Äänestämisen ja edustuksellisen demokratian problematiikkaa

Äänestäminen on yksilön henkilökohtaiseen vapaudenalueeseen kuuluva asia, josta ihmiset yksin kohdallaan päättävät.  Kyseessä on kannanotto, jonka perusteet voivat vaihdella, ja jotka harvoin ovat yhteismitallisia. Yhtä kaikki, demokratia sallii myös äänestämättä jättämisen. Äänestäminen Suomessa edellyttää sitä, että pitää edustuksellista demokratiaa arvossaan. Harvoin tulemme ajatelleeksi tai esittäneeksi sille suoranaisia vaihtoehtoja. Tästä arvostamisesta käsin tuomitsemme helposti ne, jotka ajattelevat järjestelmän olevan ongelmallinen ja sisältävän aineksia, jotka johtavat äänestämättä jättämiseen. On hankala tarkemmin tutkimatta tietää, millaisin syin ihmiset äänestämättä jättävät, mutta uskon joukossa olevan myös kestäviä ja syvästi pohdittuja perusteluja.

Mielestäni on yhtäältä syytä suhteellisen pikaisesti jättää omaan arvoonsa kommentit, jotka jättävät huomiotta äänestämättä jättämisen syiden tarkemman arvioimisen. Toisaalta on myös ihmeteltävä, millainen syy  äänestämättä jättämiselle esimerkiksi toteamus "Ei koske minua" on. Äänestäminen koskee aina myös yksilöä (ainakin välillisesti), mutta on myös olemassa mielestäni syitä, joiden nojalla äänestämättä jättäminen on äärimmäisen hyväksyttyä tehdä. 30 prosenttia kansasta ei koe äänestämistä syystä tai toisesta vaivan arvoisena. Sen sijaan, että emme heitä lähtökohtaisesti halua edes ymmärtää, aiheuttaa mielestäni itse äänestyspassiivisuutta suuremman ongelman. Olemme tottuneet järjestelmämme toimivuuteen, laadukkuuteen ja paremmuuteen sarjassa vaihtoehtoja järjestää yhteiskunnallinen päätöksenteko. Ne, joilla on eriävä mielipide, ei kuunnella - ainakaan näkemyksen edessä vakavoituen. 

Filosofi Mikko Lahtinen esittää puheenvuorossaan (Yliopistouutiset, 15.4), kuinka demokratia on kaventunut ajatukseksi vaaleista neljän vuoden välein. Todellinen demokratia on jotakin suuresti ylevämpää, ja nykymaailmassa usein vain kaukainen haavekuva. Myös Suomessa demokratia on vain laiha luuranko siitä, mitä tosiasiallisen demokratian tulisi olla ja miten sen tulisi näkyä. Lahtinen kirjoittaa miten äänestämättömyys ei ole välttämättä pelkkää nukkumista,  vaan se voi kertoa siitä, että maailma koetaan toisin ja politiikan edustajat tahoina, jotka eivät kuitenkaan äänestäjää arvosta. Tämä on helppo ymmärtää kun ottaa huomioon vallan keskittymisen ja kaventumisen ideologisesti yksipuoliseksi. 

Edustuksellisessa demokratiassa ääni ratkaisee ja äänten ajatellaan olevan mandaatti, jolla valtaa siirretään massoilta pienemmälle joukolle edustajia. Ne, joille valta on annettu, uskotaan edustavan parhaan kykynsä mukaan heitä äänestäneitä. Kun näin ei käykään, on edessä tulevat vaalit, jolla tilannetta yritetään äänestäjän toimesta korjata. 
Suomessa jäsenet muodostavat puolueita, joilla on puolueen sisäisesti määrittelemä poliittinen linja. Vain pienessä osassa tapauksia jäsenet saavat äänestää "omatuntonsa mukaan", muutoin edellytetään sitoutumista puolueen linjaan. Suomessa on myös poliittisen järjestelmän sisällä vain vähän, jos lainkaan, aitoa mahdollisuutta demokratian suoraan toteutumiseen. Häiriömuuttujia on yksinkertaisesti liikaa yhdessä pakkaa sekoittavien (usein julkisuudelta piilossa olevien) intressitahojen kanssa. Poliittinen kenttä ja puoluevalta on tässäkin mielessä umpioitunut todellisuus, aivan kuten Lahtinen toteaa. 

