Nov 20, 2013

Tieteen ja uskon suhteista (teoksen Tiedän uskovani, uskon tietäväni (2010) pohjalta)


Heippa, 

Tässä lyhyehkössä pätkässä kommentoin hivenen osaltani Esko Valtaojan ja Juha Pihkalan ja teoksen Tiedän uskovani, uskon tietäväni (2010) yleistä asetelmaa. 

Juha Pihkala ja Esko Valtaoja ovat ansiokkaasti popularisoineet keskustelua tieteen ja uskonnon suhteista. Valtaojan ja Pihkalan teos on yksi esimerkki siitä laajasta joukosta kirjallisuutta, jossa mitellään uskonnon ja tieteen asemista. Kansainvälisesti vastaavanlaisia dialogiin perustuvia ajatusvaihtoja on olemassa useita. Yleisimmät aihepiirit, joita teoksissa käsitellään, koskettavat ennen muuta uskonnon tarpeellisuutta, Jumalan olemassaolon mahdollisuuksia ja etiikkaa. Aihepiirien tarkempi käsittely edellyttää monenlaisten erityiskysymysten tarkastelua ja laaja-alaisempaa oppineisuutta. Parhaimmillaan ja pahimmillaan tällaiset ajatushautomot eivät puhuttele kuin teemoista jo valmiiksi kiinnostuneita ja niihin pätevöityneitä lukijoita. Eroja teosten välillä on ennen muuta siinä, miten rakentavasti ja sovittelevasti ilmeisiin erimielisyyksiin suhtaudutaan. Valtaojan ja Pihkalan keskinäinen kunnioitus on merkille pantavaa ja arvostettavaa. Valitettavaa on, että tällainen asetelma on harvoin vallitseva.

Moni uskontoa toistuvammin kritisoiva ajattelija katsoo uskonnon ulottaneen vaikutusvaltaansa kysymyksiin, jossa hegemonista valtaa ei soisi käytettävän. Uskonnoilla on kautta historian ollut valtaa yhteiskunnan ja inhimillisen elämän eri osa-alueilla ja vaikka viime vuosisatoina myös sekularisaatio on voimakkaasti lisääntynyt etenkin länsimaissa, eivät uskonnot ole näyttäneet varsinaisia heikkenemisen merkkejä. Muutoksia on toki ollut näkyvissä uskonnollisen ajattelun kentällä laajemmin. Mielestäni on kyseenalaista väittää, etteikö uskonto vaikuttaisi ihmisten elämässä. Se, millä tavoin ja millaisen roolin uskonto saa elämässämme on paljon sekä kulttuurista ja maantieteellistä että yksilöllistä vaihtelua. Uskonnon arvoa tai merkitystä ei kuitenkaan sovi vähätellä. Tiede taas on ollut hallitseva todellisuutta selittävä tekijä aina uudelta ajalta lähtien. Tieteen kehityksen myötä myös ihmisiä yhdistävä ateistinen vakaumus on lisännyt kannatustaan ja luontoon on alettua suhtautua itse itsensä selittävänä ilmiömaailmana. Samalla ovat lisääntyneet yltiöoptimistiset toiveet siitä, että tiede tyhjentäisi uskonnon psykologisiksi, biologisiksi tai sosiologisiksi teorioiksi. 

Tiede ja uskonto ovat historian varrella aina olleet tekemisissä toistensa kanssa. Kaikkialla maailmassa tieteiden voimakas kasvu on asettanut myös uskonnolle vaatimuksen avautua tieteellisen tarkastelun kohteeksi. Uskonnot ovat usein vetäytyneet omiksi saarekkeikseen tieteellisen metodin edellyttämän kritiikin ulottumattomiin. Niitä on pidetty omalakisina, itseriittoisina ja tieteelle immuuneina järjestelminä, jotka eivät tarvitse osakseen tieteellistä ratifiointia. Toisaalta uskonnoissa on noussut esiin myös tieteeseen myönteisemmin suhtautuvaa ainesta. Esimerkiksi buddhalaisuudessa on painotettu tieteen ja uskonnon yhteenkatsovuutta ja kahdenvälisyyttä. Molempien on nähty hyödyttävän toinen toisiaan, mutta edellyttävän joustavuutta, sensitiivisyyttä ja dynaamisuutta näkemyksiä yhdistettäessä. Niin kristinuskossa, juutalaisuudessa kuin islamissakin on teologian yhtä lailla voitu nähdä palvelevan tieteen ja uskonnon ykseyspyrkimyksiä, joskin skeptisesti tieteen ja uskon symbioottiseen liittoon suhtautuvia on runsaasti. Käytännön uskonelämässä vakaumusten kirjo näyttäytyy monipuolisena. Valitettavasti käytännön uskovissa on myös paljon niitä, joille tieteen tarjoamat mallit edustavat yksinomaan ikävyyksiä. Heille tieteen ja uskonnon vuoropuhelu ei ole tarkoituksenmukaista saati hyväksyttyä. Toisaalta taas tiedemaailmassa närää on synnyttänyt se, millä tavoin uskontoja ja tiedettä yritetään miltei väkivalloin liittää toistensa yhteyteen. Tästä yhtenä esimerkkinä mainitaan toistuvasti Templeton-säätiö ja heidän rahoittamansa tutkimusprojektit. Kritiikki on ymmärrettävää, jos uskonnon ja tieteen eronteko on niin ilmeinen kuin otaksutaan esimerkiksi uusateistisissa ohjelmissa. 

Haasteita uskonnon ja tieteen yhteiselon tiellä ovat synnyttäneet uskontojen moninaiset käsitykset todellisuudesta, ihmisestä, yhteiskunnasta ja yliluonnollisesta. Maailmaan on levittäytynyt lukematon määrä erilaisia ajattelutottumuksia, joiden pohjalta ihmiset arvottavat toisiaan ja asemoivat itsensä osaksi sosiaalista todellisuutta. Uskonnoissa ja erilaisissa ideologioissa on aina kautta linjan esiintynyt äärimmäisyyksiä. Nämä äärimmäisyydet ovat ruokkineet leireihin polarisoitumista ja johtaneet ymmärtämättömyyden kehään, jonka seurauksena on todistettu myös väkivaltaisuuksia, terroritekoja ja kasvanutta suvaitsemattomuutta. Myös viime vuosina tavalliset konfliktit uskontojen ja yhteiskuntien edustamien sekulaarien arvojen ja ihanteiden välillä ovat kiihottaneet ihmisiä toisiaan vastaan. Esimerkkeinä voidaan mainita muun muassa tanskalaisesta pilapiirroksesta syntynyt kohu muslimimaissa, Ranskassa langetettu burka-kielto ja oppikiistat kreationististien ja evoluutioteoriaa puoltavien välillä Yhdysvalloissa. Suomessa keskustelu uskon ja tieteen suhteista on ollut maltillisempaa, mutta myös meillä on esiintynyt äänenpainoja laidasta laitaan. Etenkin viimeaikaiset väittelyt maahanmuutosta on palautettu joissakin tilanteissa myös osaksi keskustelua uskontojen yhteiskunnallisesta asemasta. 

Itse miellän keskustelujen kärsivän usein siitä, etteivät keskustelijat tosiasiallisesti tiedosta, mistä he lopulta kiistelevät. Mielestäni on olennaisen tärkeää muistaa, että kiistat palautuvat lopulta varsin perustavanlaatuisiin kysymyksiin siitä, keitä olemme, mistä tulemme, kenelle olemme toiminnastamme vastuussa, mitä tavoittelemme, millaista olemisemme on ja niin edelleen. Jos esimerkiksi keskustelun keskiössä on eutanasia, tulee meidän väittelyn ensivaiheessa purkaa osiinsa ne metaoletukset, joiden rajaamissa kehyksissä ajatustenvaihtoa käydään. Olettakaamme, että keskustelua käydään yksinomaan akselilla potilaan tahto - Jumalan tahto. Tämä taso ei riitä keskinäisen ymmärryksen vahvistamiseksi. Kyse on suuremmista periaatteellisista kysymyksistä kuin vain siitä, kuka teon kullakin hetkellä oikeuttaa. On pohdittava esimerkiksi, onko ihminen vastuussa elämästään vain itselleen, onko sen hetkinen elämä kaikki mitä meillä on, onko yhteiskunta valmis edistämään tahdonalaista kuoleman järjestämistä ja niin edelleen. Keskustelu on kokonaisvaltaista ja edellyttää kykyä ennakkoluulottomaan filosofiseen pohdiskeluun yli ajattelua rasittavien ennakkokäsitysten ja kahleiden. Kahleiksi en uskontoja sinällään miellä, mutta eräänlaisina elämän jäsentäjinä kylläkin ne koen. Myönnän, että on haastavaa irrottaa itseään niistä ajureista, jotka toimintaamme merkittävässä määrin ohjaavat. Tämä on mielestäni kuitenkin vaadittua, mikäli aiomme saavuttaa todellista ymmärrystä asioista. Itsekin olen pakotettu avoimuuteen suhteessa kaikkeen vieraaseen ja ennalta tuntemattomaan. Lisäksi minun on voitava keskustelua viriteltäessä asettaa omat aiemmat tietoni ja uskomukseni kyseenalaiseksi. Tämä kyseenalaistaminen ei liity niinkään siihen, että haluaisin luopua kaikesta itselleni tärkeästä, vaan siihen, että asetan maailmankatsomukseni alttiiksi muutokselle ja kehitykselle. 

Uskonnon aiheuttamista negatiivisista seurauksista puhutaan paljon etenkin uusateistien puheenvuoroissa. Itse olen samaa mieltä heidän kanssaan siitä, että uskontojen nimissä tehdään paljon pahaa ja harkitsematonta. Otettakoon sitten esimerkiksi inkvisitiolaitos, naisten asema ja oikeudet muslimimaissa, alkuperäiskansojen kohtelu siirtomaavaltojen aikaan tai nykyinen lähetystyö primitiiviyhteisöjen parissa, on ilmeistä, että uskonnot ovat syyllistyneet toimintaan, joka ei läpäise moraalista arviointia. Otaksuma, jonka mukaan uskontojen olemassaolo on yksinään synnyttänyt muassaan kaiken pahan, on turhanpäiväinen, sillä mahdollisuutta tarkastella maailmaa ilman uskontoja ei ole. Mielestäni ei ole kuitenkaan täysin perusteetonta muistuttaa uskontojen soveltuvan myös moraalittomuuksien käyttövoimaksi. Se, mistä monet ateistitkin ovat huolissaan, on uskontojen taipumus olla tilivelvollinen ainoastaan itselleen ja korkeammalle auktoriteetille, johon voimme kohdistaa ainoastaan moraalista paheksuntaa, jos sitäkään. 

