot kuin maa, jota veteraanimme puolustivat ja jota sittemmin on rakennettu ylpeydellä, sisulla ja sinnikkyydellä. Maamme koskemattomuus nähdään pyhänä. Pyhäksi tekeminen taas on yhdenlainen puhtaaksi julistamisen muoto, joka synnyttää herkästi ympärilleen uskomuksia, myyttejä ja rituaaleja, pahimmillaan myös kaikenlaiselta toisinajattelulta suojaavia turvaeristeitä.

Rasismin taustalla vaikuttavat monet yksilöpsykologiset mutta myös ryhmäpsykologiset ilmiöt, joita toisinaan näkee myös käytettävän julkisessa keskustelussa, molemmin puolin kiistakumppaneita. Rasismia selittävät osaltaan niin evolutiiviset turvamekanismit kuin vahvat yksilöpsykologiset defenssitkin. Lopullisesti itsesuojeluvaistomme herättää liian lähelle tullut uhka. Uhaksi kokeminen taas on myös osittain kiinni oppimistamme pelon kohteista. Rasismi kantaa vahvaa leimaa. Ennakkoluuloja taas on meillä kaikilla. Mitä paremmin tunnistamme itsessämme olevia, toimintaamme ohjaavia tekijöitä, sen paremmat saumat meillä on löytää yhteyksiä muihin ihmisiin ja rakentaa yhteistä. Se, mikä mekanismi tai selitys meitä estää ottamasta vastaan apua tarvitsevia, on sinällään yhdentekevä. Kääntäessämme selkämme meitä heikommassa asemassa olevalle, tulemme hylänneeksi inhimillisyytemme.  

Suomalaiset ovat saaneet paljon. Joillekin on suotu enemmän kuin toisille, mutta suuressa kuvassa Suomen voi sanoa olleen jonkinlainen menestystarina listassa valtiohistorioita. Tämä on saanut meidät pidättyväisiksi ja sokeiksi todellista ahdinkoa kohtaan. En väitä, etteikö Suomessa jo nyt asuvilla ja suomalaisiksi itsensä kokevilla ihmisillä olisi suuriakin ongelmia. Nuo ongelmat tuntuvat vain välillä määrittyvän sellaisista elämänodotuksista käsin, jotka ovat tulevaisuuden maailmassa väistämättä epärealistiset, jopa epäterveet. Olemme kaikki pakotettuja luopumaan ruusuisista unelmistamme ja sopeutumaan. Mitä nopeammin sen huomaamme, sitä nopeammin voimme kenties oivaltaa tulevamme toimeen vähemmällä ja saavuttavamme onnen pienemmällä määrällä tavoiteltavia asioita.  

Suomessa on rasisteja. Tämäkin asia on sellainen, joka ei kaunistelua kaivanne. Varmasti paljon on myös niitä, joille siirtolaisten vastaanottaminen on itsestäänselvyys, riippumatta siitä, onko päätöksellä hyviä tai huonoja yhteiskunnallisia vaikutuksia. Heitä ohjaa eettinen velvollisuus, ei niinkään se, mitä päätöksistä mahdollisesti kantaväestölle seuraa. Se, annammeko ihmisten tulla luoksemme, ei saisi milloinkaan olla talouden kautta määrittyvä valinta. Näen, että siirtolais-pakolais-maahanmuuttokeskustelua on hankala käydä käymättä samalla keskustelua siitä, missä me suomalaiset haluamme itsemme tulevaisuudessa nähdä. Tuota suuntaa eivät saisi ohjata taloudelliset vaan ennen muuta eettiset ja yleisinhimillisyyttä korostavat tekijät. Kuten kaikkina ihmiselon aikoina, yksin jääneet ovat nopeasti kuihtuneet pois.

Siirtolaisvirrat eivät tule tulevaisuudessa vähenemään, päinvastoin. Yhä laajempien alueiden käydessä viljelykseen kelpaamattomiksi alkavat ihmiset vähitellen siirtyä pohjoisimmille asuinsijoille. Tämänhetkinen yleiseurooppalainen koettelemus, joka ravisuttaa terveellä tavalla kaikkien hyväosaisten ajattelutottumuksia, ei tule jäämään hetkelliseksi. Tulemme tulevaisuudessa kohtaamaan aivan uudenlaisessa mitassa ihmisten liikkuvuuden kohti alueita, joissa on tilaa, rauhaa ja edellytyksiä yhteiskunnalliselle toimeliaisuudelle. Tällöin on entistä tärkeämpää pohtia, onko Suomi sittenkin vain yksi tarpeeton kategoriavirhe muiden joukossa pohdittaessa tätä hetkeä seuraavaa maailmaa. 

Afrikka ja läntinen turmelus

Tutustuttuani Nnimmo Basseyn teokseen Kiehuva ja köyhtyvä Afrikka olen entistä vakuuttuneempi siitä, miten Afrikan mantereen kehitystä ovat jarruttaneet länsivaltojen ja kehittyneiden maiden luonnonvaroihin kohdistuvat tyhjennysoimet. Paikoin tämä, jo 1700-luvulla alkunsa saanut resurssien laajamittainen ryöstely on saanut härskit mittasuhteet ja tuhonnut edellytykset afrikkalaisilta itseltään luoda parempaa ja ulkovalloista riippumatonta tulevaisuutta.