Olen samoilla linjoilla Lahtisen kanssa siinä, että äänestäjä voi kokea vallitsevan poliittisen järjestelmän täysin vieraaksi samalla kokien, että on olemassa myös muita vaihtoehtoja. Ihmisille, jotka ovat täysin ehdollistuneet politiikan yksiulotteiseen ymmärtämiseen ja vakiintuneisiin tapoihin yrittää muuttaa valtion tilaa, muut vaikuttamisen keinot näyttäytyvät herkästi patologisina ja tuomittavina. Nämä anarkistiset ja utopistiset ajatustavat eivät voi sisältää mitään hyvää. Ilman näitä utopistisia ajatuskokeita ei voida kuitenkaan nähdä mielestäni aitoa muutosta. 

Koen äärimmäisen turhauttavana sen, miten äänestämättä jättäminen jollakin tavalla yksiselitteisesti olisi keskisormen näyttämistä isänmaalle ja sen hyvinvoinnista välittämiselle. Pikemminkin ajattelen, että poliittisia toimintatapoja on aina voitava arvioida kriittisesti ja osattava tarpeen tullen myös osoittaa, mikäli perustellusta syystä haluaa järjestelmää vastaan kapinoida. On toki hyvin helppo ymmärtää, miksi ihmiset ovat näreissään osallistumisen passiivisuudesta. Heiltä voisikin kysyä, missä määrin he tulevat ajatelleeksi sitä, voisiko nykyisessä edustuksellisessa demokratiassamme olla jotakin perustavanlaatuisesti vialla. Edes ajatusleikkinä. 

Vastikään myös Esko Valtaoja otti kantaa siihen, mitä demokratian toteutuminen kansalaisilta edellyttää. Hän nosti esiin yksilön, jolla on tietoa ja ymmärrystä niin poliittista elämää ja päätöksentekoa määrittävistä tekijöistä ja lainalaisuuksista kuin todellisuudesta yleensä. Vaikuttaa siltä, että yhä harvenevalla joukolla äänestäjiä Valtaojan peräänkuuluttamaa ensimainittua kompetenssia on. Demokratia on juuri niin toimiva asia kuin se kansa, joka sitä ihanteenaan tavoittelee. Nykyisellään suomalainen vaalikeskeinen demokratia-käsitys unohtaa yhteiskunnallisen todellisuuden ja sen historian, ja tulee kääntäneeksi selkänsä arkipäivän demokratialle ja sen muutospotentiaalille. Uinuvia äänestäjiä paheksutaan, sillä ihmisille äänestäminen on kaikki kaikessa, ainoa legitimoitu muutoksen mahdollisuus. Jotta äänestäminen Suomessa voisi johtaa aidon demokratian toteutumiseen, tarvitaan valistuneempia kansalaisia, jotka voivat tarkastella yhteiskunnassa vallitsevia vaikuttamisen tapoja ja muuttaa niitä tarvittaessa. Tämä voisi johtaa tilaan, jossa äänestäminen ei enää olisikaan yksi ja ainoa yhteiskuntakelpoisuuden mittari. 

Ihmisen kahleet (ja filosofisia sivupolkuja)

Ranskalaisen valistusfilosofi Voltairen (1694-1778) kerrotaan sanoneen, miten vaikeaa on ihmiset on vapauttaa kahleista, joita he itse pitävät arvossaan.  Tämän tekstin tarkoitus on leppoisasti pohdiskella, millaisia ovat nykypäivän ihmisen kahleet tai pikemminkin ne rajoitteet, jotka mahdollisesti estävät meitä toteuttamasta henkilökohtaisia pyrintöjämme ja pakottavat ajatteluamme valmiisiin muotteihin.

Tämän tekstin lähtöajatuksena on José Ortega Y Gassettin (1883-1955) ajatus, jonka mukaan ihmisten elämää rajoittavat sekä fyysinen ympäristö että ajatukset, jotka tottumus on muokannut. Jokaisen ihmisen tulisi pyrkiä sekä ymmärtämään olosuhteitaan paremmin että aktiivisesti muuttamaan niitä. Tämä filosofinen perusorientaatio on kaiken muutoksen perimmäinen taustavoima; maailma on se, joka muovaa meitä ja me puolestamme voimme osaltamme muuttaa maailmaa. Ortega myönsi, että ihmisen unelmien tiellä ovat poikkeuksetta todellisuuden karut realiteetit. Tästäkin huolimatta ihmisen pitää ylittää massa-ajattelu ja luoda oma elämä yhteentörmäyksistä tulevaisuuden kanssa.  

Gassettin inspiroimana lähden liikkeelle ihmisen sisäisen maailman rajoituksista. Kenties merkittävin kahle ihmiselle on hänen sisäinen tajuntansa. Useat filosofit Immanuel Kantista (1724-1804) Ludwig Wittgensteiniin (1889-1951) ovat tunnustaneet ihmisen olevan vankina oman tietoisuutensa muodostamassa tilassa, josta ei ole pääsyä käsityskyvyn ulkopuoliseen todellisuuteen, ns. transsendenttiin. Wittgensteinin oli Kantin esittämin reunaehdoin väistämättä hyväksyttävä, että maailma ilmenee yksin hänelle edellytyksin, jotka subjektiivinen järki sanelee. Emme saa kiusata itseämme saati yrittää puhua asioista, jotka on tuomittu jäämään ikuisiksi ajoiksi tuntemattomiin. On virheellistä yrittää todeta tuonpuoleisuudessa olevan enempää tätä kuin tuotakaan.