Moraalista keskusteltaessa on aina olemassa mahdollisuus, jota voitaisiin kutsua nihilismin turvapaikaksi. Ihminen ei ole vielä tähän mennessä onnistunut osoittamaan kaikkia tyydyttävällä tavalla sitä, mistä moraali absoluuttisessa ja kaikkia velvoittavassa mielessä voisi saada alkunsa ja millaista se lopulta olisi. Uskonnollisissa järjestelmissä moraalin takaajana on Jumala tai jokin muu yliluonnollinen manifestoituma. Tällöin ihmisen noudattamalla hänelle annettuja moraalikoodeja on mahdollista optimoida hyvän määrä omassa ja muiden elämässä. Teistit kritisoivat monesti ateisteja siitä, etteivät he onnistu näyttämään, missä kulkee ihmiskunnan moraalinen selkäranka. Ateisteille moraali yhteisöllisen elämän perusedellytyksenä ei ole ylhäältä annettu, fiksoitunut tosi vaan muuttuva ja dynaaminen elämän jatkuvuuden ehto. 

Ateistilla moraalitaju on suurelta osin biologisesti selittyvä erityispiirre. Eräs tapa lähestyä moraalia on nähdä se lajityypillisenä ihmistä hyödyttävänä ja sen olemassaoloa edistävänä ominaisuutena. Itse en henkilökohtaisesti kykene perustelemaan absoluuttisia arvoja, ja tästä seuraa kohdallani arvojen suhteellisuuden väistämätön jonkinasteinen hyväksyntä. Moni ei halua valahtaa siihen relativismin kuoppaan, johon päädytään, jos absoluuttisia arvoja ei tunnusteta. Se, että emme voi osoittaa absoluuttisia arvoja sellaisenaan, ei kuitenkaan merkitse suoralta kädeltä niiden olevan silkka abstraktio. Muiden elävien organismien tapaan myös ihminen on biologisesti ohjelmoitu varjelemaan omaa olemassaoloaan. Jo tämä kertoo osaltaan sen, että tietyt inhimilliset toimintatavat ovat ihmiselle luonteenomaisempia kuin toiset ja useimmiten ytimeltään moraalisesti hyvälaatuisia. Toki ihminenkin voi toimia vastoin ”omaa luontoaan” ja tehdä pahaa. Jos kuitenkin kaikki (tai edes merkittävä osa ihmisistä) tekevät pahaa, ei ihminen lajina ole elinvoimainen. Synkimmät ennustukset maapallon tulevaisuudesta eivät mairittele ihmisen kykyä moraalisesti kestävään ja vastuulliseen toimintaan. Jos maailma tuhoutuu, onnistuu ihmiskunta katsoakseni aikeissaan omin päin. 

Ateisteilla arvoja on perusteltu myös niiden hyödyllisyyden tai onnellisuutta lisäävien seuraamusten kautta. Tähän liittyy kuitenkin laajempaa problematiikkaa siitä, milloin mikäkin toiminta edistää esimerkiksi onnellisuutta. Lisäksi on toki pystyttävä tarkoin määrittelemään, mitä ihmisen onnellisuudella tarkoitetaan. Uskovalle usko Jumalaan kantaa muassaan useimmat vastaukset esitettyihin moraalia koskeviin kysymyksiin. Itse en koe uskontojen läsnäoloa maailmassa pahana asiana. Uskontojen ja niiden edustajien (mutta myös tiedemiesten) soisi kuitenkin hillitsevän omaa minähybristään. Se, millä tavoin Valtaoja toivoo uskovilta vastaantuloa kysymyksissä jumalallisen moraalilain ehdottomuudesta, toivon itsekin, että moraalista olisi mahdollista keskustella avoimuuden ilmapiirissä. Tämä toive on toki myönnytys siihen suuntaan, että moraali on vain ihmisen keskinäisen yhteistyön ja ajattelun tulos, eikä niinkään valmiina ihmiselle annettu. Toki on Jumalan ilmoitustakin tulkittu jos mihinkin suuntaan inhimillisten tarkoitusperien ristivedossa. 

Valtaoja ja Pihkala puhuvat paljon moraalista, sillä se on loppuviimein ainoa asia, josta keskusteleminen tässä kontekstissa on edes jollain tasolla mielekästä. Moraalista monilla on esittää yhteneviä päämääriä, jotka kuitenkin hautautuvat periaatteellisten yksityiskohtien alle. Toki taustalla on myös vaihteleva joukko uskomuksia, joissa universumille annetaan toisistaan poikkeavia merkityksiä. Ilman näiden uskomusten tasapäistämistä tuskin koskaan saamme aikaiseksi moraalia, jonka kaikki olisivat valmiit allekirjoittamaan. Filosofi Wittgenstein on mielestäni tiivistänyt asian osuvasti esittäessään puheen Jumalasta olevan tyhjää, sillä se sijoittuu inhimillisen ymmärryksen ulkokehälle, transsendenttiin. Etiikasta puhuminen on vastaavalla tavalla puhetta siitä, mistä tulisi vaieta. Kuitenkin Wittgenstein mieltää nämä aihepiirit tärkeimmiksi kaikista.

Nov 14, 2013

Ei, minusta ei tule pappia


T: Ei, minusta ei tule pappia. Enhän kuulu edes kirkkoon. Erosin. 
T: Kyllä. Ei ole vakaumusta.
T: Ai miksi? No siksi. En jaksa mennä kaikkiin yksityiskohtiin, ymmärräthän? Vaikeita asioita.  
T: Olen teologi. Kyllä. 
T: Ei, en kuulu kirkkoon.  
T: En siis ole mielestäsi teologi? Mikäs sitten olen? 
T: Sekin kelpaa. Pidän titteleistä. 
T: Ateologi. Hmm. Kuulostaapa oudolta. Ehkäpä kuitenkin... 
T: Sanokaamme uskontotieteilijä. Se on neutraalimpi. En halua aiheuttaa vaivaa. 
T: Miten vain. Oli mukava jutella.   

______________________________________________________

Kahvilassa tapahtunutta. Teologit ovat vallanneet oman nurkkauksensa ja kiihkoilevat tapansa mukaan. Jokin dogmatiikkaa koskeva väittely. En jaksa. Humanistit eivät jaksa sitäkään vähää, vaan istuvat omissa seurueissaan. Katseitakaan ei vaihdeta. Teologin tunnistaa rististä, humanistin rauhanpinssistä. Kielitieteilijät ovat naisia, heitä sentään jaksaa silmäillä. Jutut ovat varmasti toisaalla kuin kirkkoisissä. Puhuvat sentään kielillä. 

Teologit ovat jännittävä rotu. Kuulun itsekin heihin. Tai ehkä olen sekarotuinen. Olen oppinut olemaan ylpeä teologi. Kannan ristiä uskomatta Jumalaan, mutta kannan kuitenkin. Näkisittepä kaikki ne väkinäiseen hymyyn vääntyneet kasvot, jotka uskovan kohtaaminen synnyttää. Hän uskoo Jumalaan, hänessä on oltava jotakin vialla. Olen mielelläni näiden ennakkoluulojen kohteena. Halveksutteko minuakin? Jumalatonta teologia?  Halveksuntanne huvittaa. Jumalattomat ovat huvittavia. 

Teologi on monille enemmän kuin pätevä syy etsiä uusi keskustelukumppani. Kahvilassa. Baarissa. Netissä. Missä vain.  En minä sitä itsekään kiellä. Epäilykseni heräävät. Mistä me muka voisimme jutustella? Eiväthän teologit muuta osaa kuin spekulointia yliluonnollisesta. Ja mitä hyötyä siitä on? Tämä maailmahan on luonnontieteiden hallussa. Teologi telmii väärällä hiekkalaatikolla. Menetkos siitä! Et edes osaa leikkiä oikein. 

Tänään puhuimme kuten generalistiteologit puhuvat. Yleisluontoisesti. Ketään vahingoittamatta. Diplomaattisesti. Meistä tulee isona yhteiskunnallisia vaikuttajia. Harvalla on edes harjoittelupaikkaa. Kuka tällaisella proto-teologilla mitään tekee? Kysymme: Osaanko kohdata ateistin? Mitä hänelle sanon? Osaanko puolustautua? Otanko Raamatun ja vetoan sen arvovaltaan? En ota enkä vetoa. Entäs sitten traditio. Aina tehty -  on hyvin tehty. Ei riitä. Uskoaan peittelevä on kuin hanhiemo istumassa munansa päällä. Jos poikanen osoittautuu rumaksi, olkoon se sitä. Jos kauniiksi, olkaamme entistäkin iloisempia. Muutoin vain tyydymme arvailemaan. Onko se edes hänen omansa?  

Kristityn on heitettävä uskonsa peliin. All in. Jos häviät, mitä sitten? Jos häviän, voitan. On parempi elää hyvän kuin huonon argumentin kanssa. Jos voitan, voitan. Sama kohtalo. Mitä tähän pitäisi vastata? Pelata, ei pelätä. Kohdata, ei vehdata. Teologin pitää herkistyä tunnustelemaan erilaisuutta. Viis omasta Jumalasta. Se ei ole hänen Jumalansa. Hänellä ei ole Jumalaa. Siltikin hän on huomiosi arvoinen. Sinulla on Jumalasi. Hyvä niin. Jatkakaamme tahoillamme. 

Todellisuuskäsitys. Ihmiskäsitys. Yhteiskuntakäsitys. Jumalkäsitys. Keskeiset työkalut keskustelun avaamiseksi - jatkamiseksi - päättämiseksi. Generalistiteologi aprikoi. Jos maailmamme ovat erilaiset - me olemme erilaiset. Silti on tärkeää avata suunsa. Herkistää korvansa. Pinnistää järkensä. Hyväksyä olevamme samasta puusta veistetyt kaksi notkeaa vitsaa. Kasvetut lyömään toisiamme.  

Ateistit sotivat järjellä. Teistit sotivat järjellä. Hetkinen? Miksi he oikein sotivat? En haluaisi olla järkevä kaiken aikaa. Siinähän vain saisi hullun leiman. Olen mielummin sotilas keskellä suoraa tulta. Huudan molempiin suuntiin. Olette järjiltänne molemmat! Ei saa alkaa tunteelliseksi. Siinä vasta pelin menettää. Tunteilla ei voi argumentoida. Takaisin poteroon!    

Humanisti virnistää. Onkohan sillä kaikki hyvin? Teologi hörppää kahvinsa loppuun. Sekin on varmasti väärin juotu. Teologi kun ajattelee kaikesta väärin. Parasta on kun kantaa Raamattua. Se vasta väärin onkin. On parempi kantaa Pasternakkia tai Austinia. Se on katu-uskottavampaa. Itse kannan Muumilompakkoa. Olen varmaankin homo. No olkoon. Sekin kaiketi parempi kuin pappi? 

