Feb 25, 2013

Moraalikasvatuksesta



Taannoisessa kasvatustieteen gradussani tutkin lastenkirjallisuuden ja moraalikasvatuksen keskinäisiä vaikutusyhteyksiä Aristoteleen filosofian rajaamassa viitekehyksessä. Työni kautta olen päätynyt ajattelemaan kasvatuksen tehtävän olevan ennen muuta moraalikehitystä inspiroiva ja vahvistava. Aristoteles lähti moraalikasvatuksessaan siitä, että kasvatuksen tuli palvella yksilöiden hyveisiin kasvua ja valmistaa yksilöitä hoitamaan yhteisöllisesti optimaalisesti asemoitua tointaan. Yksilö, joka ei vartu käyttämään järkeään ja tavoittelemaan hyveellisyyttä, jäänee perin onnettomaksi ja osattomaksi nautinnollisesta ja inhimillisesti tavoiteltavimmasta elämästä. Korkeamoraalisuus palvelee yhteisön hyvinvointia, josta yksilöiden onni myös muodostuu. Nykyisin Aristoteleen hyve-etiikan puolesta ovat puhuneet muun muassa filosofit Martha Nussbaum ja Alasdair Macintyre. 

Palaan Aristoteleehen hivenen myöhemmin. 

Menneellä viikolla kävimme oppilaiden kanssa läpi amerikkalaisen Lawrence Kohlbergin teoriaa moraalin kehityksestä. Kohlberg päätyi esittämään kuusiportaisen mallin, jonka vaiheita edeten yksilö kohoaa moraaliajattelussaan. Itse päädyin session päätteeksi pohtimaan teorian vaiheita 5 ja 6, joissa yksilöt ovat saavuttaneet tietoisuuden siitä, että yhteiskuntaa ei tule ylläpitää vain sen itsensä vuoksi vaan tärkeämpää on kantaa huolta siitä, millainen tuon yhteiskunnan eetos on. Moraalin korkeimmilla tasoilla yksilön tulisi kyetä kriittisyyteen ja refleksiivisyyteen osana yhteiskunnallista elämää ja jäsenyyttä siinä. Kohlbergin mukaan yksilö rakentaa oman moraalinsa, josta seuraa tietynlainen moraalitoimijuus, joskaan moraaliymmärryksen taso ei johda sitoutuneisuuteen tiettyyn moraalitoimintaan. Saatamme ymmärtää, mitä tulisi tehdä, mutta toimimme parempaa tietoamme vastaan. 

Esimerkkejä maailmanparantajista löytyy helposti ympäriltämme. Heillä on näkemystä ja mielipiteitä, jopa keinoja, mutta vain niukasti tahtoa tehdä tekoja, joihin heidän oma moraalinsa kehottaa. Heidän puheestaan paistaa läpi vahva moralisoiva paatoksellisuus, jonka tehtävänä on osoittaa ihmisille heidän epätäydellisyytensä ja saada heidät tuntemaan epämukavuutta elämäänsä ja valintojaan kohtaan. Vaikka tällaiset ihmiset ovat usein itse liki yhtä passiivisia maailmanparantajina kuin kritiikkinsä kohteet, on heille oma tilauksensa. Pystyn toisaalta hyväksymään myös ne, jotka suoraselkäisesti ilmoittavat, etteivät maailman epäkohdat juuri heitä kiinnosta. Tällöin tulee toisaalta pystyä myös hyväksymään oman moraalijoutilaisuutensa seuraukset. Lisäksi olisi mukava kuulla, millaiset perusteet heillä on uskomustensa pitiminä. Muutoinhan on turha edes yrittää luoda keskustelua. Oma eettinen vakaumus tulee kantaa rohkeasti, mutta sille on voitava osoittaa jonkinlainen oikeutus.

Kaikista halveksittavinta on toiminta, joka perustuu tietämättömyydelle, harhaluuloille ja moraaliselle ylemmyydentunnolle. Myös ylhäältä annettu ja istutettu moraali, jota noudatamme kuin tuttua rutiinia ja/tai jäljittelemällä viisaudella siunattuja moraalinvartijoita, lukeutuu edelliseen kategoriaan. Moraalia tulee rakentaa osana yhteisöllistä olemista, mutta sillä tulee olla sisäinen, omaan ajatteluun palautuva vakuuttuneisuus. Huomionarvoinen Kohlbergilla on mielestäni ajatus, jonka mukaan yksilöiden on mahdollista saavuttaa tietoisuus universaaleista eettisistä periaatteista, joiden puolustaminen voi vaatia kansalaistottelemattomuutta ja vallitsevan järjestyksen kyseenalaistamista, mikäli sosiaalisen järjestäytymisen rakenteissa on arvojen ja oikeuksien osalta jotakin perustavalla tavalla vialla. Itse haluan uskoa, että universaalin moraalin ymmärrys voisi olla meille kaikille mahdollinen tavalla, jota ovat edustaneet ne, jotka ovat toiminnallaan aikaansaaneet todellista muutosta maailmassa. Heillä se on vaatinut huomattavia henkilökohtaisen elämän uhrauksia ja harjoitetun vastarinnan synnyttämän epäilyn ja sorron sietoa. He ovat kuitenkin eläneet  kuten ovat opettaneet. 

