Ajatuksia erilaisuudesta, suvaitsevaisuudesta ja argumentoinnin taidosta

Päivittäin kohtaan tilanteita ja ihmisiä, jotka on vaivaton sivuuttaa turhanpäiväisinä ja hedelmättöminä siitä yksinkertaisesta syystä johtuen, etteivät ne tai he omalla kohdallani johda mihinkään eivätkä tarjoa tilaisuuksia haastaa ja kehittää omaa ajatteluani. On esimerkiksi ajanhukkaa aloittaa keskustelu vegaaniudesta, ympäristönsuojelusta, pasifismista tai homojen oikeuksista sellaisen henkilön kanssa, jonka ennakkoluulot eivät salli tilaa vastakkaisille näkemyksille, olivat ne sitten kuinka taitavasti argumentoituja ja/tai muotoiltuja tahansa. Mainitunlainen dialogiin flirttaileva joskin samanaikaisesti äkkipetollinen asetelma on valitettavan tavallinen myös sellaisten ihmisten kohdalla, joita on tottunut pitämään avarakatseisina ja lukeneina tai vaan muulla tavoin mukavina ihmisinä. Haluan lisäksi korostaa, että lukeneisuus toimii itselleni nimenomaan näyttönä yksilön halusta ottaa asioista laajemmin selkoa. Harva asia resonoi yhtä ilmeisenä signaalina yksilön ajattelusta (tai ajattelemattomuudesta) kuin hänen tapansa suhtautua kirjoihin ja kirjoitettuun sanaan. 

Meistä jokaisella tuntuu olevan jonkinlainen akilleen kantapäämme mitä tulee suvaitsevaisuuteen ja erilaisuuden hyväksymiseen. Jos sympatisoimme turkistarhaamisen kieltämistä, emme tahdo ymmärtää maanpuolustusvelvoitteesta luistamista. Jos kierrätämme oikeaoppisesti, emme ole valmiita kuuntelemaan Jehovan todistajien uskontodisteita. Esimerkkejä ja arvoristiriitoja riittää. Elämänkatsomuksemme ovat monilta osa-alueiltaan suljettuja ja pyhiä systeemejä, joiden rajoja valvomme herkeämättä väärien vaikutteiden leviämisen pelossa. Olemme tehneet itsellemme selväksi, mihin uskomme ja mitä pidämme totena ja samalla tulleet piirtäneeksi rajaviivan suhteessa kaikkeen tuomittavaan, häpeälliseen, kummalliseen, epänormaaliin, sairaalloiseen jne. Erilaisuuden puolusteleminen on tänä päivänä työlästä; ainoastaan radikaalisti eri mieltä oleminen vaatii vankkoja perusteluja, yleinen urpous ei niinkään.

Nykypäivän keskustelua on täysin hyväksyttyä käydä pelkillä mielipiteillä ja otaksumilla. Tällaisen tyhjyyttään kumisevan sananvaihdon mieli on kuitenkin kaukana aidosta, vastavuoroisuuteen pyrkivästä keskustelusta, jonka lähtökohdiksi tulisi ottaa avoimuus, argumenttien vahvuus ja valmius hylätä omat näkemykset tarpeen niin vaatiessa. Kuinka kiusallisen usein saammekaan seurata esimerkiksi poliittista tai opillista väittelyä, jonka osapuolet keskittyvät ainoastaan omaan esiintymiseensä ja retoriseen pullisteluun kiinnittämättä lainkaan huomiota siihen, millä tavoin vastapuoli perustelee näkemyksiään. Väittelyn lopputulos on näissä tapauksissa hyvin varhain ennalta nähtävissä ja kaikille, niin yleisölle kuin väittelyn osapuolille, olisi parempi ollut jäädä kotiin pohtimaan omaa olemisen mielekkyyttään.

Hyvät keskustelut tuppaavat usein väljähtyä argumenttien yhteismitattomuuteen. Yhdet luottavat järkeensä, toiset tunteeseensa ja kolmannet siihen, mitä päivälehdet kulloinkin asiasta uutisoivat. Ansiokkaassa väittelyssä argumentit läpivalaistaan tarkan kriittisesti, jolloin niiden anatomiset rakenteet ja murtumispisteet paljastuvat. Arviot argumenttien keskinäisestä paremmuudesta tekee kuitenkin lopulta kuulija, jolle vastuu uskottavuuden arvioinnista lankeaa. Toistuvana ongelmana toki on, miten lopulta voimme mitata yhden argumentin olevan toista parempi. Tosiasiassa emme voikaan, ellemme sitoudu jonkinlaisiin kriteereihin pätevästä tiedonhankinnasta ja asioiden perusteltavuudesta. Todistamisen ja vakuuttamisen taakka voi käydä monelle ylitsepääsemättömäksi ja turhauttavaksi, jolloin on myös tyydyttävä joihinkin itsestäänselvyyksiin esimerkiksi kysymyksissä siitä, mitä voimme lopulta varmuudella tietää. Mielestäni on kuitenkin parempi, että yritämme tavoitella absoluuttista varmuutta kuin jätämme kaiken yksilön subjektiivisen arvion varaan, ellemme tahdo päätyä elämään maailmassa, jossa yksikään argumentti ei ole toista parempi. 