Sep 4, 2013

Tulevan gradun johdattelua: Uskonnon ja tieteen suhteesta - uskosta ja ateismista





Uskontotieteestä kiinnostuneena olen erityisesti viime aikoina keskittynyt seuraamaan keskustelua uskonnon asemasta yhteiskunnissa, joissa tieteellisen maailmankuvan voi otaksua olevan valtaosalle väestöä uskonnollista maailmankuvaa hallitsevampi. Keskustelu tieteen ja uskonnon tai uskon ja järjen välisestä suhteesta, uskosta ja uskonnottomuudesta ja uskonnon merkityksestä ja merkityksettömyydestä on synnyttänyt etenkin kansainvälisillä foorumeilla kiivaita puheenvuoroja ja sarjoja väittelyjä, joita sivullinen voi kutsua hyvällä syyllä vakavahenkisiksi.  Keskustelujen ilmapiiri, teemoista riippuen, on usein jopa vihamielinen osapuolten pyrkiessä vakuuttamaan toinen toisensa oman kannan ylivertaisuudesta ja totuudellisuudesta. Vihamielisyys ei kuitenkaan leimaa kaikkea uskonnon ja tieteen välistä viestintää vaan monet tutkijat ovat valmiita hyväksymään niiden kahdenvälisen riippuvuuden ja yhteistyön. Suomessa Esko Valtaojan ja Juhani Pihkalan harjoittama erilaisten maailmankatsomusten välinen dialogi on hyvä esimerkki avartavasta tavasta lähestyä lähtökohtaisesti haasteellista aihepiiriä (vrt. Deepak Chopra ja Leonard Mlodinow: Maailmankatsomusten taistelu (2012)).   

Kamppailua asemista ei käydä kuitenkaan yksinomaan tiedemiesten ja uskonnon edustajien vaan mitä suurimmassa määrin myös tavallisten ihmisten kesken. Tällöin keskustelut saattavat saada piirteitä, jotka hankaloittavat itse aihepiirin tarkoituksenmukaista ja rakentavaa käsittelyä. Onkin tältä osin ymmärrettävää, miksi joillekin ihmisille tieteen ja uskon välinen vuoropuhelu on muuttunut epäkiinnostavaksi ja sisällöltään hedelmättömäksi. Itsekin olen yrittänyt toistuvasti käydä keskusteluja vaihtuvista uskonnollisista teemoista sekä ateistien että uskossa olevien ystävieni kanssa vain huomatakseni niiden johtavan tuskastuttavan usein umpikujaan syvään iskostuneista ehdottomuuksista ja perehtymättömyydestä johtuen. Ihmisillä on usein tapana pitäytyä ajattelumalleissa, joiden ovat havainneet toimivan ja olevan edes tyydyttävässä määrin selitysvoimaisia suhteessa elettyyn todellisuuteen. Tällaiset suljetut ajattelumallit ovat vaarassa ajaa ihmiset vahvoihin dogmaattisiin käsityksiin todellisuudesta.

Tutkimuksessani perehdyn tarkemmin yhteen uusateismin edustajista, brittiläiseen Anthony C. Graylingiin, joka on monien ateistien tavoin äärimmäisen poleeminen uskontojen hyväätekevyyden ja tarpeellisuuden suhteen. Grayling asettuu samalle puolelle yhdessä kansainvälisesti tunnettujen uskontokriitikkojen Richard Dawkins, Sam Harris, Daniel Dennett ja Christopher Hitchens kanssa kutsuen itseään toisinaan uusateismin viidenneksi ratsumieheksi. Kyseisiä miehiä yhdistää yksi ja sama tavoite: teistisen uskonnollisuuden perusteellinen kyseenalaistaminen ja hylkääminen järjen ja tieteen vastaisena. Heitä yhdistää luottamus tieteeseen ja tieteen menetelmiin tavoitella luotettavaa tietoa maailmasta (vrt. tieteisusko).

Grayling esittää ateismin ja uskonnon suhteesta käytävien keskustelujen kulkevan kolmella tasolla. Ensimmäisellä tasolla pohditaan ontologisia kysymyksiä, kuten onko yliluonnollisia entiteettejä mahdollista olla olemassa. Toisella tasolla keskitytään yhteiskunnan ja uskonnon keskinäiseen suhteeseen, jonka tarkoituksena on kartoittaa, millaista valtaa uskonnoilla tulisi olla yhteiskunnallisessa elämässä, ennen muuta politiikassa ja koulutuksessa. Kolmannen tason, jonka Grayling kokee henkilökohtaisesti tärkeimmäksi, muodostavat pohdinnat siitä, mitä on hyvä elämä ja millaisten arvojen ja periaatteiden varaan hyvä elämä rakentuu. Grayling asettuu kannattamaan ateismin ohella sekulaaria humanismia, joka hänelle merkitsee uskonnon yhteiskunnallisen vallan kaventamista ja moraalisesti kestävän elämäntavan perustelemista humanismilla.

”In essence, humanism is the ethical outlook that says each individual is responsible for choosing his or her values and goals and working towards the latter in the light of the former, and is equally responsible for living considerately towards others, with a special view to establishing good relationships at the heart of life, because all good lives are predomined on such. Humanism recognises the commonalities and, at the same time, wide differences that exist in human nature and capacities, and therefore respects the rights that the former tells us all must have, and the need for space and tolerance that the latter us each must have.” (Grayling 2013, 139). 

Grayling on uusateisti, jollaisena hänet myös suomalainen ateismin kriitikko Timo Eskola tunnistaa. Hän ei ole kuitenkaan vakuuttunut humanismin voimasta. Eskola (2009, 106) kysyy: Mitä siis on humanismi? Onko se elämänkatsomus tai filosofia? Perustuuko se tiettyyn ihmiskäsitykseen? Onko sillä käsitys ihmisen ihmisen hyvästä ja elämän päämääristä? Kykeneekö se edes määrittelemään rajan oikean ja väärän välillä? Tähän kysymykseen Grayling vastaa tuotannossaan kenties kattavammin kuin yksikään toinen uusateismin ratsumiehistä (Dawkins, Harris, Hitchens, Dennett). Samalla hän tulee vastanneeksi siihen kutsuun, jonka Eskola esittää eettisen keskustelun mahdollistamiseksi ”älyllisen rehellisyyden vaatimuksen hengessä”.

Humanismi merkitsee Graylingille eettistä järjestelmää, arvojen perhejoukkoa, jonka perustana ovat inhimilliset sosiaalis-historiallis-kulttuuriset elämänkokemukset. Grayling hakee vastausta moraalifilosofian alan haastavimpaan kysymykseen ”Mitä on hyvä elämä?” historiasta, taiteesta, filosofiasta ja tieteestä. Hän lähtee liikkeelle humanismin esitaistelijoista Sokrateesta ja stoalaisista filosofeista päätyen antiikista, keskiajan kautta Renessanssiin ja Valistukseen. Uuden ajan filosofiaa Grayling päätyy arvostelemaan, sillä se on jättänyt etiikan käytännön ja soveltavan ulottuvuuden liiaksi taka-alalle. Grayling haluaa humanistisella kokonaisnäkemyksellään ottaa kantaa ateistisen etiikan puolesta, ts. puolustaa ajatusta, jonka mukaan (hegemonista ja auktoriteettijohtoista) uskontoa ei tarvita edellyttämään eettisesti hyvää elämää. Päinvastoin Grayling katsoo uskontojen johtaneen lukuisiin moraalittomuuksiin ja ihmisoikeusrikkomuksiin maailmanhistorian eri vaiheissa.

"In modern secular ethics great weight is given to concern for the welfare and rights of people, animals and the environment. This concern is motivated not by divine threats and promises but by sense of the intrinsic worth of these things, and their importance to us. To a secular view, the notion of the intrinsic worth of others and of nature is the only true source of morality." (Grayling 2007, 81.)

Kirjassaan Ateismin sietämätön keveys (2009) Eskola esittää ateismin varsin huonona vaihtoehtona sille kristilliselle uskolle, jota hän itse läpinäkyvästi edustaa. Eskola on vakuuttunut, että ateistien palveluksessa olevat postmodernit filosofiat ovat traumatisoituneita eivätkä voi tarjota ihmiskunnalle kuin ahdistusta, kuolemaa ja epäjärjestystä. Esimerkiksi Nietzsche on ateisteille, kuten kristityille, kuuma peruna, jonka heittämään nihilismin haasteeseen ei ole osattu ”jumalattomien” osalta vedenpitävästi vastata. Eskolalla tuntuu olevan vaikutelma, jonka mukaan nihilismiin ei edes voi vastata tekemättä arveluttavaa kompromissia sen suhteen, miten eettisesti hyvä elämä tulisi perustella – tai tukeutumatta valmiisiin eettisiin oppirakennelmiin, kuten kristinusko. Kaiken lisäksi Eskola kokee ateistien jääneen toistamaan muinaisia tieteen mantroja, jotka nykyään ovat jo korvattu. 

Grayling katsoo uskontojen olevan kaikkea muuta kuin etuoikeutetussa asemassa vastaamaan siihen, millaisia arvoja inhimillisessä elämän tulisi suosia; ihmisellä on kaikki avaimet hyvään elämään olemassa kirjoitettuna, puhuttuna ja koettuna elämän mosaiikkina. Eskola pitää humanismia sekavana kokoelmana hyvän opetuksia. Graylingillä tuntuu olevan Eskolaa enemmän uskoa ihmisen kykyyn tehdä moraalisesti hyviä päätöksiä itsenäisesti, omaan subjektiiviseen harkintaansa luottaen, yhteisen hyvinvoinnin lisäämiseksi. Eskola olettaa ihmisen automaattisesti ajautuvan kylmään olemassaolon taisteluun vailla moraalisia kiinnikkeitä tai sitoumuksia, mikäli hänellä ei ole järjestelmää, jota omaksua. Kuten Julian Huxley (1962, 45) toteaa: "The aim of humanist must be, not to destroy the inner authority of conscience, but to help the growing individual to escape from the shackles of an imposed authority-system into the supporting arms of of one freely and consciously built up." 

Uskonto pitäisi Graylingin mukaan erottaa esimerkiksi politiikasta ja kasvatuksesta (huom. indoktrinaatio) alueelle, johon sijoittuvat erilaiset vapaan järjestäytymisen muodot. Tällöin ne voisivat myös vapaammin toteuttaa pyrkimyksiään tasavertaisemmassa suhteessa toisiinsa. Uskontojen tulisi voida elää yhdessä toistensa kanssa. Uskonto tarjoaa ihmiselle spirituaalisia vasteita, muttei omista monopolia näiden suhteen. Grayling pitää tiedettä ja uskontoa erillisinä ajattelutapoina; uskonto ei tarjoa tieteelle käytännöllisesti katsoen minkäänlaista lisäarvoa. Uskonto edustaa pelkistettyä mallia todellisuudesta, joka asemoi itsensä omaksi saarekkeekseen kaiken kritiikin ja objektiivisen tarkastelun ulottumattomiin. Tämä asemointi on moitteellinen toki vain niille, jotka hyväksyvät tieteen ulottuvan yli kaikkien elämänalueiden ja olevan kriteereiltään ehdottomia.

Humanismi on vain nimitys asenteelle, jota yksilön tulisi harjoittaa suhteessa luontoon ja muihin ihmisiin sekä tiedonhankintaan. Se ei kuitenkaan suoralta kädeltä merkitse vapautta toimia vailla moraalia vaan vastuullisuutta, joka kohdistuu itseä ja muita kohtaan. Tässä suhteessa humanismi muistuttaa hyve-etiikan keskeisiä periaatteita ollen yksilöeettistä mutta yhteisölle tilivelvollista toiminnaltaan.