Monesti kuulee tarinoita ihmisistä, jotka ovat hakeutuneet työtehtäviin ulkomaille ja projekteihin, joissa voi osallistua hyvän edistämiseen. Tällainen missio henkilökohtaisten arvojen puolustamiseksi on yhtäältä kunnioitettavaa, toisaalta ei täysin ongelmaton. Kaikenlaisessa auttamistyössä saatamme uskotella itsellemme tekevämme hyvää, mutta kuinka usein muutamme muuta kuin sisäistä todellisuuttamme. Usein auttamistyöhön lähtevillä tahtotila on valtava, jolloin saattaa unohtaa pohtia ja ottaa selvää, mitä työn kautta voi aidosti saavuttaa. Haluanko työlläni muuttaa vallitsevia olosuhteita pysyvästi vai työskennellä vain korjatakseni vain väliaikaisesti epäkohtia, jotka aiheutuvat ulottumattomilta vaikuttavilta laajemman järjestelmän vioista? En kiellä, etteikö altruistinen ja filantrooppinen asenne voisi tuoda helpotusta joidenkin kärsivien yksilöiden ja yhteisöjen elämään, mutta ongelmia emme ratkaise sillä, että keskitymme seurauksiin; meidän on päästävä käsiksi ongelmien todellisiin syihin. Humanitaarisen avun jakamisen ongelmatiikka on monessa mielessä samansuuntaista. Halumme auttaa näyttäytyy naiivina ja on sokea niille rakenteellisille vääristymille, joissa ongelmien todellinen lähde sijaitsee. Tällöin vaarana on, että päädymme auttamisinnokkuuttamme vahvistamaan sellaisia rakenteita, joiden poistaminen voisi pysyvämmin tuoda parannuksen. 

On siis äärimmäisen tärkeä voida kanavoida auttamisen energiansa tarkoituksenmukaisimmilla tavoilla ja ymmärtää, että muutos maailmassa on kautta aikojen syntynyt massojen voimasta. Itse uskon, että koska ylläpidämme ongelmia aiheuttavia rakenteita tiedostamattomasti ja emme ole valmiit sitoutumaan meille lajiyksilöinä mahdolliseen universaaliin moraaliin, olemme vaikeuksissa. Tässä yhtenä vakavimmista haasteista on yksilön kyvyttömyys löytää itsestään ”moraalin seuraava taso”, jossa egosentrisyys korvautuisi maailmallisella solidaarisuudella. Joskus kuulee puhuvan, kuinka ihmiset haluaisivat auttaa, mutta eivät oikein tiedä, mitä tulisi tehdä. On lähdettävä mielestäni siitä, että moraalin perustat on kaivettava auki ja uudelleenlöydettävä ne arvot, joiden päälle laskea kestävä ja kollektiivinen, universaalia moraalia tavoitteleva elämänmuoto. Yhtenä perustavanlaatuisista ongelmista on nykyinen elämänmuotomme, joka pikemminkin korostaa nietzscheläisittäin naurettuna omien subjektiivisten arvojen löytämistä ja summittaista perustelemista kuin universaalia etiikkaa, jossa tunnustaisimme muut ihmiset tasavertaisiksi kanssamme. Eli yhtäläisen tärkeää on tarkastella koko elämänmuotomme kriittisin silmin. Kasvatus ja yhteiskuntaelämä ovat symbioottisesti yhtä ja muutokset yhteiskunnassa sekä lähtevät että palaavat kasvatukseen. Nykyinen kasvatusjärjestelmä on vaarassa ajaa yksilöt arvotyhjiöön, jollaisessa yhteiskunta myös itse rypee ja jollaista ihannoi. 

Miksi sitten moraalikasvatus on olennaisen tärkeää? Palatakseni takaisin pisteeseen, josta lähdin, Aristoteles ajatteli, että ihminen voidaan kasvattaa hyväksi ja valjastaa se rationaalinen kehityspotentiaali, joka kuhunkin (terveeseen) yksilöön sisältyy. Hyvekasvatuksessa ajatuksena on kasvattaa lapsista korkeamoraalisia; tavoite, jota emme nykyajan opettajina ota riittävän vakavasti. Yksilöiden moraalisen kasvun kautta myös yhteiskunnat voivat kehittyä eteenpäin, sillä niiden eetos on kaikkien kansalaisten yksilöllisen moraaliajattelun ja heidän moraalipersoonuuksiensa laadun summa. Kasvatus tarvitsee pedagogista otetta, jonka avulla yhteiskunnan tulevat muutosagentit saavat omaksuttua moraaliajattelun kannalta keskeisiä valmiuksia ylittää se sovinnainen moraaliajattelu, joka hillitsee muutosaktiivisuutta kasvattamalla yksilöistä itsekeskeisiä tai länsimaisten nyky-yhteiskuntien epäterveen arvomaailman sisäistäneitä jäseniä, joilla ei ole kykyä tai halua syvempään moraaliseen itsetutkiskeluun tai aktiivisempaan toimintaan. Yhteiskunnan ja kasvatuksen muutos on nähtävä yhtaikaisena prosessina; ne eivät muutu irrallaan toisistaan. Opettamalla hyveellisyyteen, jonka tavoitteena on visio paremmasta ja arvoiltaan terveemmästä yhteiskunnasta, yksilöt voivat löytää sellaisen elämänmuodon, joka on samalla sekä ekologisesti kestävä että rauhanomainen. Samalla yhteiskunta on hyvinvoivempi, sillä yksilöt ovat näin sekä itselleen että muille hyödyksi.

Ole siis esimerkillinen ja toimi kuten moraalisi velvoittaa. Itsekin tosin tätä vasta harjoittelen.

Feb 19, 2013

Ajatuksiani työstä


Richard Sennettin kirjaa Työn uusi järjestys lukiessa mieleen nousee ajatuksia, joiden jakamisen kokee tärkeäksi ajassa, jossa monet kamppailevat löytääkseen tasapainoa elämänsä eri osa-alueiden välille. Toisin kuin monet tuntemista jo työelämään sijoittuneista tai valmistumistaan tavoittelevista opettajista, olen vakuutellut itselleni, etten hae elämääni vakautta juoksemalla avoimien virkojen perässä tai heittäytymällä raadollisille työmarkkinoille luottaen siihen, että minut poimitaan työelämän palvelukseen a) koska olen mies, b) työkokemus antaa perusteita pätevyydelleni tai c) olen valmis työskentelemään muiden alaisena kuuliaisesti ja palkkakuoppaan pudotettuna. Kauhistuttaa ajatella, että työ sanelisi ne reunaehdot, joiden sisällä muu elämä vain kuluisi vähitellen loppuunsa.