Ihminen ei ole lepakko tai valas. Toimiessaan maailmassa ihminen ei oletettavasti voi milloinkaan paeta niitä kokemisen ennakkoehtoja, joiden läpi todellisuus hänelle suodattuu. Milloin kyse on siitä, mitä silmin ja aistein havaitsemme, milloin taas siitä, miten selitämme todellisuutta mentaalisten päättelyjärjestelmiemme kautta. Kuinka paljon säästyisimmekään turhalta jupinalta, jos hyväksyisimme, että ainakin teoriassa asiat, kuten tahdonilmaisumme, ovat mitä suurimmassa määrin alisteisia aivojemme hienosyiselle ja monimutkaiselle toiminnalle, joka sisältää niin tunteet kuin älyn. Oma sangen kiehtova kysymyksensä on, kykeneekö ihminen venyttämään kokemisensa ehtoja tai kiertämään niitä; olemmeko todella auttamattomasti lukittuna mielemme tyrmään vai voimmeko laajentaa tietoisuuttamme ja näin venyttää ymmärryksemme rajoja. Muun muassa julkiateisti Sam Harris uskoo ihmisen aivojen kykyyn mukautua ja tehdä mahdolliseksi uudenlainen lähestyminen kohti todellisuutta an sich. Zen-mestarit ovat vuosituhansien ajan pyrkineet tähän päämäärään ja mielestään myös siinä onnistuneet. Nykyinen neurologinen tutkimus tukee myös oletusta siitä, että mieltä voidaan herkistää tiedostamaan todellisuus tavalla, johon mieli oletusarvoisesti ei ole ohjelmoitu. Samasta asiasta puhui kiertäen myös ranskalainen Maurice Merleau-Ponty (1908-1961), joka edellytti ihmiseltä totunnaisten tapojen syrjään siirtämistä jotta maailma voisi näyttäytyä sellaisena kuin se on. Hänelle maailma, tietoisuus ja ruumis olivat yhtä ja yhdessä ne muodostavat yhdessä kaiken inhimillisen kokemisen perustan.  

Wittgensteinille kieli oli väline, joka rajasi todellisuutta ja ajattelua. Kieltä voidaan kuitenkin pitää myös kahleena, joka mahdollistaessaan ihmisten keskinäisen kommunikaation jää aina samalla todellisuuden tavoittajana vaillinaiseksi. Niin buddhalaisessa kuin taolaisessakin traditiossa kieli on käyttökelpoinen vain tiettyyn rajaan asti. Inhimillisenä konstruktiona se on rajallinen eikä milloinkaan voi tavoittaa olemisen syvintä olemusta. Vaikka kuinka yritämme siirtää kokemustamme sanoiksi ja puheeksi, epäonnistumme, sillä kieli on suljettu ja ihmisen keinotekoisille tarpeille alisteinen järjestelmä. Voi olla hyväksi pohtia, millaisia uusia itseilmaisun muotoja voisimme löytää jos hylkäisimme kielen, ja voisivatko ne tarjota enemmän vapautta kielen kahleiden sijaan.  

Isaih Berlin (1909–1997) kutsui vapautta kahleettomuudeksi. Berlin korosti, että ihmisen tulee saada olla vapaa tavoitella itse itselleen asettamia päämääriä. Yhteiskunnat ja vallankäyttöön perustuvat järjestelmät tulevat aina väistämättä kaventaneeksi yksilön vapautta (eritoten sen negatiivisessa muodossa). Yhteiskunnat ovat kaiketi suuressa määrin hyväksyttyjä valtainstituutioita, joiden olemassaolo perustuu kahlitsemiseen. Niiden kahlitsevuuden oikeutamme luonnollisten oikeuksien turvaamisella ja hobbeslaisen luonnontilan välttämisellä. Toisinkin voi ajatella. Nykymaailmassa on 27 miljoona orjaa. Nämä orjat valmistavat vaatteita, työskentelevät pelloilla, kaivoksissa ja seksityöläisinä, monet heistä alaikäisinä.  Heille kahleet ovat konkreettisia ja vapaudenriisto mitä raskainta arkipäivää. Harva heistä tuskin haluaisi jatkaa orjuuttaan, mikäli saisivat päättää. Berlinin peräänkuuluttama vapaus tavoitella omia päämääriä on siis sangen illusorista niiden ihmisten kohdalla, joiden kohtalo on muiden kuin henkilöiden itsensä käsissä.