"Humanism is a philosophical outlook, but in itself is a minimalist one, deliberately so because a key requirement of it is that individual should think for themselves about what they are and how they should live. Standardly, a philosophy is a fully fleshed-out affair, consisting in a detailed view of the world, of humanity in it, of the relationship between human beings and the world, and of human beings with each other. All the great philosophies have a metaphysics that underwrites the ethics they urge. But humanism requires no commitment to teachings beyond its two premises, and it imposes no obligations on people other than to think for themselves." (Grayling 2013, 149.) 

Eskola, kuten monet hänen laillaan, pohjaavat ateismin kritiikkinsä materialistiseen maailmankuvaan, joka on seurausta kehitysopin ja rationalismin ihanteiden seuraamisesta. Ateistit ovat Eskolan mukaan joutuneet puolustusasemiin asemasodassa todisteista jumalan olemassaolon ja uskonnon tarpeellisuuden puolesta ja vastaan. Ateistien kohdalla taas huoli uskontojen tuottamista lieveilmiöistä ei ole täysin aiheeton. Heillä on kuitenkin vakavana riskinä hylätä kaikki uskonnollisuuden muodot riippumatta siitä, mitä arvoja ne tosiasiassa edustavat ja ilmentävät. Tällainen ilmiöiden pakottaminen yksinkertaistuksiin tekee vain vähän oikeutta esimerkiksi uskonnollisuuden privaatille ja subjektiiviselle kokemuksellisuudelle (vrt. Wittgenstein, pragmatismi). Vastaavasti uskovien ongelmana on usein ateistisen kritiikin sivuuttaminen väärinymmärryksenä tai kykenemättömyytenä nähdä oman ajattelun virhemahdollisuus. Sekä ateisteilta että teisteiltä tuntuu liian usein puuttuvan kompromissivalmiutta tarkastella ja muokata käsityksiään avoimesti ja Eskolankin peräänkuuluttamalla älyllisellä rehellisyydellä, vastoin esitettyjä ideaaleja.  On tavallista, että asenteellisten näkökulmien taustalla on puolin toisin myös systemaattisesti harjoitettua suvaitsemattomuutta, sortamista ja fanatismia, joka vahvistaa polarisoitumista kahtaalle entisestään ja aiheuttaa ikäviä repeämiä ihmisyhteisöjen välille.  

Vuonna 1962 brittiläinen kirjailija ja biologi Julian Huxley toimitti artikkelikokoelman nimellä The Humanist Frame. Teoksessa Huxley julistaa Humanismia ideoiden systeeminä (tai teoriana), jonka tavoitteena on suunnata ihminen kohti uudenlaista evolutiivisesti korkeampaa ajattelutapaa, jossa ihmisen mentaaliset tiedon, ideoiden ja uskomusten rakenteet saavat yhä kehittyneempiä muotoja. Ihminen on saavuttanut maapallolla keskeisen aseman, mutta hänen on jalostuttava olemisessaan voidakseen säilyä – yhdessä muiden organismien kanssa: "Nor only he is made of the same matter and operated by the same energy as all the rest in the cosmos, but for all his distinctiveness, he is linked by genetic continuity with all the other living inhabitants of his planet" (Huxley 1962, 19).   

Huxley lukee uskonnon yhdeksi ihmisen olemisen peruskategorioista, jota kuitenkin sitoo vastaava kehittymisen edellytys. Kehitys on Huxleylle olemassaolon ehto, johon uskonnon on mukauduttava tai se tulee näivettymään. Uskontojen yksi kipupisteistä onkin se, kuinka dynaamisia ja herkkiä ne ovat tarvittaessa muuttumaan. Esko Valtaojan mukaan tiede on jo nyt osaltaan saanut aikaan itsekorjaavuusefektin, joka on jo pakottanut tekemään tarkistuksia joidenkin opinkappaleiden suhteen.

Uskon ja tieteen välinen dialogi voi mielestäni jäädä varsin ohueksi, ellei sitä kyetä filosofisesti ruokkimaan. Uskonnonfilosofiseen keskusteluun osallistuakseen ei henkilön kuitenkaan tarvitse olla ammattifilosofi, mutta toivottavaa on, että hänellä olisi siihen jotakin lisättävää. On kuitenkin otettava huomioon myös inhimilliset rajoitukset löytää vastauksia kaikkiin niihin kysymyksiin, joita todellisuus tarjoaa. Kuten Sami Pihlström (2001, 12) diplomaattisesti esittää: ”Jos filosofi haluaa ymmärtää jotakin ´uskonnollisuudesta`, ihmisten uskonnollisesta elämästä, hänen tulee nöyrtyä ihmisjärjen rajallisuuden ja (joidenkuiden ihmisten olemassa olevaksi uskoman) Jumalan äärettömyyden välisen symmetrian edessä.”. Sekä uskonnon että tieteen on osoitettava kompromissivalmiutta yhteisen ja erillisen olemassaolonsa varmistamiseksi. Nykyinen todellisuus on kaikkea muuta kuin ongelmaton. Yksi ihmiskunnan suurimpia haasteita tulee tulevaisuudessa mielestäni olemaan se, onko tieteen ja uskonnon välille löydettävissä sopu ja mikäli mahdollista, millaisin ehdoin tuo sopu tullaan muodostamaan.  

Apr 10, 2013

Tasa-arvoisesta avioliittolaista


Kirkolliset asiat ovat käyneet vieraaksi minulle siitä lähtien, kun olen alkanut ajatella dogmaattisista oppijärjestelmistä perin kriittisesti. Tasa-arvoiseen avioliittokysymykseen liittyen mielipiteeni on aina ollut selvä; molempi parempi. Kumppania valittaessa on sukupuoli jokseenkin yhdentekevä asia. Jos haluatte toisenne, olkaa yhdessä. Ei ole minun asiani - ellen sitten satu olemaan toinen vihittävistä.

Avioliiton sanotaan olevan Jumalan kasvojen edessä solmittu naisen ja miehen välinen sopimus rakastaa niin myötä kuin vastamäessä. Kun Raamattu näin kertoo, on meillä käsissämme kumoamaton kappale totuutta. Näinhän uskovat vain he, jotka allekirjoittavat Raamatun kyseenalaistamattoman arvovallan. Meille muille kyseessä on vain yksi perustelematon normi muiden joukossa, jonka arvoa emme ymmärrä ja osaa kunnioittaa ilman suvaitsemattomuuden leimaa.

On turha hakea esimerkkiä luonnosta, sillä luonto ei tarjoa ratkaisua siinä missä sitä ei tee yksikään pyhä kirja. Katsomalla sorsien parittelua emme opi ihmisistä jotakin uutta ja ihmeellistä. Käsittääkseni homous ei ole kuitenkaan osoittanut olevansa ihmiselle haitaksi; ellei sitten ole kuunteleminen joitakin AIDS-foobikkoja. Avioliitto on inhimillinen konstruktio (, ja anteeksipyyntö sille, joka paheksuu sanojani Jumalaa vastaan). Tällöin sen hyödyllisyyden tai tarkoituksenmukaisuuden tai moraalisen oikeutuksen ratkaisee se ihmisyhteisö, jonka osana tätä käytäntöä toteutetaan.

Onko nykyinen lainsäädäntö ajan tasalla? Kyse on varmasti enemmän symbolisesta kuin perustavanlaatuisesta uudistusvaatimuksesta, jolla oikeuksien kenttää laajennettaisiin. Ja kuten tavallista on, eivät tunteemme tee rationaalista kannanmuodostamista helpoksi. Monet ovat varmasti huomanneet keskustelun tasa-arvoisesta avioliittolaista olevan argumenttien yhteismitattomuuden vuoksi mitä haasteellisinta. Emme voi yhteisen maaperän puuttuessa juurruttaa muuta kuin puita vihan hedelmille. Itse näen koko avioliittoinstituution sangen turhanpäiväisenä, sillä kahdelle ihmiselle ja heidän tunteilleen ei sormuksella, sertifikaatilla, lainsuojalla tai muillakaan ulkoisilla sineteillä luulisi olevan merkitystä. Avioliiton yhteiskunnallinen välttämättömyys likimääräistyy itselläni lähelle nollaa. En kuitenkaan kiellä avioliittoa niiltä, jotka tarvetta sille löytävät. Itse näen avioliittoa tärkeämpänä asiana sen, että liitto, oli se sitten millainen tahansa, on muodostettu oikeista lähtökohdista. Nykyisinkin avioliitto tuntuu olevan vain (pilvi)linnake varjella lapsuuden fantasioita.

Lapsi tarvitsee isää ja lapsi tarvitsee äitiään (tullakseen mallikelpoiseksi kansalaiseksi ja hyväksi ihmiseksi). Tämä perustelu on yhtä kuolleena syntynyt kuin väite siitä, että videopelit tekevät pelaajistaan tunteettomia tappokoneita. Kiintymyssuhteen laatu on riippumaton siitä, mitä sukupuolta hoitaja edustaa; tärkeintä ovat hoiva, hellyys, tarpeisiin vastaaminen ja läheisyys. Huono kahden vanhemman vanhemmuus voi tuhota lapsen elämän, ja tällöin emme mieti sitä, sattuivatko molemmat perheen vanhemmista olemaan äitejä tai molemmat isiä vaan sitä, mikseivät he hoitaneet kasvatusvastuutaan.

Niin avioliittolain puoltajat kuin vastustajatkin argumentoivat usein vahvasti ristiin, ja elleivät täysin toistensa ohi niin ainakin tavalla, jonka dialogisen mahdottomuuden havaitsee varsin nopeasti. Huolestuttavin piirre tällaisen keskustelun kannalta on tietysti se negatiivinen vaikutus, jonka se aiheuttaa diskriminoivaan tyyliinsä vähemmistöryhmiin ja niiden edustajiin. Poliittisesti kyse on valinnasta, jonka ratkaisu ei milloinkaan voi tyydyttää kaikkia, ja tällöin olemme ihmisinä vetäneet välillemme rajan, jonka hyöty on pienempi kuin haitta.

Itse haluan suosia arvoja, jotka antavat vapauden yksilölle valita keihin haluavat sitoutua. Yhteiskunnan, siinä määrin kuin sen on määrä ihmisen luonnonmukaista tarvetta elää suhteessa rajoittaa, tulisi huomioida yksilöiden moninaiset tarpeet ja taata tasa-arvon toteutuminen lailla. On toki selvää, että haluaisimme yhteiskunnan identifoivan kanssamme samoja arvoja; yhteiskunta ei kuitenkaan ole yhtä kuin minä vaan ihmisten ja heidän vaihtuvien arvotodellisuuksiensa yhteenliittymä. Tämänkin debatin kohdalla olemme selkeästi kykenemättömiä työntämään omia uskomuksiamme ja totuuksiamme taka-alalle, ja haluamme yhteiskunnallisen utopian (tai teokratian) toteutuvan meille itsestään selvien (tai pahimmassa tapauksessa perusteetta annettujen) arvojen mukaisesti.  