Palkkatyö nykypäivänä on asia, joka otetaan (kuoleman)vakavasti. Ilman työtä ei ole rahaa, jolla elättää perhettä, ylläpitää vähimmäisvaatimuksista täyttyvää elämänlaatua, matkustella, tyydyttää tarpeita tai vaikkapa tavoitella vapautta. Moni tekee työtä perheensä vuoksi, "jotta lapsillani asiat voisivat olla paremmin". Tehdessään kiireiden ja suorituspaineiden kyllästämää työtä vanhemmat uhraavat aikaa, joka on ensimmäisenä pois heidän omilta lapsiltaan. Työn vaatimustaso ei kuuntele lasten tarpeita. Lisäksi työntekijät ovat entistä orjallistetummassa suhteessa omaan työhönsä. Heillä on vähemmän oikeuksia ja jatkuva epävarmuus työn jatkuvuudesta, joka saa työntekijät ylisuorittamaan ja kilpailemaan hobbesilaiseen tyyliin. Pahimmillaan tämä näkyy silloin, kun teemme työtä, josta emme edes pidä. Työ on tällöin ajankulua, jonka rinnalla seiniin tuijottelu tuntuu luovalta. Ei siis tunnu kauhealta sanoa, että monia ihmisiä arvostamme vain heidän tuottamiensa hyödykkeiden kautta. Tehdastyöläinen Thaimaassa ei ansaitse kunnioitustamme, sillä onhan meillä hänen tuottamansa tavara, jota arvostaa. Kuolemanvakavaa työstä palkkatyönä taas tekee sen puute. Kuinka moni onkaan Suomessa riistänyt niin omansa kuin läheistensä hengen sen vuoksi, että rahat ovat loppu eivätkä tulevaisuuden suhdanteet anna toivoa paremmasta? Tietynlaisen pakkotyössäkäynnin varjopuolena on myös yksilöiden henkilökohtaisen ja ihmiskunnan laajemman potentiaalin menetys. Ihmiskunta haaskaa aikaansa ohjaamalla yksilöiden resurssit sellaiseen työhön, joka ei luo kestävää hyvinvointia, ei edistä maapallon elinolojen parantumista tai korjaa sosiaalista ja taloudellista  epätasa-arvoa.  

Muistan joskus lukeneeni erään fyysikon kuvailleen työtään leikiksi. Työ ei saa olla vakavaa eikä sen pidä käydä puuduttavaksi tai epämiellyttäväksi. Jokaisen tulisi siis nauttia työstään ja kokea sen parissa onnistumisen kiljahduksia. Kaikki me tiedämme todellisuuden sallivan vain harvoille etuoikeuden olla sellaisessa työssä, josta todella pitää. Taloudellinen järjestelmämme pitää siitä huolen, että joidenkin osaksi jää tehdä muiden unelmien tavoittelu mahdolliseksi. Sennett kertoo kirjassaan miehestä, joka pelkäsi, että selviytyminen nykyisessä taloudellisessa järjestelmässä edellyttää häneltä sellaista elämäntapaa ja sellaisia toimia, jotka ovat saattaneet hänen emotionaalisen, sisäisen elämänsä tuuliajolle. Otaksun esimerkin kertovan tilanteesta, joka ei ole ajassamme järin harvinainen. Pysyäksemme etulinjassa tulee meidän tehdä uhrauksia kaikilla elämänalueilla. Nykyinen aika on dynaaminen ja alati muuttuva. Elämässä haalitaan pikavoittoja ja yksilöt lähinnä ajelehtivat elämäntilasteesta toiseen. Nykyinen kapitalismi kuluttaa ihmisen luonteenpiirteistä niitä, joista ihmisyytemme rakentuu. Ihmisistä kasvaa lisääntyvällä tahdilla joko mekaanisia suorittajia, uraohjuksia, liike-elämän petoja tai syrjäytyneitä, moniongelmaisia, yhteiskunnan pudokkaita ja muita ikävän ääripään edustajia. Kaiken huipuksi kummatkin vihaavat toisiaan. Rikkaat karsastavat hyvinvointiyhteiskunnan loisia kun taas näille loisille rikkaat edustavat pahinta mahdollista ihmistyyppiä (jota he salaisella tavalla kuitenkin myös itse tavoittelevat). Kateuden ja ihailun välinen rajaviiva on hyvin ohut.

Sennett katsoo, että nykyisessä pirstaleisessa maailmassa todellinen luottamus, lojaalius ja molemminpuolinen sitoutuminen on entistä harvinaisempaa. Usein tämä tarkoittaa lyhentyneitä työsuhteita, egoistista voitontavoittelua ja perhearvojen uudelleenmuotoilua. Lapsille on turha puhua sitoutumisesta, kun emme itsekään sitoudu. Situoutumattomuus ja pinnallinen yhteistoiminta tarjoavat paremman suojakuoren tämän päivän todellisuutta vastaan kuin lojaaliuden ja palvelun arvoihin perustuva toiminta. Ihmisille on parempi sietää epävarmuutta ja pitää sitä jokseenkin normaalina kuin kapinoida sitä vastaan. Sennettin mukaan ihmisen olemus on muuttunut työn luonteen muutoksen mukana.  Sennett kirjoittaa uuden työn, tai uuden järjestyksen, muuttaneen oleellisella tavalla koko inhimillisen elämisen luonnetta. Sennett kuvailee luonteessa olevan kyse niistä henkilökohtaisista piirteistä, joita arvostamme omassa itsessämme ja joiden vuoksi toivomme muiden meitä arvostavan. Sennettin pääteesin mukaan uusi kapitalismi on tuonut muassaan massiivisia haasteita ihmiselle järjestää henkilökohtainen elämänsä tavalla, joka sallisi keskinäisen solidaarisuuden tunteet, ajanhallinnan, vakauden, työn aidon mielekkyyden jne. Nykypäivän työläisen hyveitä ovat sopeutuvuus, muutosherkkyys, joustavuus, sitoutumattomuus, yksilöllinen ratkaisukyky ja spontaanius. Nämä hyveet määrittävät laajemmin ihmisen luonnetta tehden elämästä juoksua romahtavalla sillalla. 

