Viikko 5 - Mediasivistymistä ja perusrouhintaa

Puolenvälin piste on ohitettu ja harjoittelun on aika kääntyä jälkimmäiselle puoliskolleen. On hyvä hetki miettiä, mitä tähän asti on tullut opittua. Harjoittelussa olen huomannut ihmisten olevan hyvin sitoutuneita työhönsä. He kertovat mielellään toiminnasta ja projekteista, joissa ovat osallisena. Jokaisella heistä tietää olevan paljon vastuita ja velvollisuuksia, joista toiset ovat miellyttäviä ja toiset ikävämpiä, joskin välttämättömiä. Työ on jatkuvaa prosessissa elämistä. Kaikki vaikuttaa olevan dynaamisessa liikkeessä: työajat, työtehtävät, tapaamiset, hankkeet, projektit, rahoitushakemukset, ihmiset. 

Työssäni opettajana on pysyvyyttä, josta sekä nauttii että jota vieroksuu. Järjestökentällä asetelmat ovat toiset. Harjoittelijana pysyvyyden tunteita lisäävät oma työhuone, suhteellisen raamitetut päivärutiinit ja työaika, jonka pyrin pitämään päivästä toiseen samanlaisena. Nautin kuitenkin minulle suoduista vapauksista. Jo pelkästään tunne siitä, että voin tehdä töitä omalla tavallani, on rauhoittava. Voin nukkua aamuisin pidempään ja jatkaa vastaavasti toimistolla muutaman tunnin myöhempään. Tärkeää on riittävä itsekuri ja itserehellisyys. Niillä, joiden asemassa kannetaan laajempaa vastuuta, on ymmärrettävästi enemmän stressiä ja huolta siitä, että työt tulevat ajallaan hoidetuiksi. Deadlinet eivät jousta ja muutakin elämää olisi mukava olla. Järjestötyössä tähän tulee kuitenkin tottua. Työn vaativuuden määrittää työn kehittämisen tarve ja jo käynnissä olevien tehtävien moitteeton sujuminen. 

Kuluneella viikolla huomasin, kuinka raskasta uusien ideoiden tuottaminen raskaimmillaan voi olla. Kevään toisen päätapahtuman instituutille muodostaa huhtikuussa järjestettävä Suomen Sosiaalifoorumi, jossa keskustellaan monenlaisista yhteiskunnallisista ja poliittisista huolenaiheista ja kysymyksistä. Tulevan foorumin aihe on yhä työstövaiheessa ja tavoitteena olikin saada aikaan jonkinlaisia ideoita siitä, mitä teemaa instituutti omassa työpajassaan voisi käsitellä. Päädyimme lopulta rajaamaan teeman väljästi mediakasvatusta koskevaksi. Oman roolini mukaisesti aloin selvittää, mitä mediakasvatuksen kentällä tällä hetkellä tapahtuu ja mikä teema voisi kiinnostaa samanaikaisesti sekä akateemisia piirejä että tavallisia opettajia. Yleisesti ajattelen mediasivistyksen olevan tulevaisuudessa entistä tärkeämpää lapsen ja nuoren omaksua. On kyettävä hallitsemaan ja käyttämään mediaa oman ilmaisun välineenä ja ymmärtämään mediakulttuuria syvällisesti. 

Ajattelen opettajissa ja kasvattajissa olevan yhä paljon niitä, joille mediakulttuuri (ja populaarikulttuuri) näyttäytyy hankalana ja hallitsemattomana kenttänä erilaisia voimia. Siksi olen myös sillä kannalla, että ensimmäinen askel matkalla kohti parempaa mediasivistystä on asenteiden muokkaus negatiivisesta positiiviseen. Kuten Ritva-Sini Merilampi toteaa: Mediakasvatuksen lähtökohtana on se, että opettaja kirkastaa oman mediasuhteensa, vasta sitten hän on valmis arvioimaan oppilaiden mediasuhteita ja ohjaamaan niitä kasvatustavoitteiden suuntaisesti. Opettajia on voimallistettava uskomaan mediakulttuurin tutkimisen tarpeellisuuteen ja hyvyyteen ja rohkaistava tarttumaan haasteeseen ennakkoluulottomasti ja vailla lamauttavia pelkoja. Mediakulttuuri on kuin koira, jonka uskomme olevan pahantahtoinen pelkkää isokokoisuuttaan ja rumuuttaan. Vahvistumme vain peloissamme ellemme kohtaa pelon aiheuttajia ja opi työskentelemään niiden kanssa. 