Mielestäni koko ongelma kuvastaa vain pientä irrotettua fragmenttia ihmisen pitkässä sairaskertomuksessa. Se lähtee yhtäältä siitä patologisesta harhasta, jonka mukaan ihmisen tulee olemuksellisesti olla ehdottomasti jonkinlainen ja jonkinlaisen (seksuaalismoraalisen) olemisen kahlitsema ja toisaalta siitä, että tuo ihmiskäsitys on siteerattavissa valmiina jostakin lähteestä yksiselitteisessä tulkintamuodossa. Kolmanneksi keskustelua häiritsee antihumaani kyvyttömyytemme kohdata toisiamme sellaisena kuin olemme.


Mar 30, 2013

Ajatuksia erilaisuudesta, suvaitsevaisuudesta ja argumentoinnin taidosta



Päivittäin kohtaan tilanteita ja ihmisiä, jotka on vaivaton sivuuttaa turhanpäiväisinä ja hedelmättöminä siitä yksinkertaisesta syystä johtuen, etteivät ne tai he omalla kohdallani johda mihinkään eivätkä tarjoa tilaisuuksia haastaa ja kehittää omaa ajatteluani. On esimerkiksi ajanhukkaa aloittaa keskustelu vegaaniudesta, ympäristönsuojelusta, pasifismista tai homojen oikeuksista sellaisen henkilön kanssa, jonka ennakkoluulot eivät salli tilaa vastakkaisille näkemyksille, olivat ne sitten kuinka taitavasti argumentoituja ja/tai muotoiltuja tahansa. Mainitunlainen dialogiin flirttaileva joskin samanaikaisesti äkkipetollinen asetelma on valitettavan tavallinen myös sellaisten ihmisten kohdalla, joita on tottunut pitämään avarakatseisina ja lukeneina tai vaan muulla tavoin mukavina ihmisinä. Haluan lisäksi korostaa, että lukeneisuus toimii itselleni nimenomaan näyttönä yksilön halusta ottaa asioista laajemmin selkoa. Harva asia resonoi yhtä ilmeisenä signaalina yksilön ajattelusta (tai ajattelemattomuudesta) kuin hänen tapansa suhtautua kirjoihin ja kirjoitettuun sanaan. 

Meistä jokaisella tuntuu olevan jonkinlainen akilleen kantapäämme mitä tulee suvaitsevaisuuteen ja erilaisuuden hyväksymiseen. Jos sympatisoimme turkistarhaamisen kieltämistä, emme tahdo ymmärtää maanpuolustusvelvoitteesta luistamista. Jos kierrätämme oikeaoppisesti, emme ole valmiita kuuntelemaan Jehovan todistajien uskontodisteita. Esimerkkejä ja arvoristiriitoja riittää. Elämänkatsomuksemme ovat monilta osa-alueiltaan suljettuja ja pyhiä systeemejä, joiden rajoja valvomme herkeämättä väärien vaikutteiden leviämisen pelossa. Olemme tehneet itsellemme selväksi, mihin uskomme ja mitä pidämme totena ja samalla tulleet piirtäneeksi rajaviivan suhteessa kaikkeen tuomittavaan, häpeälliseen, kummalliseen, epänormaaliin, sairaalloiseen jne. Erilaisuuden puolusteleminen on tänä päivänä työlästä; ainoastaan radikaalisti eri mieltä oleminen vaatii vankkoja perusteluja, yleinen urpous ei niinkään.

Nykypäivän keskustelua on täysin hyväksyttyä käydä pelkillä mielipiteillä ja otaksumilla. Tällaisen tyhjyyttään kumisevan sananvaihdon mieli on kuitenkin kaukana aidosta, vastavuoroisuuteen pyrkivästä keskustelusta, jonka lähtökohdiksi tulisi ottaa avoimuus, argumenttien vahvuus ja valmius hylätä omat näkemykset tarpeen niin vaatiessa. Kuinka kiusallisen usein saammekaan seurata esimerkiksi poliittista tai opillista väittelyä, jonka osapuolet keskittyvät ainoastaan omaan esiintymiseensä ja retoriseen pullisteluun kiinnittämättä lainkaan huomiota siihen, millä tavoin vastapuoli perustelee näkemyksiään. Väittelyn lopputulos on näissä tapauksissa hyvin varhain ennalta nähtävissä ja kaikille, niin yleisölle kuin väittelyn osapuolille, olisi parempi ollut jäädä kotiin pohtimaan omaa olemisen mielekkyyttään.

Hyvät keskustelut tuppaavat usein väljähtyä argumenttien yhteismitattomuuteen. Yhdet luottavat järkeensä, toiset tunteeseensa ja kolmannet siihen, mitä päivälehdet kulloinkin asiasta uutisoivat. Ansiokkaassa väittelyssä argumentit läpivalaistaan tarkan kriittisesti, jolloin niiden anatomiset rakenteet ja murtumispisteet paljastuvat. Arviot argumenttien keskinäisestä paremmuudesta tekee kuitenkin lopulta kuulija, jolle vastuu uskottavuuden arvioinnista lankeaa. Toistuvana ongelmana toki on, miten lopulta voimme mitata yhden argumentin olevan toista parempi. Tosiasiassa emme voikaan, ellemme sitoudu jonkinlaisiin kriteereihin pätevästä tiedonhankinnasta ja asioiden perusteltavuudesta. Todistamisen ja vakuuttamisen taakka voi käydä monelle ylitsepääsemättömäksi ja turhauttavaksi, jolloin on myös tyydyttävä joihinkin itsestäänselvyyksiin esimerkiksi kysymyksissä siitä, mitä voimme lopulta varmuudella tietää. Mielestäni on kuitenkin parempi, että yritämme tavoitella absoluuttista varmuutta kuin jätämme kaiken yksilön subjektiivisen arvion varaan, ellemme tahdo päätyä elämään maailmassa, jossa yksikään argumentti ei ole toista parempi. 

Itse tunnustaudun järjen ja tieteellisen maailmanselittämisen ystäväksi. En jumaloi kumpaakaan, sillä ymmärrän niiden olevan yhtä lailla haavoittuvaisia auktoriteetteja vastapeluriensa tunteet, intuitio (”olen vakuuttunut”; ”musta tuntuu siltä”), jumala tai muu kanssa. Järki on kuitenkin monessa suhteessa minulle se kaikista uskottavin ja luotettavin tukiranka lähteä rakentamaan kuvaa todellisuudesta. Järki on myös dynaaminen, kuten tiedekin, ja falsifioitavuusvaatimuksen edessä kumartava instrumentti. Välillä keskustellessani uskonnoista huomaan, kuinka uskovat ovat sangen valikoivia omissa perusteluissaan. Heille on esimerkiksi käsittämätöntä hyväksyä maailmassa olevan muita jumalan kaltaisia, metafyysisiä entiteettejä, vaikka niiden olemassaolo on täysin vastaavalla tavalla perusteltavissa kuin näkemykset jonkinlaisten jumaluuksien reaalisuudesta. Jos perustelemme olevaisten ontologiaa pelkällä uskolla, saamme ajatella tuosta ontologiasta mitä ikinä haluamme. Riittää kunhan uskomme. Tämä kuitenkaan harvoin käy perusteluksi mihinkään. Viestini onkin, että jos perustelemme asioita uskolla, on sallittava vastapelurille samat aseet. Olisihan se perin epäoikeudenmukainen tilanne kaksintaistelussa ottaa itselleen konetuliaseet ja antaa vastustajalle käteen puunoksa. Kuinka moni kuitenkaan haluaa esimerkiksi sallia minulle oikeutta ajatella esimerkiksi moraalista tiukan tunteellisesti. Tällöin voisin todeta kannibalismin olevan oivallinen elämäntapa, sillä se herättää minussa syviä mielihyvän tunteita. Tai vastaavasti voisin ajatella huoneessani asustavan violetin henkiolennon. Et halua sallia minulle tätä oikeutta, sillä sehän on ennen muuta järjen (myös yleisten terveysnormien ja psykologisten käyttäytymisodotusten ja ties minkä muun) vastaista.

Kuinka moni asia onkaan lopulta järjen ratifioima? Toki ei järkikään ole kritiikin ulottumattomissa, mutta sen suojakilpi vaikuttaa vahvemmalta kuin tunteen tai silkan perstuntuman. Itse hyväksyn uskonnollisen, ideologisen ja elämänkatsomuksellisen ajattelun monenkirjavuuden ja pyrin suvaitsevaisuuteen asioissa laajasti. Edellytän kuitenkin, että kaikensorttista keskustelua, filosofista tai arkista, käydään rehdisti ja ilman erioikeuksia. Perustelusi eivät ole ainoastaan vahvin aseesi vaan myös heikoin lenkkisi. Mikäli heikoin lenkkisi on pitävä, olet vahvoilla. Silloin kun ajattelet olevasi varma jostakin asiasta, olet suurella todennäköisyydellä kaikkea muuta. Sellainen ihminen, joka esittää asiat kuin vuorelta kansalleen julistaen, varmana ja kaikentietävänä, on ainoastaan myötähäpeän arvoinen.

Olemme suvaitsemattomia, koska otaksumme todellisuuden olevan naiivisti sitä, jollaiseksi sen näemme ja kuvittelemme. Liian usein sorrumme moralisoimaan muita valikoivasti, emmekä halua myöntää omassa asenteessamme, ja tarkemmin perusteluissamme, olevan jotakin korjattavaa. Haemme niin yleisestä mielipiteestä, näennäistiedosta, perinteestä, humalatilasta kuin fyysisyydestämmekin turvaa ja pakenemme lopulta kyseenalaistamattomien auktoriteettien taakse kurkistelemaan ja huutelemaan voimantuntoisina solvauksia, joiden uskomme tuottavan tyydyttävän lopputuloksen ja ratkaisevan keskustelun lopulta eduksemme. Ikään kuin keskustelun perimmäinen tarkoitus olisi lopulta osoittaa, kuka onkaan oikeassa. Keskustelun tarkoitus on löytää elämäämme uutta, kypsyä ja kasvaa ja vapautua ”väärästä” tiedosta. Kyvyttömyys keskustella ja keskittyminen epäjohdonmukaiseen ajatusten hallitsemattomaan viskelyyn kertoo osaltaan epävarmuudesta. Varmuus kasvaa siitä, että kuuntelemme aidosti muita ja perinpohjaisesti keskitymme siihen, mitä ja miten muut meille kertovat. Tämä vaatimus koskee kaikkia tasapuolisesti. Muutoin jatkamme huutelua emmekä löydä yhteistä kieltä saati perustaa rakentaa konsensusta välillemme - minkään merkityksellisen suhteen. 

Jos ajattelet ruotsalaisten miesten olevan homoja, thaimaalaisten olevan pienimunaisia, hippityttöjen olevan karvaisia tai puumanaisten olevan petoja sängyssä, odotan vähintään empiiristä todistusaineistoa tai jonkin sortin perustelua asiasta. Kuvamateriaalikin käy.