Työn kritiikki voi kohdistua niin työn sisältöä kuin sen toteuttamista kohtaan. Itse olen sitä mieltä, että sekä työn luonnetta että sen toteuttamisen tapoja tulisi muokata. Tuotanto tänä päivänä on hajautettu useille saarekkeille. Esimerkiksi tietokoneiden valmistuksessa komponentteja valmistavat useat eri valmistajat, jotka ovat usein omavastuullisia. Tällöin voittoja käärivät yritykset harvoin kantavat vastuuta tavarantoimittajistaan. Valta ja voitot keskittyvät harvojen käsiin. Niin kauan kuin työn tarkoituksena on mahdollistaa yrityksille korkea tuottavuus ja voitot kilpailutaloudessa, on odotettavissa, että työtä tehdään henkilökohtaisella tasolla lähinnä selviytymisen vuoksi ja niiden toimesta, joilla ei ole työnhaun suhteen juurikaan vaihtoehtoja. Tällöin on vaikea kuvitella työllä olevan rahanhankinnan lisäksi juurikaan mitään lisäarvoa. Mikäli työ olisi hauskaa, voisi siinä kuvitella olevan runsaasti vapaaehtoisuutta ja vain vähän pakottavuutta. Monet perustelevat työn muuttuneen vapaammaksi ja omaehtoisemmaksi etätöiden ja kotitöiden lisääntyessä. Tosiasiassa työntekoa valvotaan jopa entistä tarkemmin silloin, kun työ on siirretty suoran valvonnan alta muualle. Tällöin valvonta vain suoritetaan toisin keinoin ja epäsuoremmin. Joustavuus työnteossa on siis merkki siitä, että pysyvyys katsotaan ajassamme taantumuksellisuudeksi. Pysyvyys ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti merkkinä työn yksipuolisuudesta tai välttävästä laadusta. Työ saa ja sen pitää olla jossain määrin rutiininomaista. Ihminen tarvitsee tapoja ja tottumuksia, jotta elämä ei käy liian kaoottiseksi. Tätä mieltä oli jo sosiologi Anthony Giddens aikanaan. 

Työ on myös muuttanut muotoaan siinä mielessä, että ammattitaito käsityöläismielessä on katoamassa. Leipurit eivät kaikki enää edes tiedä, kuinka leipää leivotaan. Heille riittää olla hyviä koneenkäyttäjiä. Vahva ammatti-identiteetti on korvautunut uskolla omiin kameleonttimaisiin kykyihin olla hyvä kaikessa. Eikä väite koske ainoastaan leipureita. Ihmiset vaihtavat työpaikkaa ja ammattia tiuhaan, sillä on pysyttävä ajan hermolla ja pidettävä CV päivitettynä. Alituiseen on oltava valmiita reagoimaan ja lunastamaan menetetty positio takaisin. Pelissä ovat talon, vaimon ja katu-uskottavuuden lisäksi koko ihmisarvo. Välillä tuntuu, että työmarkkinoiden logiikka ei kuitenkaan pelaa siten kuin sen otaksuisi pelaavan. Ainakin ihmisten silmissä täällä Suomessa tuntuu elävän se käsitys, että ihminen ilman vakaata toimeentuloa tai halukkuutta sitoutua työelämään on outolintu ja pahalla tavalla erilainen. Downshiftingia pidetään nuorten ja naimattomien muotivillityksenä, joka ei voi olla kestävän elämäntavan perusta. Ihmisen, jolle työ on muutakin kuin veronmaksua ja kolikoiden kerryttämistä, on helppo perustella toiminta itselleen, mutta vaikea olla uskottava muiden edessä. Suomessa siis jossain määrin veronmaksajan ja kunniallisen kansalaisen kaksoisrooli on äidinmaidosta perittyä.  Samanaikaisesti Suomessa vallitsee tilanne, jossa veronmaksajia kusetetaan erilaisiin pankkiherrojen maksutalkoisiin, joissa voittajat ja häviäjät pyritään pitämään samalla puolella vaikka väkisin. Itselläni suhde rahaan on sen verran mutkaton, että ymmärrän rahan arvon, vaikken sitä täysin allekirjoita. En kuitenkaan aina sulata sitä, kuinka raha on niin monelle sitä käyttävälle itsestäänselvyys vailla ymmärrystä. Kulutamme monesti elämäämme töissä, jotka tuovat meille rahaa ja takaavat yhteiskunnallisia etuoikeuksia. Samalla tulemme harvoin pohtineeksi sitä, miksi näin ylipäätänsä teemme. Jälleen kerran kysymysten esittäminen on ensiaskel. 

En halua olla mutteri, joka sopii kaikkiin laitteisiin, muttei ole yhdenkään eläväksi tekevä osa. Itse haluan saavuttaa elämääni pysyvyyttä, mutta en maksamalla hintaa vapaudella. On mielenkiintoista, kuinka ihmiset näkevät vapauden koittavan eläkkeellä. Vapaus on siis jotakin, joka saavutetaan kuluttamalla elämä ensin alta pois. Vapauden takaa toimeentulo, jonka eteen eläkkeellä oleva ihminen ei joudu enää paiskimaan loputtomia työtunteja. Vapauden hinta on näin ollen erittäin suuri. Ihmisillä on lisäksi jatkuva pelko kaiken menetyksestä. Köyhillä ihmisillä tätä pelkoa ei ole, sillä eihän heillä ole mitään menetettävääkään. Ainoa asia, jolla rikkaita tosissaan voidaan heidän maailmassaan uhata, on heidän kallisarvoinen ja valuutassa mittaamaton elämänsä. Kaikki muu on korvattavissa ja ostettavissa uudelleen. Köyhimmissä maissa ei täten olekaan tavatonta, että rikkaiden elämää suojellaan investoimalla muureihin tai suojelujärjestelmiin l. asioihin, joissa erottelu vähäosaisiin ja parempiosaisiin saa myös materiaalisen ilmiasunsa. Todellisuudessa tällainen elämän hätävarjelu johtaa ainoastaan lisääntyneeseen turvattomuuteen ja vaikutelmaan siitä, etteivät ihmiset edes tavoittele todellisten ongelmien ratkaisemista. Onneksemme rikkaus on myös itsetuhoinen.




