Lauantai 28.2. Iltapäivälehtien
valintatilanne. Iltasanomat vai Iltalehti? Lotta Hintsa povi avoinna,
mangonpyöreät tissit esillä. Toisaalta taas olisi Mira Luoti. Juuri eronnut,
räväkkä rokkimimmi. Vaatetus peittävä. Heteromiehen ostopäätös on selvä.
"En ole perinteinen lätkävaimo”, Hintsa tunnustaa. Etpä tietystikään.
Mutta markkinointikoneiston ilotyttö olet. Se, mitä poikaystävä Kristian
asiasta ajattelee, on kaikin tavoin toissijaista (ainakin minulle). Blondipyllistys
riittää, kiitos. Et sinäkään tosin ole yhtään hassumpi, Mira. Katu-uskottavaa
lätkävaimoa sinusta on tosin hankala tehdä etkä taida oikein myydä lehtiäkään. Käsiesi tatuoinnit ovat autonomian merkitsijöitä, ei-toivottavia kehon puhtauden
tahritsijoita; tämä on tiedetty pornobisneksessäkin jo aikavuodet.
Käsitys nykypäivän naiseudesta
halutaan liittää ihanteisiin tasa-arvosta, emansipoitumisesta ja kontrollista.
Naiset ovat vihdoin päässeet käsiksi yhdeksänkymmenen asteen kulmassa
sojottavaan vallankahvaan ja suistaneet miehisen hegemonian menneisyyden syvään
kuiluun. Eikös tästä jo Hintsakin ole hyvänä esimerkkinä? Hänhän ei tanssi
miehensä pillin mukaan, vaan luo omaa uraa parrasvaloissa määrätietoisin mutta
harkituin askelin. Hintsa edustaa nuorekasta, kauneusmyytin kahlitsemaa
naisfiguuria, joka ei kuitenkaan myönnä alistuvansa vaatimuksille, joita
nostetta uralleen toivova kaunis nainen, useimmiten missi, kohtaa Yhdysvaltojen
villissä ja erektionkovassa viihdemaailmassa. Hän uskoo olevansa poikkeava,
vahva ja voimakastahtoinen, omaa polkuaan kulkeva artistin alku, josta voi
tulla jotakin enemmän. Standardit ylittävä. Erilainen. Jopa tähti.
Naiseus on kova juttu. Ensikohtaamiseni feministisen tutkimuskirjallisuuden kanssa on yhä tuoreessa muistissa ja voin
myöntää suhteeni akateemiseen feministiseen liikkeeseen muuttuneen, positiiviseen
suuntaan. Tutustuin taannoin Rosalind Gillin teokseen Gender and the
Media. Teoksessa hän pohtii sukupuolta ja erityisesti naiseutta suhteessa
median eri muotoihin, kuten mainontaan, journalismiin, (amerikkalaisen) teeveen puheohjelmiin ja
naiskirjallisuuteen. Teoksessa Gill antaa ymmärtää, että feminismillä on yhä
runsaasti työsarkaa. Osittain voisi ajatella feministisen agendan kääntyneen
jopa itseään vastaan. Nykypäivän nainen on tietoisesti bimbo, miehen alistama,
median orjallistama, vääristyneiden kauneusihanteiden pakottama, sanalla sanoen
uhriutunut, ja kaikkea tätä tavalla, jossa he uskottelevat itselleen olevansa
aiempaa voimaallistuneempia, vapaita ja kykeneviä. Joillekin naisille miehisen
hegemonian hyväksyminen käy tuskattomammin, joillekin sitä ei ilmene lainkaan
vaan heille ”tables have turned for good” naissukupuolen hyväksi. Hintsan
tapauksessa en tiedä kumpi on arvostettavampaa, olla lätkävaimo tietoisesti vai
miehisillä fantasioilla kyllästetyn populaarin massaviihteen lemmikki
tiedostamattaan.
Gillin kirjassa nykypäivän naiseus
määrittyy hivenen ambivalentisti. Toisaalta naisten voi ajatella kokevan
kaikkivoipuuden kuvitelmia suhteessa miehiin aiempaa enemmän, mutta taas
toisaalta kuva ihanteellisesta naiseudesta on muuttunut viimeisen kolmen vuosikymmenen
aikana vain vähän. Yhä edelleen naisen tulee olla länsimaisessa kontekstissa
solakka, katseenkestävä, kaunis, rintava, itsevarma, tyttömäinen jne. Nämä
ihanteet ovat muuttuneet tosiasiassa vain vähän. Esimerkiksi mainostamisessa
muutosta on vain tapahtunut siinä, miksi kyseisiä
ominaisuuksia kannattaa olla. Miesten sijaan naisten kannattaa hankkiutua
tyrmäävän hemaiseviksi heidän itsensä vuoksi. Feministit ovat aikaansaaneet
tässä mielessä vain vähän; naiseuden ihanne on säilynyt, vain syyt ja selitykset
ovat vaihdelleet.