Länsimaisissa demokratioissa esiintyy sielläkin orjuutta. Sitä esiintyy niin pakkotyön muodossa kuin muodoissa, joista orjuutetut eivät itsekään tiedä olevansa osallisia. Yksi näkyvimpiä kahleitamme on työ. Brittiläinen Bertrand Russell (1872-1970) ehdotti esseessään in Praise of Idleness (Joutilaisuuden ylistys), miten vääränlainen asennoituminen työhön käy lopulta ihmistä vastaan. Russell talsi Marxin jalanjäljissä kritisoidessaan omistavaa luokkaa, jonka jäsenet ansaitsevat usein eniten tehden vähiten. Varsinainen Russellin viesti oli kuitenkin, että ihmisten tulisi tehdä vähemmän töitä ja keskittyä materian liikuttamiseen sijaan mielen kultivointiin. Russell kutsui kulttuuriamme tuhoon tuomituksi, jos ihmiset eivät neljätuntista päivää tehdessään keksi, mitä jäljelle jäävällä ajalla tekisivät.  Riippumatta siitä, kuinka välttämättömänä pidämme työn merkitystä nykyisen hyvinvoinnin takaajana, on tärkeää pohtia, kuinka suuresti työ tosiasiassa estää meitä tekemästä asioita, josta yhtäältä nautimme ja joka toisaalta voisi viedä ihmiskuntaa voimallisemmin eteenpäin.

Karl Marx (1818-1883) oli varma, että suurimmat kahleet ihmiselle muodostuvat sellaisesta palkkatyöstä, jossa työtä tekevä ei saa työstään ansaitsemaansa arvostusta, nautintoa tai korvausta vaan tulee ”häpeämättömästi, suorasti ja raa’asti riistetyksi”. Työläinen on luokkansa vanki ja ainoa tapaa muuttaa tuota asetelmaa on nousta vallankumoukseen. Marxille uskonto oli huumetta, jonka vaikutuksen alaisena ihmiset uskovat sortamisen olevan tuonpuoleisessa tilitetty. Marxin kapitalismin kritiikistä on kovin lyhyt matka koko rahataloutta koskevan kritiikin ydinväittämiin. Raha on yksittäisistä ihmisen itsestäänselvyyksinä pitämistä asioista kenties käytännönelämässä se kaikista kahlehtivin.  

Raha on sitä, mitä Herbert Marcuse (1098-1979) kutsuisi asiaksi, jota pidämme järkevänä haluamatta myöntää miten järjettömästä asiasta todellisuudessa onkaan kyse. Marcuse kritisoi vahvasti kapitalistista yhteiskuntaa ja kulutuskulttuuria uskoen ihmisen muuttuvan valmistamiensa esineiden jatkeeksi. Theodor Adorno (1903-1969) esitti ihmisen elämänmuodon älyllisen rappion johtavan moraaliseen onnettomuuteen, mitä näkemystä Marcuse pitkälti komppasi. Viimeinen ajatukseni ihmisen kahleista koskeekin ihmisen länsimaissa harjoitettua tunnekyllästetyn viihteellisyyden, pinnallisen esteettisyyden ja markkinavetoisuuden korostamaa elämänmuotoa, joka Noam Chomskyn (1928-) sanoin on lohduttava illuusio aina siihen asti, kunnes huomaamme, ettemme salli emmekä yhteisen tulevaisuutemme pelastamiseksi voi sallia samaa elämänmuotoa kaikille ihmisille tasapuolisesti. Jo nyt voimme tunnustaa, että elämänmuotomme on osoittautumassa kahleeksi sekä itsellemme että tuleville sukupolville, joita jätämme taaksemme. Olemme osa biosfääriä, ja vastuussa kaikesta elämästä. Tämä on suurin kahleemme, sillä meidän on kahlehdittava omat halumme niin kuin ekofilosofi Arne Naess (1912-2009) kahlitsi itsensä norjalaiseen vesiputoukseen.  Kahleista kestävimmät muodstamme itse silloin kun eristämme itsemme muusta todellisuudesta emmekä anna itsemme olla vapaita, tasavertaisia toistemme ja luonnon, todellisuuden kanssa. Lopuksi on hyvä toistaa jo kertaalleen sanomani; maailma on se, joka muovaa meitä ja me puolestamme voimme osaltamme muuttaa maailmaa. Olemme riippuvaisia maailmastamme ja tarvitsemme kahleita  rikkovia yhteentörmäyksiä tulevaisuuden kanssa.