Mar 19, 2013

Paavittomasta maailmasta

Uusi Paavi on valittu. Ja ensi töikseen Paavi tietysti kehoittaa kansaa rukoilemaan puolestaan. Minä yritin - ei toiminut. Ehken osannut rukoilla oikein, tai ehkä onnistuinkin tavallista paremmin, sillä Paavilla on yhä kaikki hyvin. 

Katolinen kirkko on instituutio, jonka olemassaoloa ja vaikutusvallan säilymistä pidän pienoisena ihmeenä. Ihmeisiin on kirkon piirissä kuitenkin totuttu. Ihmisen kehityshistoriassa ovat katolista kirkkoakin absurdimmat viritelmät saaneet toisinaan riittävästi ravinteita säilyäkseen elinvoimaisina. On kuitenkin vain ajan kysymys, milloin ihminen siirtää muinaisjäänteensä museoon, mitätöi paavinviran tarpeettomana ja näkee tämän räikeän itsepalvonnan manifestoituman vain inhimillisyyden oikkuna ja esimerkkinä tietoisuuden kehittymisen taantumavaiheesta, jossa oleminen kuohuu ja etsii optimaalista muotoaan. Siitähän mielestäni uskontojen tulevaisuudessa on laajemminkin kyse; tietoisuuden kasvun vähittäisestä laajentumisesta ja ihmiskunnan syvemmän ymmärryksen lisääntymisestä, joka johtaa rationaalisen ajattelun laajamittaiseen vapautumiseen ja uskontojen tarpeen ja sisältöjen radikaaliin uudelleenarviointiin.

Minulle kirkko edustaa jo tutuksi käynyttä myyttiä, jota mestaroivalla koneistolla on käskytettäväään miljardien ihmisten muodostama dogmaattiseen uneen vaivutettu zombiearmeija. Heille Paavi on todellakin jotakin äärettömän suurta ja arvostettavaa, jolle on luovutettu jumalallisella mandaatilla usein varsin epäkiitollinen tehtävä johtaa ristiinnaulitun seuraajien massoja ajasta ikuisuuteen viisaudella, viekkaudella ja loppumattomalla rakkaudella. Lohduksemme meillekin kajastaa tuo kirkas valo Pietarinkirkon korkealle yläilmoihin sijoitetusta puhujanpöntöstä ja saa sydämemme tuntemaan iloa ja kristillistä veljeyttä. Onneksemme joku sentään tietää, kun emme itse saa aikaiseksi miettiä. 

Paavius sai alkunsa erään virkaintoisen pompöösipiispan neronleimauksesta keskiajan sarastuksen aikoihin. Sittemmin instituutioksi laajentunut, apostolisesta alkuperästä ponnistava vallantahto on onnistunut harhaanjohtamaan ihmisiä käsittämättömillä opetuksillaan, jotka ovat kuitenkin, luojan kiitos, siunatut jumalallisella kaikkitietäväisyydellä. Käsittämättömiä ne ovat niille, jotka ovat löytäneet paketin mukana tulleen ohjekirjan aivojen saloihin. Suvaitsemattomuutta tai ei, mutta minun elämankatsomuksessani ei ole tilaa opetuksille, jotka kumartavat erehtymättömyyttä, kuolemattomuutta, järjen protestoimista, perusteetonta autoritäärisyyttä tai teismiä. Jos Paavi katsoo Pyhää ilmoitusta tulkiten nuoren tytön raiskauksen olevan harkittua aborttia pienempi pahe, on syytä irtisanoutua hänen ajattelustaan ei ainoastaan tämän tietoisen lapsuksen mutta myös kaikkien muiden hengentuotteiden osalta. Täten en olekaan Paavin tai hänen laumasieluisten lakeijoidensa suosiossa. Jälleen kerran yksi ystävyyssuhde, jonka kokoonkuihtumista en käy valittamaan. 

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi yksikään haluaisi suudella maata Paavin jalkojen alla muusta kuin maan itsensä arvostamisen johdosta; nuoruudessani kirjoitin tästä jopa laulun. Lisäksi kun seuraa Paavien historiallisia aikaansaannoksia ei voi kuin pudistella epäuskoisena päätään: ristiretkien organisoiminen, paavillisen inkvisition perustaminen, ekumenian hankaloittaminen, perhesuunnittelun vastustaminen, konservatiivisten vaatemuotien vaaliminen, anekaupan harjoittaminen, imperialismiin yllyttäminen - lista on puuduttavan pitkä. Onneksemme, tämä kaikki on suoritettu jumalallisesta tahdosta, jonka kyseenalaistaminen on jumalallisesta tahdosta johtuen joutavaa. 

Monet maailman huippufutareista ovat maalin tehdessään paljosta velkaa jumalalle. Tämän vuoksi he maalin jälkeen  ensitöikseen osoittavat kiitoksen taivaaseen, ikään kuin jumala olisi jollakin ratkaisevalla tavalla vaikuttanut pelitapahtumien kulkuun. Kiittäisivät maalin syöttänyttä epäitsekästä kanssapelaajaa, maalin imuroinutta veräjänvartijaa, fania, joka ei juossut kentälle keskeyttämään ottelua, tai linjamiestä, joka ei liputtanut maalia selvänä paitsiona. Heidän henkilökohtaisella päätöksellään maali olisi voinut jäädä syntymättä (ellei jumala sitten ohjaa heidän tahdonilmaisuaan, jolloin on turha myöskään vapaudesta) Ehkä maalinsylkijät kuitenkin ovat vain kiitollisia siitä, että maaleja syntyy ja palkka juoksee. Tästä he voivat ensikädessä kiittää vanhempiaan. Eipä silti, kyllähän jumalakin voi seurata ja fanittaa Maradonaa tai Messiä ja ovathan harhaoppisimmat heidät jo jumalikseen nimenneetkin. Tästä tosin Paavilla olisi oma sanansa sanottavana, ellei kannatettu joukkue satu olemaan se oikea; Paavin kohdalla kyseessä on varmasti joko AS Roma tai Lazio.

Tiedän tarkalleen, millaisin argumentein katolisen kirkon tarpeellisuutta ja Paavin asemaa perustellaan. Tiedän myös sen, että näistä argumenteista voi harvoin käydä kovinkaan hedelmällistä keskustelua, etenkään pinnalta syvyyteen. Ne ovat dogmaattisia ja moraaliväitteiltään supernaturalistisia (ylhäältä annettuja), joka merkitsee yhtäältä eräänlaista koskemattomuutta tieteellistä analyysiä ja todistamisen, jopa kriittisyyden vaatimusta kohtaan. Maailmankatsomukset ovat erilaisia ja todellisuus näyttäytyy uskomustemme kaltaisena. Missä kristitty näkee jumalan kädenjälken, itse näen evolutiivisen kehitysvaiheen. Katolinen uskoo Paaviin kuin minä uskon itseeni. Itsekin sitoudun tietynlaiseen katsantoon maailmasta, jota tukevat teoriat ja tieteen saavutukset - ja näihin uskon. En kuitenkaan voi hyväksyä kaikenlaisia uskomuksia, joihin sitoutuminen saa oloni tuntumaan itsepetokselliselta. 


Välistä on tarpeetonta ja hankalaa kritisoida kirkkoon kuuluvia, sillä emme hämmästele maailman ihmeellisyyttä samanvahvuisin okuläärein; tämä tekee maailmasta kuitenkin äärimmäisen pelottavan elää, sillä tarvitsemme siltoja rakentaaksemme yhteensovitettavissa olevia arvoedustuksia ja päämääriä sekä ennen kaikkea jaetun todellisuuden. Tieteen kanssa yhteiselämä on helppoa, sillä se perustelee itse itsensä epäilijöilleen tai pyrkii tähän. Tiedekään ei toki pysty vastaamaan kaikkiin minua kiinnostaviin kysymyksiin, mutta ainakaan se ei halvenna ajatteluani. En usko neitseelliseen sikiämiseen kuten en usko ihmisen näkymättömyyteen. En kuitenkaan poista mahdollisuutta siihen, että ihminen voisi joskus saavuttaa näkymättömyyden. Tähän ei kuitenkaan riitä se, että yksi ihminen - tai miljardi sen puoleen- vain sanoisi sen olevan mahdollista tai joskus tapahtuneen. Kenenkään ei pitäisi heittäytyä huonoon uskoon vain sen vuoksi, että muut ihmiset ennen häntä ovat näin tehneet. Samalla tavalla perinne (aina on tehty näin) ei saisi olla riittävä ehto näkemyksen omaksumiselle. 

Luokkani seinällä on juliste, jossa tiivistetysti kerrotaan uskontojen lopulta palautuvan yhteen totuuteen: ihmisen tarpeeseen palvoa omaa itseään. Valitettavasti Paavi on tästä yksi parhaista ja tragikoomisimmista esimerkeistä. Hänen sanansa kelpaa vain niille, joilla ei riitä rohkeutta hallita omaa elämäänsä ja kohdata maailmaa sen kaikessa shokeeraavuudessaan ja raadollisuudessaan. Maailmassa tarvitsemme lohtua ja voimia, sillä olemme itse luoneet voimattomuutemme ja sen inhotodellisuuden, jonka ongelmia yritämme liian usein uskontojen avulla sivuuttaa ja vähätellä. Me olemme  tulleet muuttaneeksi maailmasta paikan, jossa emme pian itse halua elää. Ja itse voimme asiat vielä muuttaa toisenlaisiksi. Tähän tehtävään emme tarvitse Paavia kuten emme tarvitse jumalaakaan, vaan oman toimeliaisuutemme, yhteistyöhalukkuuden ja suunnan, jonka määrittää luonto ja sen hyvinvointi sekä  ihminen osana niitä. Ja luontoa tulisi myös tieteen kuunnella.   

Kun Paavi puhuu, en kuuntele enkä vaikene. Luonnon edessä sen sijaan on helpompi hiljentyä ja tuntea sen sanat omakseen. Ja kun luonto esittää todisteensa, minä vakuutun - jos vakuutun.   


Mar 5, 2013

Huomioita teeveestä


Jouni Hynynen avautui taannoin suomalaisen teevee-viihteen tasosta ja sai osan kansasta äänekkäästi protestoimaan, osan jopa itkemään. Kuinka tuo oman henkilökohtaisen elämänsä rappioittanut, kehnon puoleinen tosi-teevee-tähti itsekin, julkeaa haukkua kansamme arvostamia pitkän linjan artisteja ja viihdyttäjiä? Hynysen mukaan teevee tuuttaa ulos nykyisin lähinnä silkkaa paskaa. Itsehän toivoisin Hynysen esiintyvän useammin julkisuudessa, niin osuvasti hän usein taitaa tiivistää sanoiksi sen, mitä itse asioista useimmiten ajattelen. Oikeassahan mies kuitenkin oli, ainakin näkemyksensä ydindogmin osalta. Suomessa saamme jopa maksaa tästä laatuajanvietteestä, katsoimme sitten töllötintä tai emme.