Itse tunnustaudun järjen ja tieteellisen maailmanselittämisen ystäväksi. En jumaloi kumpaakaan, sillä ymmärrän niiden olevan yhtä lailla haavoittuvaisia auktoriteetteja vastapeluriensa tunteet, intuitio (”olen vakuuttunut”; ”musta tuntuu siltä”), jumala tai muu kanssa. Järki on kuitenkin monessa suhteessa minulle se kaikista uskottavin ja luotettavin tukiranka lähteä rakentamaan kuvaa todellisuudesta. Järki on myös dynaaminen, kuten tiedekin, ja falsifioitavuusvaatimuksen edessä kumartava instrumentti. Välillä keskustellessani uskonnoista huomaan, kuinka uskovat ovat sangen valikoivia omissa perusteluissaan. Heille on esimerkiksi käsittämätöntä hyväksyä maailmassa olevan muita jumalan kaltaisia, metafyysisiä entiteettejä, vaikka niiden olemassaolo on täysin vastaavalla tavalla perusteltavissa kuin näkemykset jonkinlaisten jumaluuksien reaalisuudesta. Jos perustelemme olevaisten ontologiaa pelkällä uskolla, saamme ajatella tuosta ontologiasta mitä ikinä haluamme. Riittää kunhan uskomme. Tämä kuitenkaan harvoin käy perusteluksi mihinkään. Viestini onkin, että jos perustelemme asioita uskolla, on sallittava vastapelurille samat aseet. Olisihan se perin epäoikeudenmukainen tilanne kaksintaistelussa ottaa itselleen konetuliaseet ja antaa vastustajalle käteen puunoksa. Kuinka moni kuitenkaan haluaa esimerkiksi sallia minulle oikeutta ajatella esimerkiksi moraalista tiukan tunteellisesti. Tällöin voisin todeta kannibalismin olevan oivallinen elämäntapa, sillä se herättää minussa syviä mielihyvän tunteita. Tai vastaavasti voisin ajatella huoneessani asustavan violetin henkiolennon. Et halua sallia minulle tätä oikeutta, sillä sehän on ennen muuta järjen (myös yleisten terveysnormien ja psykologisten käyttäytymisodotusten ja ties minkä muun) vastaista.

Kuinka moni asia onkaan lopulta järjen ratifioima? Toki ei järkikään ole kritiikin ulottumattomissa, mutta sen suojakilpi vaikuttaa vahvemmalta kuin tunteen tai silkan perstuntuman. Itse hyväksyn uskonnollisen, ideologisen ja elämänkatsomuksellisen ajattelun monenkirjavuuden ja pyrin suvaitsevaisuuteen asioissa laajasti. Edellytän kuitenkin, että kaikensorttista keskustelua, filosofista tai arkista, käydään rehdisti ja ilman erioikeuksia. Perustelusi eivät ole ainoastaan vahvin aseesi vaan myös heikoin lenkkisi. Mikäli heikoin lenkkisi on pitävä, olet vahvoilla. Silloin kun ajattelet olevasi varma jostakin asiasta, olet suurella todennäköisyydellä kaikkea muuta. Sellainen ihminen, joka esittää asiat kuin vuorelta kansalleen julistaen, varmana ja kaikentietävänä, on ainoastaan myötähäpeän arvoinen.

Olemme suvaitsemattomia, koska otaksumme todellisuuden olevan naiivisti sitä, jollaiseksi sen näemme ja kuvittelemme. Liian usein sorrumme moralisoimaan muita valikoivasti, emmekä halua myöntää omassa asenteessamme, ja tarkemmin perusteluissamme, olevan jotakin korjattavaa. Haemme niin yleisestä mielipiteestä, näennäistiedosta, perinteestä, humalatilasta kuin fyysisyydestämmekin turvaa ja pakenemme lopulta kyseenalaistamattomien auktoriteettien taakse kurkistelemaan ja huutelemaan voimantuntoisina solvauksia, joiden uskomme tuottavan tyydyttävän lopputuloksen ja ratkaisevan keskustelun lopulta eduksemme. Ikään kuin keskustelun perimmäinen tarkoitus olisi lopulta osoittaa, kuka onkaan oikeassa. Keskustelun tarkoitus on löytää elämäämme uutta, kypsyä ja kasvaa ja vapautua ”väärästä” tiedosta. Kyvyttömyys keskustella ja keskittyminen epäjohdonmukaiseen ajatusten hallitsemattomaan viskelyyn kertoo osaltaan epävarmuudesta. Varmuus kasvaa siitä, että kuuntelemme aidosti muita ja perinpohjaisesti keskitymme siihen, mitä ja miten muut meille kertovat. Tämä vaatimus koskee kaikkia tasapuolisesti. Muutoin jatkamme huutelua emmekä löydä yhteistä kieltä saati perustaa rakentaa konsensusta välillemme - minkään merkityksellisen suhteen. 

Jos ajattelet ruotsalaisten miesten olevan homoja, thaimaalaisten olevan pienimunaisia, hippityttöjen olevan karvaisia tai puumanaisten olevan petoja sängyssä, odotan vähintään empiiristä todistusaineistoa tai jonkin sortin perustelua asiasta. Kuvamateriaalikin käy.