Nipa









Feb 18, 2013

Proseminaarityön hedelmiä: Noam Chomskyn käsitys anarkismista



Proseminaarityössäni tutustuin Chomskyn ajatuksiin anarkismista. Tässä joitakin poimintoja tuosta työstä (lähdeviitteet poistettu):

Noam Chomsky (1928-) on syntyjään amerikkalainen kielitieteilijä, filosofi ja yhteiskuntakriitikko. Chomsky on ollut urallaan äärimmäisen tuottelias ja hänen työtään voidaan perustelluista syistä pitää tieteellistä ja akateemista keskustelua vilkastuttavana. Chomskya voisi kuvailla nykyajan sokraattiseksi toisinajattelijaksi, joka on herättänyt sekä ihastusta että halveksuntaa tiede- ja kansalaispiireissä laajalti. Chomsky on avoimesti myöntänyt olevansa yhteiskunta- ja talouspoliittisesti vasemmistolainen ja libertaarisen sosialismin puolestapuhuja. 

Chomsky ei ole anarkisti radikaalin toimijuuden mielessä vaan hän on anarkismia ihannoiva intellektuelli, jonka suurimpana heikkoutena voi pitää sitoutumattomuutta opillisiin ehdottomuuksiin. Tästä voi nähdä seuraavan myös tietynlaisen ongelman suhteessa Chomskyn uskottavuuteen luoda tulevaisuuden teoriaa, joka ohjaisi yksilöitä ja ihmisyhteisöjä kohti parempaa maailmaa. Filosofian tohtori Jukka Hankamäki toteaa libertarismin edustavan varsin huonosti anarkistisen asennoitumisen omaa ehdottomuutta ja tästä myös Chomskyn kohdalla on paljolti kyse. 

Chomskyn käsitystä anarkismista ei voine irrottaa klassisen liberalismin ihanteista. Aidon klassisen liberalismin ideat ovat säilyneet eri muodoissa vastarinnan kulttuureissa heidän taistelussaan vapauden, oikeudenmukaisuuden ja oikeuksien lunastamisen puolesta. Chomsky katsoo valtiokapitalismin tärvelleen klassisen liberalismin aatteellisen perinnön ja valjastaneen sen palvelemaan omia autokratisia pyrkimyksiään, jotka ovat luokiteltavissa jopa totalitaristisiksi. Jokaiseen totalitaristiseen järjestelmään kautta historian on kuulunut sisäänrakennetusti vaatimus kitkeä vallankumouksen siemen pois. Chomsky, kuten monet anarkisteista, vieroksuvat sellaisia poliittisia ohjelmia, joiden tarkoituksena on harhaanjohtaa massoja ja luoda keinotekoista epäoikeudenmukaisuutta. 

Chomskylla anarkismi yhdistyy järjen ratifioimaan vapaudentavoitteluun, jolloin se on ymmärrettävissä pikemminkin tervehenkiseksi asenteeksi kuin suoraksi toiminnaksi. Historia etenee asteittain pakkovallasta vapautumiseen ja jokainen historiallinen vaihe pitää sisällään sortoa ja vapaudenriistoa, joka tulee paljastaa. Vapautuminen seuraa kyseenalaistamisesta, joka kokeilujen kautta saa myös yhteiskunnallisesti mielekkäitä järjestäytymisen muotoja. Anarkismi Chomskyn peräänkuuluttamassa muodossa ei voi olla irrationaalista, vaan järki palvelee sen tavoitteenasetteluja. Vääristyneessä systeemissä järjenkäyttö on jonkinlaista anarkiaa. Yksilön tavoitteeksi tulevat Chomskyn anarkismin viitekehyksessä tietoisuuden laajentuminen, emansipaatio ja siitä seuraavat toiminnot, joilla yhteiskuntaa uudistetaan ja pakkovaltaa harjoittavat ja ylläpitävät instituutiot hajotetaan.

Chomsky katsoo  Rudolf Rockerin ja Daniel Guérinin tavoin anarkismin olevan sosialismin liittolainen. Anarkistin tulee olla tietyntyyppinen sosialisti, jonka tavoitteena on toimia valtiota ja valtiojohtoista tuotantotapaa sekä sen elitististä hallinnoimista vastaan. Anarkisti suhtautuu näin ollen kriittisesti myös valtion kuuliaisia edustajia, kuten virkamiehiä, tiedemiehiä ja kauppiaita kohtaan. Jos ja kun valtiollinen johtaminen ja yksityisomistus edistävät ja ylläpitävät heikkojen hyväksikäyttöä vahvojen taholta, on ne korvattava. Anarkismi on lähtökohtaisesti antikapitalistista, sillä se haluaa kieltää ihmisten välisen perusteettoman vallankäytön suhteessa toinen toisiinsa. Aito anarkisti vastustaa tuotannon yksityistämisestä ja palkkavankeutta. Chomsky ajattelee demokratian olevan kykenemätön toteutumaan ihanteellisimmillaan olosuhteissa, joita hallitsevat autokraattiset instanssit tai toimijat.

