Kirkolliset asiat ovat käyneet vieraaksi minulle siitä
lähtien, kun olen alkanut ajatella dogmaattisista oppijärjestelmistä perin kriittisesti.
Tasa-arvoiseen avioliittokysymykseen liittyen mielipiteeni on aina ollut selvä;
molempi parempi. Kumppania valittaessa on sukupuoli jokseenkin yhdentekevä
asia. Jos haluatte toisenne, olkaa yhdessä. Ei ole minun asiani - ellen sitten
satu olemaan toinen vihittävistä.
Avioliiton sanotaan olevan Jumalan kasvojen edessä solmittu
naisen ja miehen välinen sopimus rakastaa niin myötä kuin vastamäessä. Kun
Raamattu näin kertoo, on meillä käsissämme kumoamaton kappale totuutta. Näinhän
uskovat vain he, jotka allekirjoittavat Raamatun kyseenalaistamattoman
arvovallan. Meille muille kyseessä on vain yksi perustelematon normi muiden joukossa,
jonka arvoa emme ymmärrä ja osaa kunnioittaa ilman suvaitsemattomuuden leimaa.
On turha hakea esimerkkiä luonnosta, sillä luonto ei tarjoa
ratkaisua siinä missä sitä ei tee yksikään pyhä kirja. Katsomalla sorsien
parittelua emme opi ihmisistä jotakin uutta ja ihmeellistä. Käsittääkseni
homous ei ole kuitenkaan osoittanut olevansa ihmiselle haitaksi; ellei sitten
ole kuunteleminen joitakin AIDS-foobikkoja. Avioliitto on inhimillinen konstruktio
(, ja anteeksipyyntö sille, joka paheksuu sanojani Jumalaa vastaan). Tällöin
sen hyödyllisyyden tai tarkoituksenmukaisuuden tai moraalisen oikeutuksen
ratkaisee se ihmisyhteisö, jonka osana tätä käytäntöä toteutetaan.
Onko nykyinen lainsäädäntö ajan tasalla? Kyse on varmasti enemmän
symbolisesta kuin perustavanlaatuisesta uudistusvaatimuksesta, jolla oikeuksien
kenttää laajennettaisiin. Ja kuten tavallista on, eivät tunteemme tee rationaalista
kannanmuodostamista helpoksi. Monet ovat varmasti huomanneet keskustelun tasa-arvoisesta avioliittolaista olevan argumenttien yhteismitattomuuden vuoksi mitä
haasteellisinta. Emme voi yhteisen maaperän puuttuessa juurruttaa muuta kuin
puita vihan hedelmille. Itse näen koko avioliittoinstituution sangen
turhanpäiväisenä, sillä kahdelle ihmiselle ja heidän tunteilleen ei
sormuksella, sertifikaatilla, lainsuojalla tai muillakaan ulkoisilla sineteillä
luulisi olevan merkitystä. Avioliiton yhteiskunnallinen välttämättömyys
likimääräistyy itselläni lähelle nollaa. En kuitenkaan kiellä avioliittoa
niiltä, jotka tarvetta sille löytävät. Itse näen avioliittoa tärkeämpänä asiana
sen, että liitto, oli se sitten millainen tahansa, on muodostettu oikeista
lähtökohdista. Nykyisinkin avioliitto tuntuu olevan vain (pilvi)linnake
varjella lapsuuden fantasioita.
Lapsi tarvitsee isää ja lapsi tarvitsee äitiään (tullakseen
mallikelpoiseksi kansalaiseksi ja hyväksi ihmiseksi). Tämä perustelu on yhtä
kuolleena syntynyt kuin väite siitä, että videopelit tekevät pelaajistaan
tunteettomia tappokoneita. Kiintymyssuhteen laatu on riippumaton siitä, mitä
sukupuolta hoitaja edustaa; tärkeintä ovat hoiva, hellyys, tarpeisiin
vastaaminen ja läheisyys. Huono kahden vanhemman vanhemmuus voi tuhota lapsen
elämän, ja tällöin emme mieti sitä, sattuivatko molemmat perheen vanhemmista
olemaan äitejä tai molemmat isiä vaan sitä, mikseivät he hoitaneet
kasvatusvastuutaan.
Niin avioliittolain puoltajat kuin vastustajatkin
argumentoivat usein vahvasti ristiin, ja elleivät täysin toistensa ohi niin
ainakin tavalla, jonka dialogisen mahdottomuuden havaitsee varsin nopeasti.
Huolestuttavin piirre tällaisen keskustelun kannalta on tietysti se
negatiivinen vaikutus, jonka se aiheuttaa diskriminoivaan tyyliinsä vähemmistöryhmiin
ja niiden edustajiin. Poliittisesti kyse on valinnasta, jonka ratkaisu ei milloinkaan
voi tyydyttää kaikkia, ja tällöin olemme ihmisinä vetäneet välillemme rajan,
jonka hyöty on pienempi kuin haitta.
Itse haluan suosia arvoja, jotka antavat vapauden yksilölle
valita keihin haluavat sitoutua. Yhteiskunnan, siinä määrin kuin sen on määrä
ihmisen luonnonmukaista tarvetta elää suhteessa rajoittaa, tulisi huomioida
yksilöiden moninaiset tarpeet ja taata tasa-arvon toteutuminen lailla. On toki
selvää, että haluaisimme yhteiskunnan identifoivan kanssamme samoja arvoja;
yhteiskunta ei kuitenkaan ole yhtä kuin minä vaan ihmisten ja heidän vaihtuvien
arvotodellisuuksiensa yhteenliittymä. Tämänkin debatin kohdalla olemme
selkeästi kykenemättömiä työntämään omia uskomuksiamme ja totuuksiamme taka-alalle,
ja haluamme yhteiskunnallisen utopian (tai teokratian) toteutuvan meille itsestään
selvien (tai pahimmassa tapauksessa perusteetta annettujen) arvojen mukaisesti.
Mielestäni koko ongelma kuvastaa vain pientä irrotettua
fragmenttia ihmisen pitkässä sairaskertomuksessa. Se lähtee yhtäältä siitä patologisesta
harhasta, jonka mukaan ihmisen tulee olemuksellisesti olla ehdottomasti
jonkinlainen ja jonkinlaisen (seksuaalismoraalisen) olemisen kahlitsema ja toisaalta siitä, että tuo
ihmiskäsitys on siteerattavissa valmiina jostakin lähteestä yksiselitteisessä
tulkintamuodossa. Kolmanneksi keskustelua häiritsee antihumaani kyvyttömyytemme
kohdata toisiamme sellaisena kuin olemme.