Instituutti on pieni toimija ja onkin toivottavaa, että saamme houkuteltua mukaan yhteistyökumppaneita, jakamaan ideoita ja käytännönvastuita. Itse teeman suhteen joustonvaraa on runsaasti. Suomessa on erittäin laaja otos varteenotettavia mediakasvatuksen ammattilaisia, kouluttajia ja asiantuntijoita, joilla voisi kuvitella olevan innokkuutta tarttua aina vain ajankohtaisempaan aihepiiriin ja tuoda siihen omia erityisnäkökulmia. Nykyisin mediakasvatuskeskustelu on kiertynyt ennen muuta verkkopedagogiikan ja lapsen oman toimijuuden vahvistamisen (sovellukset, mediatyökalujen luova ja osaava käyttö etc.) ympärille. On tärkeää opettaa lapsia vastaanottamaan mediaa, vaikuttamaan siinä ja työstämään omia mediasisältöjä. Mielestäni yhtä tärkeää on kuitenkin muistaa, että mikä tahansa median kanssa työskentely tai erilaisten työkalujen hallinta ei sellaisenaan ole riittävää. On pohdittava myös median jo sisältämiä ja sinne istutettavia sisältöjä moraalin ja etiikan näkökulmasta. Puhdas välinekeskeisyys opetuksessa ajaa meitä entistä voimakkaammin sellaiseen mediakulttuuriin, jota syystäkin kammoksutaan. Ei sovi unohtaa tavoitteenamme olevan median muuttaminen palvelemaan meitä tehtävässämme edistää inhimillistä hyvää ja globaalia hyvinvointia. Usein ongelmana on, että keskustelu, joka olisi ollut syytä käydä hyvissä ajoin, käydään vasta jälkijättöisesti. Myös mediakasvatuksen osalta moni moraalisesti tärkeä tulokulma on jätetty sivuun, kun on keskitytty pelkkään tekniikkaan. On muistettava, että tekniikka palvelee ihmistä – niin hyvässä kuin pahassa. On sääli, että tulevaisuuden suuntaa ohjaavia neuvoja yrittävät huutaa ne, jotka ovat jätetty jonon hännille huutelemaan. Kehitys kulkee omia ratojaan ilman – usein ilman kuskia. 

Mediakasvatus pyrkii antamaan hallinnan välineet takaisin niille, jotka mediaa käyttävät. Nykyisin tosin mediaa hallitsevat jo pitkälti sen käyttäjät. Organisaatiot ovat ulkoistaneet jo suuren osan tuotannosta käyttäjille itselleen (kenellä valta on?). Se, mihin mediakulttuuri tulevaisuudessa menee, seuraa pääasiallisesti siitä, mihin suuntaan sen käyttäjät haluavat sitä johdattaa. Tässä kohdin opettajilla on sauma. Lapsia ja nuoria on sivistettävä median mahdollisuuksista, sen muokkaamiseen liittyvistä vastuista (meitä ja muita kohtaan) ja sudenkuopista, joita osin tuntemattomaan maastoon aina liittyy. Itse haluaisin sosiaalifoorumissakin käsiteltävän teemoja, jotka auttaisivat opettajia heidän epätoivossaan. Nuoren maailmaa on lähestyttävä ennakkoluulottomasti, ja nuoret on valjastettava mediakasvatuksen resursseiksi. Parhaimmillaan he auttavat itse itseään ja siinä sivussa myös opettajaa kohtaamaan mediakulttuurin kauaskantoiset horisontit. Toiveissani on, että sosiaalifoorumissa keskustelevat akateemikot, käytännön työläiset ja nuoret samalla sohvalla siitä, mitä mediakulttuurista haluamme oppia, miten voimme siitä oppia ja miten voimme saada sen palvelemaan kasvatuksen ja ihmisenä kehittymisen perustehtävää, hyväksi ihmiseksi kypsymistä. Kun ymmärtää mediakulttuurin olevan laajennus, aikamme ”Matrix”, omassa olemisessamme, voimme kysyä itseltämme: mihin suuntaan haluamme ihmisinä mennä ja kuka tätä kehitystä hallitsee? Me hallitsemme, me myös päätämme. Silloin on ensiarvoisen tärkeää ohjata mediakasvatusta siihen, että ymmärrämme mistä on kyse ja miten voimme nyt kaoottiselta vaikuttavaa mediakulttuuria hyödyntää ja sen satuloida ajamaan kohti itse kohdentamaamme päämäärää.  

 

Viikko kului lopulta verkon syövereitä tutkiessa ja erilaisia mediakasvatusmateriaaleja läpikäydessä. Suomessa on julkaistu aihepiiristä runsaasti mielenkiintoista tavaraa, johon toivon mukaan opettajat jaksavat työnsä lomassa syventyä. Itse koen näiden tutkimusretkien tuottaneen jälleen paljon hyvää tulevaisuutta silmällä pitäen.