Chomsky edustaa maltillista anarkismia, joka pitää yhteiskunnallisia rakenteita jossain määrin välttämättöminä ennen kuin voidaan ajatella yhteiskunnan lakkauttamista äärimmäisyytenä. Anarkismin muodoista Chomsky kannattaa anarkosyndikalistisia ihanteita, joissa valta pääomasta on työtä tekevällä kansanosalla ja yhteisöt ovat keskinäiselle solidaarisuudelle rakentuvia työn, toiminnan ja sosiaalisen jakamisen yhteenliittymiä. Historiallisena esimerkkinä anarkosyndikalismista Chomsky esittää Espanjan sisällissodan, jossa vallankumous tuotti kelvollisen mallin toteuttaa yhteiskunnallinen reformi, vaikka Espanjassa kokeilu väkivaltaisesti lopulta tukahdutettiin. Yleisemmin Chomsky kannattaa arvoja, kuten solidaarisuus, yhteistyö, sympatia, lähimmäisenhuoli, jotka ovat anarkistien keskuudessa jaettuja arvoedustuksia. Ne osaltaan jo kertovat siitä, millaista kuvaa myös anarkismista tulisi välittää. 

Chomsky korostaa ihmisluonnon merkitystä todellisuuden kokonaisnäkemystä hahmoteltaessa. Myös anakistitutkija Judith Suissa korostaa anarkismin ymmärtämisessä olevan oleellista tuntea, millaiseksi ihmisluonto sen sisällä tulkitaan. Chomskylle ihmisluonto on moninainen, joskin yhä melko tuntematon tutkimuskohde. Chomsky kuitenkin palauttaa anarkismin ihmisluontoon, ainakin osittaisesti. Järkevä, rationaalinen ja vapautta tavoitteleva ihmisluonto on Chomskylle pitkälti valistuksen ja klassisen liberalismin oppi-isien ajatusten mukainen, jolloin vapaus on naturalistinen ja olemuksellinen vietti ja inhimillistä toimintaa ohjaava perusprinsiippi. Ihminen on alkuperäisesti Chomskylle enemmän kuin sosiaalisesti ja historiallisesti tuotettu tyhjä organismi, jota muokkaavat vallasta ja hallinnasta hyötyvät. Chomsky on kuitenkin uskoakseni sillä kannalla, että ihmisluontoa ei pidä ymmärtää naiivisti irrallaan siitä ihmisten välisen yhteistyön täyttämästä käytännönelämästä, jossa se näyttäytyy. Ihmisluonto on osa kulttuurisia ja sosiaalisia konteksteja, jotka ovat toisinaan monimutkaisia.  Tämä arvio selittää myös osaltaan Chomskyn haluttomuutta esittää tulevaisuudesta pitkälle meneviä arvioita. Valtioton elämänmuoto on Chomskylle todellinen vaihtoehto, mutta siihen sisältyy ongelmia, joiden ratkaiseminen vaatii muutakin kuin puhdasta teoriaa.  

Jos anarkistisesta traditiosta tulee osoittaa yksi pääajatus, palaa tämä Chomskyn mukaan Bakuninin esimerkkiin sellaisesta vapauden ideaalista, jossa ihmisen onnellisuus, kunniallisuus ja älyllisyys ovat rajoittamattomia. Tällainen vapaus sisältää materiaalisen, intellektuaalisen ja moraalisen kasvun edellytykset, joita voivat rajoittaa ainoastaan luonnolliset ja inhimilliset tekijät, eivät ihmisten itsensä asettamat keinotekoiset raja-aidat. Chomsky on siis uskollinen niille periaatteille, jotka ovat tiivistetysti anarkismin ydintä.  

Chomskyn kohdalla olen itse erityisen kiinnostunut myös niistä näkemyksistä, jotka syntyvät teoreettisen yleiskuvan laatimisen jälkituotteina. Esimerkiksi kasvatukselle Chomsky piirtää uudenlaisia suuntaviivoja, sillä nykyisellään ne pikemminkin ylläpitävät hallitsevia ja elitistisiä vallan vinoutumia kuin antavat edellytyksiä rikkoa niitä. Palaan kuitenkin asiaan tuonnempana.   

Mielenkiintoinen mies tämä Chomsky siis :)

Feb 12, 2013

Anarkistisen kasvatusfilosofian kappaleita



Oman opetusfilosofiani perimmäiset rakenteet ovat viime aikoina olleet myllerryksessä. Pitkään ei sisälläni ollut lainkaan varmuutta siitä, olisiko opetustyö sittenkään se väylä, jolla todellista muutosta voisi pienin askelin lähteä tekemään. Vähitellen olen kuitenkin löytämässä uudestaan innostusta sekä akateemista kasvatustiedettä että käytännön opettajuutta kohtaan. Syyksi on paljastumassa parjattu ja väheksytty elämänkatsomus ja ideaologia, jonka todellisia kasvoja kukaan ei näytä tuntevan tai haluavan edes tunnistaa. Itselleni on ollut sanoinkuvaamattoman vapauttava tunne löytää varmuutta epävarmasta, muotoa muodottomasta, järjestystä epäjärjestyksestä ja suuntaa lukemattomien suuntien joukosta. Anarkismi on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. 

Tässä vaiheessa on perin ymmärrettävää, että lukijoita saattaa askarruttaa tunnustukseni vilpittömyys tai järkeni vähittäinen poiskuihtuminen. Tämä johtunee suurelta osin siitä, että anarkismi kärsii maineesta, jotka perustuvat surullisille väärinymmärryksille ja virhetulkinnoille. Näin on tosin tapana käydä silloin, kun emme ole laiskuuttamme perehdyttäneet itseämme riittävästi oikealla asiatiedolla. On anarkisteja, joille anarkismin maine on yhdentekevä, eli ts. niitä, jotka toteuttavat anarkistisia ihanteitaan piittaamatta siitä, mitä heistä ajatellaan. Kolikolla tapaa kuitenkin olla kääntöpuoli ja anarkismin tapauksessa tämä kaksipuoleisuus on äärimmäisen tärkeä ja huomioitava asia. Anarkismin suurin vihollinen on ja tullee olemaan anarkismi itse. Vaikeista ja kielteisten mielikuvien raskauttamista lähtökohdista huolimatta koen kolikon lähemmän tarkastelemisen hyväksi ajankäytöksi; yksikään kolikko tuskin lienee vailla mitään arvoa. 