Suomalainen teevee-tarjonta täyttyy pääasiallisesti amerikkalaisesta populismiviihteestä, jota tuotetaan iloksemme täyttämään jonkinlainen elämäämme syntymään päässyt aikatyhjiö. Seuraamme sarjoja, arvotamme niitä keskenään ja jaamme katselukokemuksia sellaisten ystävien kesken, joilla on yhtäläinen, miltei pakonomainen, tarve saada selville, miten loputtomiin venytetyissä tuotantokausissa viimein käy. Näyttelijöistä muodostuu idoleitamme, joiden siviilielämää tirkistelemme kansainvälisen laatujournalismin mahdollistamana. Teevee tarjoilee eteemme unelmia, joita harva meistä tuntee omakseen. Silti nautimme niiden välittömästä hyvää tekevästä vaikutuksesta, tunnemme henkistä mielihyvää tai moraalista paheksuntaa, jonka käännämme senkin omakohtaiseksi varmuudeksi siitä, millaista elämän tosiasiallisesti tulisi olla. Siirrämme murheemme syrjään ja unohdamme hetkeksi arkiset haasteet ja kipupisteet, jotka kolottavat ja kiusaavat läsnäolollaan. Lopulta tulemme etäännyttäneeksemme elämämme kohti sarjojen representoimaa keinotodellisuutta ja tunnemme eskapistisen tunteen vapauttavana flow-tilana, jonka soisi kestävän mainoksineen jokailtaisen ajanjakson työpäivän päättymisestä iltarukouksen lausumiseen. Pääasiahan lopulta on, että viihde tekee hyvää, kuten Nelosen tuotanto on asian surkuhupaisasti ilmaissut.

Kenelle teevee-viihde tekee aidosti hyvää? Lapset ovat yhä enenevässä määrin indoktrinoitu ja ehdollistettu kuluttamaan aikaa kulmikkaan roskapöntön edessä. Erilaiset kisailut ja visailut, joita lapsikatsojat arvioivat ja joiden tapahtumia imitoivat, ovat alkaneet täyttää eetterin hallitsemattomalla vauhdilla. Tarkoituksena on lapsellistaa jo valmiiksi lapsellista aikuisten viihdekulttuuria. Kuten jokainen kasvattaja tietää, yksipuolinen ja liiallisuuksin menevä television tuijottaminen seuraa kasvatusvastuun laiminlyönneistä - televisio on lapsenvahdeista luotettavin ja usein helpoin, joskaan ei sosiaalisin vaihtoehto. Tänään keskustelimme oppilaideni kanssa siitä, millaisia seurauksia lapsen ja television kiintymyssuhteesta aiheutuu, ja vastaukset tuntuvat nuorille ilmeisiltä. Lasten tulisi harjoittaa luontaista leikkiviettiään (homo ludens) ilman televisiota ja saada virikkeitä mielikuvituksensa käytölle tilanteista, joissa kehittyvät sekä motoriset, kognitiiviset että sosiaaliset taidot ihmisen kokonaispersoonaa aktivoivalla tavalla. En katso televisioiden sulkemisen olevan mikään ratkaisu, mutta on löydettävä keinoja, joilla television valtaa voidaan kaventaa ja parhaassa tapauksessa mitätöidä se kokonaan. Syyttävällä sormella nykyisen asiantilan sallimisesta ja vahvistamisesta voinemme osoittaa vanhempia, mutta laajemmin myös yhteiskuntaa, sillä lapset ovat yhteiskunnan ja kulttuurisen sosialisaation tuotteita. Yhteiskunta on lisäksi tehnyt vastuun vanhemmuudesta raskaaksi kantaa. Sosiaaliset ja taloudelliset ongelmat vahvistettuna ylimitoitetulla kilpailuinnokkuudella elämän eri osa-alueilla saavat aikaan vanhemmuuden kriisiytymisen. Lapset tarvitsevat vanhempiaan, ja sellaiset vanhemmat, joille omat lapset ovat hekin vain saavutuksia tai osoituksia uskottavan elämäntarkoituksen löytämisestä, tulisi harkita elämänarvojaan radikaalilla tavalla uusiksi.

Katselen itse usein televisiosta jalkapalloa, jota pidän äärimmäisen viihdyttävänä urheilumuotona. Monet penkkiurheilijat varmasti harvoin miettivät, kuinka passivoivaa otteluiden seuraaminen lopulta on. Tosiasiassahan kaikenlainen urheilu sivusta seurattuna on aikamoista inhimillisten resurssien tuhlausta. Aika, jonka kulutamme pallon perässä juoksevien playboiden, joiden ihmisarvo mitataan sopimusten arvossa ja taidossa käsitellä pyöreää lelua, on pois itseltämme ja asioista, jotka aidosti edellyttäisivät välitöntä huomiotamme. Intohimo, jolla suhtaudumme ilmiöön nimeltä jalkapallo, voisi muuttaa maailman. Mielestäni Hynysen huomiosta voisi rakentaa analogian myös teeveen urheilutarjontaan, sillä paskaahan sekin on, jos yritämme keskittää ihmisen huomion olennaisuuksiin.  Tätä en kuitenkaan usko Hynysen kommenteillaan tarkoittaneen, sillä urheiluhan on pyhää.  

Teeveen funktio on useille sangen naiivisti omaksuttu. Kyse ei ole mielestäni siitä, uskottelemmeko itsellemme hallitsevamme omaa ajankäyttöämme. Kyse on siitä, millä tavoin teevee vaikuttaa omaan ajatteluumme ja millaisia potentiaalisia toimintoja se meiltä evää. Lapset eivät osaa olla sitäkään vähää kriittisiä kuin aikuiset. Heille teevee ilmentää todellisuutta sellaisenaan, jolleivät aikuiset tätä vääristymää oikaise. Surullisinta todellisuutta edustaa kuitenkin se suhde, jonka myös me aikuiset olemme luoneet itsemme ja teeveen kesken. Teevee välittää tunteita, tietoa, ihanteita ja ”esimerkillisiksi” luokiteltavia elämänkohtaloita ja idealistisen imeliä perspektiivejä olemiseen muokaten ja yhdenmukaistaen maailmankuvaamme kokonaisvaltaisesti. Tätä valtasuhdetta tulisi kuitenkin tarkastella jokaisen yksilön lähemmin ja kyseenalaistavasti ymmärtääkseen, miksi emme lopulta tarvitse teeveetä lainkaan. Mainonta on lisäksi asia erikseen. Se soveltuu teeveen salakavalaan olemukseen luontevasti ja palvelee intressejä, joita me kuluttajat sokeasti toteutamme – aikuiset nyt ja lapset tulevaisuudessa.

Hynynen kutsui teevee-ohjelmistoa paskaksi. Itse koen teeveen olevan vallan ylläpitämisen mekanismi ja softa ohjelmoida ajatteluamme halutunlaiseksi. Tiedostamalla teeveen olevan vain turhake, josta toki voimme aika ajoin hakea omilla ehdoillamme viihdykettä, lisää mahdollisuuksiamme tehdä asioita, joista teevee antaa vain halvan ja epätodelliseksi luokiteltavan impression. 

Feb 25, 2013

Moraalikasvatuksesta



Taannoisessa kasvatustieteen gradussani tutkin lastenkirjallisuuden ja moraalikasvatuksen keskinäisiä vaikutusyhteyksiä Aristoteleen filosofian rajaamassa viitekehyksessä. Työni kautta olen päätynyt ajattelemaan kasvatuksen tehtävän olevan ennen muuta moraalikehitystä inspiroiva ja vahvistava. Aristoteles lähti moraalikasvatuksessaan siitä, että kasvatuksen tuli palvella yksilöiden hyveisiin kasvua ja valmistaa yksilöitä hoitamaan yhteisöllisesti optimaalisesti asemoitua tointaan. Yksilö, joka ei vartu käyttämään järkeään ja tavoittelemaan hyveellisyyttä, jäänee perin onnettomaksi ja osattomaksi nautinnollisesta ja inhimillisesti tavoiteltavimmasta elämästä. Korkeamoraalisuus palvelee yhteisön hyvinvointia, josta yksilöiden onni myös muodostuu. Nykyisin Aristoteleen hyve-etiikan puolesta ovat puhuneet muun muassa filosofit Martha Nussbaum ja Alasdair Macintyre. 

Palaan Aristoteleehen hivenen myöhemmin. 

Menneellä viikolla kävimme oppilaiden kanssa läpi amerikkalaisen Lawrence Kohlbergin teoriaa moraalin kehityksestä. Kohlberg päätyi esittämään kuusiportaisen mallin, jonka vaiheita edeten yksilö kohoaa moraaliajattelussaan. Itse päädyin session päätteeksi pohtimaan teorian vaiheita 5 ja 6, joissa yksilöt ovat saavuttaneet tietoisuuden siitä, että yhteiskuntaa ei tule ylläpitää vain sen itsensä vuoksi vaan tärkeämpää on kantaa huolta siitä, millainen tuon yhteiskunnan eetos on. Moraalin korkeimmilla tasoilla yksilön tulisi kyetä kriittisyyteen ja refleksiivisyyteen osana yhteiskunnallista elämää ja jäsenyyttä siinä. Kohlbergin mukaan yksilö rakentaa oman moraalinsa, josta seuraa tietynlainen moraalitoimijuus, joskaan moraaliymmärryksen taso ei johda sitoutuneisuuteen tiettyyn moraalitoimintaan. Saatamme ymmärtää, mitä tulisi tehdä, mutta toimimme parempaa tietoamme vastaan. 

Esimerkkejä maailmanparantajista löytyy helposti ympäriltämme. Heillä on näkemystä ja mielipiteitä, jopa keinoja, mutta vain niukasti tahtoa tehdä tekoja, joihin heidän oma moraalinsa kehottaa. Heidän puheestaan paistaa läpi vahva moralisoiva paatoksellisuus, jonka tehtävänä on osoittaa ihmisille heidän epätäydellisyytensä ja saada heidät tuntemaan epämukavuutta elämäänsä ja valintojaan kohtaan. Vaikka tällaiset ihmiset ovat usein itse liki yhtä passiivisia maailmanparantajina kuin kritiikkinsä kohteet, on heille oma tilauksensa. Pystyn toisaalta hyväksymään myös ne, jotka suoraselkäisesti ilmoittavat, etteivät maailman epäkohdat juuri heitä kiinnosta. Tällöin tulee toisaalta pystyä myös hyväksymään oman moraalijoutilaisuutensa seuraukset. Lisäksi olisi mukava kuulla, millaiset perusteet heillä on uskomustensa pitiminä. Muutoinhan on turha edes yrittää luoda keskustelua. Oma eettinen vakaumus tulee kantaa rohkeasti, mutta sille on voitava osoittaa jonkinlainen oikeutus.