Afrikka on mittaamattoman laajoilla luonnonvaroilla varustettu maanosa. Tyypillinen toimintatapa monikansallisilla yrityksillä Afrikassa on ollut keplotella itselleen oikeudet resurssivarantoon, tyhjentää se ja jättää poistuessa taakse tuhottu ympäristö ja rikkirevitty ekosysteemi. Milloin kyseessä ovat timantit ja milloin musta kulta, seurauksilla ei ole eroa. Kirjassaan Bassey tuo esiin kymmeniä esimerkkejä saastuneista kyläympäristöistä, joita monikansallisten yritysten toiminta on jättänyt jälkeensä. Lisäksi ihmiset menettävät kotejaan jo siinä vaiheessa kun maita yksityistetään ja tarvittaessa pakkolunastetaan.

Afrikan tilanne on hankala. Maanosaa hallitsivat pitkään siirtomaavallat, jotka tulivat luoneeksi hyvät olosuhteet raaka-aineiden ryöstelylle ja myöhemmin jatkuneelle maksimaalisten voittojen nettoamiselle. Nykyäänkin Afrikka on lähinnä raaka-aineiden tuottaja. Kiina rohmuaa Afrikasta öljyn ohella myös maata turvatakseen oman ruuansaatavuutensa ja saadakseen maata biopolttoaineiden tuotantoon. Afrikasta tekee otollisen yritykselle sopimusympäristö, joka suosii yrityksille otollisten, usein erittäin pitkäkestoisten sopimusten solmimista. Yritysten on mahdollista operoida suhteellisen vapaasti kehnon poliittisen lainsäädännön turvin ja korruptoituneiden poliitikkojen ja virkavallan avustamana.

Afrikassa tilannetta ei helpota, että valtioista köyhimmät on lisäksi syösty velkaloukkoon, josta heidän ei ole mahdollista omin avuin nousta. Kansainvälisten kaivosyhtiöiden, rahoituslaitosten ja johtavien talousinstituutioiden kytky on mitä ilmeisin. Esimerkiksi Ghanassa meillä Euroopassakin tutuksi käyneet rakennesopeutusohjelmat pyyhkäisivät maan yli, ja kaikki kaivostoiminta yksityistettiin (olivat osa sopeuttamisehtoja). Kaivosalan vaikutus Ghanan kansantalouteen on kuitenkin jäänyt minimaaliseksi, sillä varat virtaavat ulos maasta. Työntekijöistäkin vain 5% on paikallisia. Samanaikaisesti suuryritykset jättävät systemaattisesti maksamatta veroja tai kiertävät verovelvollisuuksiaan taloudellisilla järjestelyillä ts. kierrättämällä varoja veroparatiiseissa. Talouden vapauttamisen periaatteet ovat Afrikassa toimineet huonosti, eikä vaihtoehtoisia malleja ole kansainvälisen painostuksen nojalla kyetty viemään läpi. 

Länsimaat tarvitsevat Afrikkaa kyltymättömän kulutuskulttuurinsa ruokkimiseen. Samalla me tulemme istuttaneeksi Afrikkaan unelman siitä elämänmuodosta, joka suurelle osalle länsimaalaisia ihmisiä on todellinen tai ainakin jollakin tavoin mahdollinen. Tämä taas on koko planeetan kestävälle kehitykselle valtava uhkakuva. Jo pitkään Afrikassa tuotantoa ovat ohjailleet länsimaiden sanelemat kaupalliset intressit. On käsittämätöntä, että esimerkiksi Etiopiassa kukkien kasvatus länsimaalaisten tarpeisiin on tuhonnut paikallisen ruokaturvan liki pysyvästi. Paikallinen viljely on tullut monin paikoin kannattamattomaksi ja elintarviketuotanto vaaraantunut. Afrikan maat toisin sanoen mukauttavat (pakon edessä) omaa tuotantoaan tyydyttämään lännen tarpeita. Lisäksi kaikki vienti hinnoitellaan heille valmiiksi. 

Afrikan surullisen historiallisen kehityksen taustalla on paljon myös sellaista historiallista ainesta, josta yleisesti vaietaan (kaksinaismoralismin välttämiseksi). Näin esimerkiksi Kongon tapauksessa, jossa Yhdysvallat etunenässä masinoi aseellisten ryhmittymien yhteenottoja varmistaakseen yritystensä raaka-ainevirran ehtymättömyyden. Samanaikaisesti aseellisia konflikteja päivitellään maailmanpoliittisessa keskustelussa, vaikka isot valtiot ovat usein ongelmien taustalla joko rahoittamassa moraalittomuuksia tai sallimalla niiden tapahtumisen. Sotilaalliset ja kaupalliset intressit ovat usein jopa niin voimakkaat, että niiden edellyttämät moraalittomuudet täytyy naamioida konkreettisen auttamisen kaapuun. Afrikan maiden kohdalla tästä vilpittömästä auttamistyöstä on usein hyötynyt kaikki paitsi autettavien maiden kansalaiset itse. 

Oma lukunsa on myös kehitysapu, joka on osalle afrikkalaisia puhdas länsimaisen itsekkyyden ja korruption manifestoituma, siihen kun liittyy valtavaa rakenteellista tuhlausta. Lisäksi kehitysapu on usein vain sumuverho uusliberaalien oppien ja linjausten edistämiselle. Kehitysapu tuntuukin sangen väljähtyneeltä ratkaisulta, jos ongelmat todella palautuvat kehitysavun tarjoavien valtioiden moraaliseen välinpitämättömyyteen ja haluttomuuteen korjata asioita pysyvästi, oman edunmenetyksen uhalla.