Yksi surullisimmista puolista ihmisissä ovat heidän ennakkoluulonsa, jotka perustuvat luuloille, olettamuksille ja vahvoille uskomuksille.  Olen kokenut anarkismista puhumisen melko lailla turhauttavaksi syistä, joista suuri osa palaa ihmisten tapaan mustavalkoistaa elämänsä todellisuus. Lienee turha sanoa, että anarkismi on harvojen suosiossa. Arvostan ihmisiä, joilla on todellista katetta sanoilleen ja osaavat perustella itsensä ja näkemyksensä tavalla, joka ei halvenna muita keskusteluun osallistuvia ja antaa tilaa ajatuksille esittäytyä. Anarkismista useampi ajattelee kuin se ei ansaitsisi tulla ajatelluksi lainkaan. Heitä ei huvita puhua terrorista, kaaoksesta, kansalaistottelemattomuudesta, hajotuksesta eikä ylipäänsä mistään sellaisesta, jota yhteiskunnan arvot ja normit sisäistänyt mallikansalainen ei kelpuuttaisi asialistalleen. Tämä on osaltaan ymmärrettävää, mutta kaventaa ajattelumme piiriä ratkaisevasti. ”En halua ajatella” merkitsee monissa tapauksissa samaa kuin ”En tiedä asiasta mitään”. Jälkimmäiseen lauseeseen sisältyy sentään ripaus optimismia siitä, että yksilö on valmis joillakin ehdoilla oppimaan.  

Anarkismi on löyhästi tulkittuna asenne, joka johdattaa filosofista ajattelua ja antaa sille alkuvoiman. Anarkistinen toiminta ja toimeliaisuus sitoutuvat ajatteluun, jota eivät häiritse kaavoittuneet ajatustottumukset, pakot, yksinkertaistukset, silkat valheet tai naiivit käsitykset meitä ympäröivästä todellisuudesta. Toisinaan anarkisti saattaa päätyä hyvinkin arveluttaviin tulevaisuuden utopioihin, joiden vuoksi kiinnostus viimeistään kuulijoissa lakkaa. On kuitenkin muistettava, että maailmanrauhakin on utopia, mutta varmasti monien mielestä erittäin tavoiteltava sellainen. Lisäksi on huomautettava, että moni järjestelmä johon kuulumme (halusimme tai emme) on osoittautumassa utopiaksi; visiot eivät jaksa kantaa loppuun asti hyvistä ideoista huolimatta. 

Anarkismi, jollaisena sen itse miellän, palaa järkevyyden ja vapauden ihanteisiin, joiden katsotaan inspiroineen myös valistusajan ja klassisen liberalismin suuria ajattelijoita. Esimerkiksi Rousseau uskoi vapauden olevan yksilön luonnollinen ja kyseenalaistamaton oikeus. Anarkistille vapaus on itseisarvo, josta on turha käydä kauppaa – etenkin jos olet kapitalisti. Vapaus käy kuitenkin rinta rinnan järkevyyden kanssa. Anarkistin ensisijaisin työkalu on vastoin kaikkia mielikuviamme järki, jota käytetään suurennuslasin tavoin tarkentamaan fokusta maailmasta. 

Mihin anarkisti sitten tarvitsee järkeä? Eivätkö anarkistit ole niitä, jotka pikemminkin tarttuvat polttopulloon kuin kirjaan? Anarkisti vastustaa valtaa, jolla ei ole perusteita, se kyseenalaistaa sellaiset vallan muodot, jotka ovat keinotekoisesti tuotetut, useimmiten palvelemaan tiettyjen intressiryhmien ja valtaapitävien etuja. Entisaikaan väärän vallan edustajat oli suhteellisen helppo osoittaa sormella. Tähän ei toki ollut monella varaa, ellei ollut valmis kärsimään toisinajattelustaan osoitettua rangaistusta.  Historia on osoittanut toimimattomiksi monet totalitaristiset kokeilut, tuominnut yksinvaltiaita ja murtanut epäoikeudenmukaisuuden manifestaatioita, jotta ihmiset voisivat olla vapaampia. Historiaa ovat tehneet oikeuksistaan tietoisiksi tulleet ja järkeistyneet kansat, eivät niinkään yksilöt. Jopa Martin Luther King oli vain katalyytti kansan reformistisessa liikekannallepanossa. Nykyisin vapaus on jotakin, johon olemme länsimaisissa yhteiskunnissa tottuneet, vaikka emme sen olemuksesta olekaan analyyttisesti selvillä, edes välttävässä määrin. Elämme itsestäänselvyyksien ajassa, jossa syvällisempi pohdiskelu on puettu pitkiin kalsareihin ja juotettu pöhömahaiseksi sohvabonzoksi; ajattelulta on riistetty sen seksuaalinen vetovoima. Toisinajattelu on vaarallista, rikollista – ellei jopa sairasta! 