Feminismi on arvostettavaa. Naiset ovat
saaneet murretuksi uutta liikkumatilaa niin työ- kuin perhe-elämäänkin,
esimerkkejä on lukuisia. Vaikka naisen euro yhä onkin 80 senttiä, jossakin päin
maailmaa toki valitettavan paljon vähemmän, ei miehinen hegemonia ole
kyseenalaistamaton normi. Naisten rinnalla ovat marssineet myös seksuaaliset
vähemmistöt ja muut osaansa tyytymättömät. 1800-luvulla startanneesta
feministisestä liikkeestä ja sen uudesta ja vanhasta aallosta vauhtia hakeneet
naiset ovat kaikesta aikaansaadusta paljosta huolimatta yhä takamatkalla.
Gill tuo esiin, että naiset ovat yhä esimerkiksi journalismin
kentällä suuresti poljetussa asemassa. Mainonnan kohdalla tilanne on kenties
kaikista läpinäkyvin. Koin taannoin ihmetyksen hetkiä nähdessäni suurehkon
naisihmisen mainostavan liikuntavarusteita hämäläisessä paikallisjulkaisussa.
Harvinaislaatuista ja kertaluontoista poikkeavuutta niiden mainoskuvien
rinnalla, jossa täydellisyyttä hipovat, treenatut naismallit esittelevät
sulojaan samalla kertoen, kuinka hyvää kukin tuote kulloinkin juuri sinun
ihollesi tekee. En tosin valita, sillä silmänilo on vahingonilon ohella usein
mitä parhainta hupia.
En malta tässä yhteydessä lyhyesti sivuta
keskustelua, jonka taannoin kävin ilmiöstä nimeltä Fifty Shades of
Grey. Kyseessä on naisten viillinnyttämästä pehmopornon muotoon
puetusta sadomasokistisesta rakkaustarinasta, joka saa lukijat ja katsojat
sallitusti käsittelemään kiellettyjä fantasioitaan. Miesten kannalta on
tietysti hyvä asia, jos naiset jatkossa(kin) haluavat olla miehisen dominanssin
tahdottomia välikappaleita ja kutsua sitä salaisten fantasioiden
toteutumiseksi. Ennen naiset lukivat rautaisia Harlequin-pokkareita, jossa
miehet ottivat naisensa vaikka sitten väkisin. Naisille kaikki tämä oli vain
suuren lankeemuksen toteen käymistä, rakkauden puhdistava täydellistyminen
- viis siitä, kuinka raskaasti se irvaili miehen ja naisen väliselle
tasa-arvolle. Minusta on tervetullutta ottaa osaa Fifty Shades of Greyn nostattamaan
laajempaan keskusteluun seksistä, seksuaalisuudesta ja naiseudesta. Gillin
mukaan feministien tavoitteiden ajamisen epäonnistumisesta todistavat
järjestäen sekä Bridget Jonesin päiväkirjat, Sinkkuelämää-sarja – ja varmasti
jonon jatkona myös Jamesin bestselleri. Tämäkin ilmiö päätyy pelatuksi
todennäköisesti miesten pusseihin.
Iltasanomien kirjoituksessa Hintsa kertoo
haaveistaan ja tulevaisuuden uramahdollisuuksista. ”Ensiksi pitäisi oppia vain
näyttelemään”. Hienoa, toivottavasti löydät itsellesi myös sopivat roolisanat ja mahdollisimman istuvan vaatetuksen sekä sinua ihmisenä, naisena ja näyttelijänä arvostavat ihmiset. Puhuva elovenatakamus on juuri se, mistä Hollywoodissa, tuossa unelmien teatterissa, maksetaan. Ja itselläni ei ole mitään suomalaisia
missikaunottaria vastaan. Olemmehan jo useasti saaneet seurata, miten missinuran
eräänlainen päättötyö Playboyn keskiaukeamalla on sekin toteutettu oman
artistisuuden ja itsemäärämisoikeuden huipentumana, täysin omilla ehdoilla, vahvaa tosinaiseutta korostavasti. Mitähän Kristian tästä ajattelisi?