Kuvakulttuuri katsomisen haasteena

Tapamme katsoa televisiota rajoittuu sen viihteellisyydestä nauttimiseen. Myös nuorilla tavat katsoa esimerkiksi televisiosarjoja ovat katsoakseni sangen yksipuoliset. Haluan nostaa keskusteluun, millä tavoin populaarikulttuuria voisi tarkastella mahdollisuutena sen uhkien ylikorostamisen sijaan. Kun katselet televisiosarjaa, mitä havaitset? Millä tavoin syvennyt sen eri tasoille ja merkityksiin? Myös todellisesta elämästä tiedämme, että havaintojamme ohjaavat muun muassa aiemmat tiedot ja mielenkiinnon kohteet. Harvoin osaamme kiinnittää huomiota asioihin, joita pidämme itsestäänselvyyksinä ja epäolennaisuuksina. Samalla tavoin kiinnitämme televisiota katsoessamme huomiota vain niihin piirteisiin, joita olemme tottuneet katsomaan. Jos televisio tarjoaa lähtökohtaisestikin vain viihdettä, emme saa edes potentiaalisesti hyvistä aineistoista juuri muuta irti. Kirjailija Oscar Wilden mukaan jokainen kirja kantaa moraalista viestiä, mutta viisaus koskee myös televisiosarjoja. Jos ja kun tiedämme sen, millaisista elementeistä sarjat rakentuvat, voimme tehdä katselukokemuksesta syvällisemmän, mieleenpainuvamman ja entistä kokemuksellisemman. Kaikissa sarjoissa on jotakin hyvää, riippumatta siitä, millaisia konkreettisia sisältöjä ne välittävät. Kasvattajina tulisi keskittyä vaalimaan näitä rakenteellisia seikkoja ja auttamaan oppilaita löytämään uusia keinoja katsella kuvia, kuunnella ääntä ja esimerkiksi liikkua verkossa. 

Muistan itse, kuinka Hong Kongissa osallistuin elokuvaopintojen peruskurssille, jossa perehdyimme elokuvan keskeisiin rakenteellisiin tekijöihin. En ole katsonut elokuvia enää samalla tavoin saatuani kurssin päätökseen. Kurssin myötä opin, että jokainen elokuva on hyvä tai huono vain suhteessa niihin rakenteellisiin kategorioihin, joiden kautta elokuvia katsomme ja arvotamme, kiitämme ja palkitsemme. Charlien enkelit on loistavasti leikattu, Saw taas onnettomasti näytelty. Edellisessä on surkea käsikirjoitus, jälkimmäisessä taas mainio loppuratkaisu. Tietoisuuteni elokuvan teosta laajeni tuolla kurssilla, mutta vaikka en edelleenkään osaa tehdä elokuvia sen paremmin kuin aiemmin, ymmärrän niitä ja osaan katsoa elokuvia mielestäni tarkemmalla objektiivilla. Makutottumukset tosin tekevät objektiivisesti arvioinnista vaikeaa, mutta kuinka arvottaa, jos ei edes käsitä puvustuksen olevan kategoria, jossa onnistutaan tai epäonnistutaan (mikäli tavoitteena on uskottavuuden tunteen luominen suhteessa reaalitodellisuuteen).  

 

Nuorten televisionkatselu on nykypäivänä häkellyttävän korkealla tasolla, ajankäytöllisesti mitattuna. On ilmeistä, että television, pelien, musiikin ja elokuvien demonisoinnissa taustalla on pelko hallitsemattomuudesta ja kyvyttömyydestä ymmärtää. Sitä mitä et ymmärrä, sen tuomitset – usein haitalliseksi. Mielestäni on tärkeää nostaa esiin se, etteivät mediakulttuurin tuotteet ole yksinomaan pahoja. Me vain keskitymme liiaksi niiden visuaalisiin sisältöihin, tapoihin tuottaa edustuksia todellisuudesta. Nuorille on erittäin tärkeää näyttää, mistä liikkuva kuva, musiikkikappale tai vaikkapa sanomalehtikuva koostuu. Tällöin tulemme etäännyttäneeksi katsojaa todellisuuden näennäisestä ja kaikin tavoin karkeasta representaatiosta, jota kuva tai ääni aina väistämättä on. 

 

Ajatukseni, jonka mukaan kuva, liikkuva tai staattinen on osiensa summa, ei ole erityisen omaperäinen. Uskon, että taito nähdä elokuvat kategorisina rakenteina helpottaa niiden vastaanottoa ja käsittelyä. Mielestäni olisi varsin hyödyllistä käydä lasten kanssa läpi elokuvia, pelejä ja tv-sarjoja tavalla, joka pakottaa heidät näkemään ne kerroksellisina tai osistaan koostuvana konstruktioina. Lasten kanssa tulisi tutkia esimerkiksi televisiosarjoista niiden eri kategorioita kuten puvustusta, valaistusta, leikkausta, kuvausta, lavastusta jne. tarkemmalla syynillä, sillä näin vähitellen havaintojärjestelmämme sopeutuu etsimään ympäristömme kuvatulvasta tietoa analyyttisemmin. Väitän, että pelit, elokuvat ja teeveesarjat ovat haasteita, ja sellaisina huonoja tai hyviä. 