Jotkin anarkismin teoreetikot katsovat anarkistin olevan väistämättä samanaikaisesti sosialisti. Sosialisti yleisemmin on haukkumasana, jolla viitataan arkikoomisesti kommunismin sankareista Marxiin ja Leniniin ja kokeiluihin, jotka versoivat tyytymättömyydestä vallitsevaa työyhteiskuntaa ja pääomaa kohtaan. Anarkistia on kuitenkin turha samaistaa kommunistiksi, leninistiksi tai bolshevistiksi. Siinä missä sosialisti penää oikeudenmukaisuutta penää sitä anarkistikin. Toki anarkisteissa on myös niitä, joita sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimus ei liikuta, mutta itse en lukeudu heihin enkä heille osoita sympatiaa. Liioin en hyväksy anarkismia, jonka agendassa on yhteiskunnallinen destruktio keinoilla millä hyvänsä. Vihamieliset anarkistit ovat malttamatonta väkeä, joiden ylpeys käy lankeemuksen edellä. Osoittamalla mieltään halutaan osoittaa vastustusta ja riippumattomuutta vallitsevia järjestelmiä kohtaan, josta lopputuloksena on mielipahaa, patoutunutta vihaa ja lisääntynyttä epäkunnioitusta.  Itse ajattelen anarkismin tarvitsevan toisenlaisia arvoja, jotka pikemminkin lähentävät ihmisiä toisiinsa kuin loitontavat heitä. 

Anarkismi on äärimmäisen monitahoinen ilmiö. Sen sisällä ei ole yksimielisyyttä tavoitteista, motiiveista, suunnista, keinoista, visioista tai mistään, jonka kautta markkinointi massoille helpottuisi.  On kuitenkin joitakin tavoitteita, joiden uskon olevan tarpeellisia luotaessa positiivista vaikutelmaa anarkismista.  Itse yritän opettajana antaa oppilailleni rohkeutta kyseenalaistaa asioita; on sallittava itselleen mahdollisuus tehdä poikkiteloin yleisen konsensuksen kanssa asettuvia päätelmiä maailmasta. Opettaja jos kuka on valtasubjekti, henkilö, jolle on annettu valtaa muokata oppilaiden ajattelua yhteiskunnan edustamien intressien mukaiseksi. Opettaja on virkamies ja vastuussa työstään ja tuloksistaan yhteiskunnalle.  On kuitenkin kysyttävä, kuinka moni opettaja tulee haastaneeksi oman työnsä tarkoituksenmukaisuuden, toimenkuvansa tarpeellisuuden, aineidensa hyväätekevyyden, opetussisältöjen totuudenmukaisuuden tai oppilaidensa inhimillisen erityisyyden siten, että saa vahvoin argumentein perusteltua itselleen tekevänsä aidosti moraalisesti arvokasta työtä muutoksen ja paremman huomisen puolesta.  Erityisesti Suomessa opettajien ammattitaidon uskotaan olevan korkealla tasolla. Voiko tämän väitteen allekirjoittaa jos opettajat eivät tosiasiassa mieti, miksi opetusta tehdään, keiden ehdoilla ja millaista maailmaa varten.; onko se, mitä opetan tärkeää, hyödyllistä, yleismaailmallista, eettistä ja inhimillisesti perusteltua? Suurimpana puutteena itse näen nykyisessä suomalaisessa opetusjärjestelmässä sen, että aidot vaihtoehdot ovat vähissä ja opetuksen perustehtävä hakusessa. Tämä taas johtunee suurelta osin siitä, että koulutus ja kasvatus ovat rähmällään tyhmyri-, suoritus-, kulutus-, elitisti- ja kilpailuyhteiskuntaan – tai ovat itse asiassa sen asialla. Vääristyneen järjestelmän osana niiden on vaikea tavoittaa sitä päämäärää, joka kasvatuksella tulisi olla. Kasvatuksella ei käsittääkseni ole mitään muuta korkeampaa tehtävää kuin kasvatus hyvään, moraalikasvatus on prioriteetti prima facie

Anarkistinen kasvatus pyrkii kasvattamaan tietoisia ja valistuneita yksilöitä, jotka eivät istu yhteiskunnan heille valmiiksi varaamille paikoille, vaan luovat omat paikkansa tai seuraavat tapahtumia seisten. Anarkistit puhuvat yhteiskunnan purkamisesta, mutta osalle heistä yhteiskunta on välttämätön alusta alkaa rakentaa käytänteitä, jotka soveltuisivat paremmin yksilölle ja tämän vapauden vietille, kaipuulle oikeudenmukaisuudesta ja tarpeelle olla sosiaalisesti yhtä muiden kanssa. Tällaisessa mallissa opetus opettaisi hyvää ihmisyyttä, pasifismia, ekologisuutta, yhteistoiminnallisuutta ja elämää ilman perusteettomia valtarakenteita.   Vapauden tunne syntyy siitä, että raha, auktoriteetit, yleistahto, politiikka tai yhteiskunta elitistisine intressiryhmineen eivät hallitse sitä, millaisena itseni näen, millaiseksi elämäni koen ja millaisena maailman haluan nähdä.  Oma anarkisuuteni käsittää sen, että pyrin katsomaan asioiden taakse, otan selvää, kiinnostun näkemyksistä puolesta ja vastaan, epäilen ja etsin näyttöä – ja vastustan vääryyttä. Kuten Noam Chomsky on asian mielestäni hyvin ilmaissut, on maailma epäkohtineen lopulta sangen helposti ymmärrettävä, vaikka sitä systemaattisesti yritetään monimutkaistaa.  Anarkisti kritisoi itse itseään ja on siten niitä harvoja, jotka sallivat langettaa ylleen epäilyksen epämiellyttävän varjon. Anarkistilla ei ole mitään hävettävää, sillä hän on avoin tulkinnoille ja läpivalaisulle. Tätä samaa emme voi sanoa niistä, joille mysteerit, näennäistiedot, salamyhkäisyydet ja ristiriitaisuudet ovat kuin raitoja seepran suojavärityksessä. 

Itse elän mieluummin tavalla, joka sallii päivittäisen peiliin katsomisen ja sen, että yritän toimia moraalisesti tiedostaen asiat, jotka nykyisissä yhteiskunnissa ja järjestelmissä ovat anarkistin ja taunotavallisen silmin todistettuna vialla. Osallisuuteni uudelleenarviointi tai olosuhteiden muuttaminen toisiksi ovat hankalia asioita, mutta ainakin aion yrittää.