 

Se, miksi väkivalta menee nuoren ytimiin, johtuu mielestäni puutteellisista kyvyistä käsitellä kuvatulvaa (no suprise there). On myös selvää, etteivät populaarikulttuurin aikaansaannokset ole muuta kuin hedonista mielihyvää tuottavia, jos niiden rakenteita ei halua, tai ennen muuta osaa, tonkia – halutun merkityksen tai laajemman kokonaisuuden osalta. Jos kuvat ovat yhtä kuin viihde, on väkivaltaviihde terminä ja huolenaiheena paikkansa ansainnut. Jos taas kuvat ovat katsojalle muutakin kuin viihdettä, ei väkivaltakaan ole kuin yksi kuvaus, jolla määritellä kohdetta tai sen funktiota.

 

Välillä on mielestäni olennaista voida esittää esimerkiksi sarjoja katsoessaan tapahtumien olevan ristiriitaisia aiemmin tapahtuneen kanssa tai kohtauksen olevan epärealistinen. Näin tulemme vahvistaneeksi toden ja epätoden luonnollista ja välttämätöntä kuilua. Nykyisin kritisoidaan myös paljon sitä, miksi kuvakulttuuri on ladattu väkivallalla ja negatiivisilla sisällöillä. Itse koen keskustelun olevan siinä suhteessa kujalla, että koen sisältöjä merkittävämmäksi asiaksi katsomisen tavat; Mitä konkreettisesti kuvassa tai kuvavirrassa katsomme? Mihin kiinnitämme huomiomme? Kuinka suhtaudumme näkemäämme? Entäpä jos jonakin päivänä yhä nuoremmat lapset kykenisivät jo tunnistaa sarjojen keinotekoisuuden osaamalla keskittää huomionsa niissä muuhunkin kuin kaikkein ilmeisimpiin sisältöihin? Jopa pelisarja GTAkin olisi tällöin muutakin kuin raiskauksia, ryöstelyä ja lainkouran välttelyä. Se olisi mekaniikkaa, tarttuvaa musiikkia, hyvä käsikirjoitus, mainio ajankuva jne. Televisiosarjat ja videopelit ovat helppoja kohteita kritiikillemme, mutta vika ei ole niissä katseen kohteina, vaan meissä katselijoina. 

 

 Monille televisiosarjoissa tärkeää on elämyksellisyys. Yhtä tärkeää mielestäni on taito pitää yllä tietoista todellisuuksien välistä etäisyyttä. Elämyksellisyys ei synny yksinomaan siitä, että kokemus on elävän todellisuuden kanssa yhdenmukainen tai sen kaltainen. Elämyksellisyys on tunne, joka ei tarvitse realismia, vaan mielikuvitusta ja magiikkaa, kuten lastenkirjailija Roald Dahl olisi asian esittänyt. Tällöin elämyksellisyyden synnyttääkin tunne siitä, että katsomamme asia on kaikin tavoin epäuskottava. Realistinenkin voi kuitenkin olla epäuskottavaa riippuen siitä, millaisena sen kokonaisuus elementtiensä kautta näyttäytyy. Se, mitä mielikuvitus käsittelee - riippumatta siitä, mikä sen sisältö on – on tietoisen kaukana todellisuudesta. Edes inhorealismi ei käy inhottavaksi, kun mieli on virittynyt katsomaansa kohdetta analyyttisesti, valmiina purkamaan sen osiinsa, riisumaan sen aseistaan niin sanotusti. Itse saatan katsoa elokuvia ja todeta, olipas se todentuntuinen. Totta se ei kuitenkaan ollut. 

 

 Sama vaatimus koskee mielestäni todellisuutta laajemmin. Jos ja kun maailma ympärillämme on kokonaisuus, on se sitä helpompi kohdata mitä paremmin ymmärrän sen olevan yhtäältä tätä, toisaalta sitä. Voin arvioida yhden ja saman maailman olevan luonnoltaan kaunis, ihmisiltään arveluttava ja jumaliltaan tyhjä. Maailma ei kuitenkaan ole yksinomaan paha eikä yksinomaan hyvä. Se, mistä löydän hyvyyttä, mistä liioin pahuutta riippuu siitä, miten maailmaa katselen ja miten sen kohtaan. Aikuisen tehtäväksi jää opettaa lapselle avarakatseisuus taitona katsella maailmaa – ja sen kuvia.