Kaikista halveksittavinta on toiminta, joka perustuu tietämättömyydelle, harhaluuloille ja moraaliselle ylemmyydentunnolle. Myös ylhäältä annettu ja istutettu moraali, jota noudatamme kuin tuttua rutiinia ja/tai jäljittelemällä viisaudella siunattuja moraalinvartijoita, lukeutuu edelliseen kategoriaan. Moraalia tulee rakentaa osana yhteisöllistä olemista, mutta sillä tulee olla sisäinen, omaan ajatteluun palautuva vakuuttuneisuus. Huomionarvoinen Kohlbergilla on mielestäni ajatus, jonka mukaan yksilöiden on mahdollista saavuttaa tietoisuus universaaleista eettisistä periaatteista, joiden puolustaminen voi vaatia kansalaistottelemattomuutta ja vallitsevan järjestyksen kyseenalaistamista, mikäli sosiaalisen järjestäytymisen rakenteissa on arvojen ja oikeuksien osalta jotakin perustavalla tavalla vialla. Itse haluan uskoa, että universaalin moraalin ymmärrys voisi olla meille kaikille mahdollinen tavalla, jota ovat edustaneet ne, jotka ovat toiminnallaan aikaansaaneet todellista muutosta maailmassa. Heillä se on vaatinut huomattavia henkilökohtaisen elämän uhrauksia ja harjoitetun vastarinnan synnyttämän epäilyn ja sorron sietoa. He ovat kuitenkin eläneet  kuten ovat opettaneet. 

Monesti kuulee tarinoita ihmisistä, jotka ovat hakeutuneet työtehtäviin ulkomaille ja projekteihin, joissa voi osallistua hyvän edistämiseen. Tällainen missio henkilökohtaisten arvojen puolustamiseksi on yhtäältä kunnioitettavaa, toisaalta ei täysin ongelmaton. Kaikenlaisessa auttamistyössä saatamme uskotella itsellemme tekevämme hyvää, mutta kuinka usein muutamme muuta kuin sisäistä todellisuuttamme. Usein auttamistyöhön lähtevillä tahtotila on valtava, jolloin saattaa unohtaa pohtia ja ottaa selvää, mitä työn kautta voi aidosti saavuttaa. Haluanko työlläni muuttaa vallitsevia olosuhteita pysyvästi vai työskennellä vain korjatakseni vain väliaikaisesti epäkohtia, jotka aiheutuvat ulottumattomilta vaikuttavilta laajemman järjestelmän vioista? En kiellä, etteikö altruistinen ja filantrooppinen asenne voisi tuoda helpotusta joidenkin kärsivien yksilöiden ja yhteisöjen elämään, mutta ongelmia emme ratkaise sillä, että keskitymme seurauksiin; meidän on päästävä käsiksi ongelmien todellisiin syihin. Humanitaarisen avun jakamisen ongelmatiikka on monessa mielessä samansuuntaista. Halumme auttaa näyttäytyy naiivina ja on sokea niille rakenteellisille vääristymille, joissa ongelmien todellinen lähde sijaitsee. Tällöin vaarana on, että päädymme auttamisinnokkuuttamme vahvistamaan sellaisia rakenteita, joiden poistaminen voisi pysyvämmin tuoda parannuksen. 

On siis äärimmäisen tärkeä voida kanavoida auttamisen energiansa tarkoituksenmukaisimmilla tavoilla ja ymmärtää, että muutos maailmassa on kautta aikojen syntynyt massojen voimasta. Itse uskon, että koska ylläpidämme ongelmia aiheuttavia rakenteita tiedostamattomasti ja emme ole valmiit sitoutumaan meille lajiyksilöinä mahdolliseen universaaliin moraaliin, olemme vaikeuksissa. Tässä yhtenä vakavimmista haasteista on yksilön kyvyttömyys löytää itsestään ”moraalin seuraava taso”, jossa egosentrisyys korvautuisi maailmallisella solidaarisuudella. Joskus kuulee puhuvan, kuinka ihmiset haluaisivat auttaa, mutta eivät oikein tiedä, mitä tulisi tehdä. On lähdettävä mielestäni siitä, että moraalin perustat on kaivettava auki ja uudelleenlöydettävä ne arvot, joiden päälle laskea kestävä ja kollektiivinen, universaalia moraalia tavoitteleva elämänmuoto. Yhtenä perustavanlaatuisista ongelmista on nykyinen elämänmuotomme, joka pikemminkin korostaa nietzscheläisittäin naurettuna omien subjektiivisten arvojen löytämistä ja summittaista perustelemista kuin universaalia etiikkaa, jossa tunnustaisimme muut ihmiset tasavertaisiksi kanssamme. Eli yhtäläisen tärkeää on tarkastella koko elämänmuotomme kriittisin silmin. Kasvatus ja yhteiskuntaelämä ovat symbioottisesti yhtä ja muutokset yhteiskunnassa sekä lähtevät että palaavat kasvatukseen. Nykyinen kasvatusjärjestelmä on vaarassa ajaa yksilöt arvotyhjiöön, jollaisessa yhteiskunta myös itse rypee ja jollaista ihannoi. 

Miksi sitten moraalikasvatus on olennaisen tärkeää? Palatakseni takaisin pisteeseen, josta lähdin, Aristoteles ajatteli, että ihminen voidaan kasvattaa hyväksi ja valjastaa se rationaalinen kehityspotentiaali, joka kuhunkin (terveeseen) yksilöön sisältyy. Hyvekasvatuksessa ajatuksena on kasvattaa lapsista korkeamoraalisia; tavoite, jota emme nykyajan opettajina ota riittävän vakavasti. Yksilöiden moraalisen kasvun kautta myös yhteiskunnat voivat kehittyä eteenpäin, sillä niiden eetos on kaikkien kansalaisten yksilöllisen moraaliajattelun ja heidän moraalipersoonuuksiensa laadun summa. Kasvatus tarvitsee pedagogista otetta, jonka avulla yhteiskunnan tulevat muutosagentit saavat omaksuttua moraaliajattelun kannalta keskeisiä valmiuksia ylittää se sovinnainen moraaliajattelu, joka hillitsee muutosaktiivisuutta kasvattamalla yksilöistä itsekeskeisiä tai länsimaisten nyky-yhteiskuntien epäterveen arvomaailman sisäistäneitä jäseniä, joilla ei ole kykyä tai halua syvempään moraaliseen itsetutkiskeluun tai aktiivisempaan toimintaan. Yhteiskunnan ja kasvatuksen muutos on nähtävä yhtaikaisena prosessina; ne eivät muutu irrallaan toisistaan. Opettamalla hyveellisyyteen, jonka tavoitteena on visio paremmasta ja arvoiltaan terveemmästä yhteiskunnasta, yksilöt voivat löytää sellaisen elämänmuodon, joka on samalla sekä ekologisesti kestävä että rauhanomainen. Samalla yhteiskunta on hyvinvoivempi, sillä yksilöt ovat näin sekä itselleen että muille hyödyksi.

Ole siis esimerkillinen ja toimi kuten moraalisi velvoittaa. Itsekin tosin tätä vasta harjoittelen.

Feb 19, 2013

Ajatuksiani työstä


Richard Sennettin kirjaa Työn uusi järjestys lukiessa mieleen nousee ajatuksia, joiden jakamisen kokee tärkeäksi ajassa, jossa monet kamppailevat löytääkseen tasapainoa elämänsä eri osa-alueiden välille. Toisin kuin monet tuntemista jo työelämään sijoittuneista tai valmistumistaan tavoittelevista opettajista, olen vakuutellut itselleni, etten hae elämääni vakautta juoksemalla avoimien virkojen perässä tai heittäytymällä raadollisille työmarkkinoille luottaen siihen, että minut poimitaan työelämän palvelukseen a) koska olen mies, b) työkokemus antaa perusteita pätevyydelleni tai c) olen valmis työskentelemään muiden alaisena kuuliaisesti ja palkkakuoppaan pudotettuna. Kauhistuttaa ajatella, että työ sanelisi ne reunaehdot, joiden sisällä muu elämä vain kuluisi vähitellen loppuunsa.

Palkkatyö nykypäivänä on asia, joka otetaan (kuoleman)vakavasti. Ilman työtä ei ole rahaa, jolla elättää perhettä, ylläpitää vähimmäisvaatimuksista täyttyvää elämänlaatua, matkustella, tyydyttää tarpeita tai vaikkapa tavoitella vapautta. Moni tekee työtä perheensä vuoksi, "jotta lapsillani asiat voisivat olla paremmin". Tehdessään kiireiden ja suorituspaineiden kyllästämää työtä vanhemmat uhraavat aikaa, joka on ensimmäisenä pois heidän omilta lapsiltaan. Työn vaatimustaso ei kuuntele lasten tarpeita. Lisäksi työntekijät ovat entistä orjallistetummassa suhteessa omaan työhönsä. Heillä on vähemmän oikeuksia ja jatkuva epävarmuus työn jatkuvuudesta, joka saa työntekijät ylisuorittamaan ja kilpailemaan hobbesilaiseen tyyliin. Pahimmillaan tämä näkyy silloin, kun teemme työtä, josta emme edes pidä. Työ on tällöin ajankulua, jonka rinnalla seiniin tuijottelu tuntuu luovalta. Ei siis tunnu kauhealta sanoa, että monia ihmisiä arvostamme vain heidän tuottamiensa hyödykkeiden kautta. Tehdastyöläinen Thaimaassa ei ansaitse kunnioitustamme, sillä onhan meillä hänen tuottamansa tavara, jota arvostaa. Kuolemanvakavaa työstä palkkatyönä taas tekee sen puute. Kuinka moni onkaan Suomessa riistänyt niin omansa kuin läheistensä hengen sen vuoksi, että rahat ovat loppu eivätkä tulevaisuuden suhdanteet anna toivoa paremmasta? Tietynlaisen pakkotyössäkäynnin varjopuolena on myös yksilöiden henkilökohtaisen ja ihmiskunnan laajemman potentiaalin menetys. Ihmiskunta haaskaa aikaansa ohjaamalla yksilöiden resurssit sellaiseen työhön, joka ei luo kestävää hyvinvointia, ei edistä maapallon elinolojen parantumista tai korjaa sosiaalista ja taloudellista  epätasa-arvoa.  

Muistan joskus lukeneeni erään fyysikon kuvailleen työtään leikiksi. Työ ei saa olla vakavaa eikä sen pidä käydä puuduttavaksi tai epämiellyttäväksi. Jokaisen tulisi siis nauttia työstään ja kokea sen parissa onnistumisen kiljahduksia. Kaikki me tiedämme todellisuuden sallivan vain harvoille etuoikeuden olla sellaisessa työssä, josta todella pitää. Taloudellinen järjestelmämme pitää siitä huolen, että joidenkin osaksi jää tehdä muiden unelmien tavoittelu mahdolliseksi. Sennett kertoo kirjassaan miehestä, joka pelkäsi, että selviytyminen nykyisessä taloudellisessa järjestelmässä edellyttää häneltä sellaista elämäntapaa ja sellaisia toimia, jotka ovat saattaneet hänen emotionaalisen, sisäisen elämänsä tuuliajolle. Otaksun esimerkin kertovan tilanteesta, joka ei ole ajassamme järin harvinainen. Pysyäksemme etulinjassa tulee meidän tehdä uhrauksia kaikilla elämänalueilla. Nykyinen aika on dynaaminen ja alati muuttuva. Elämässä haalitaan pikavoittoja ja yksilöt lähinnä ajelehtivat elämäntilasteesta toiseen. Nykyinen kapitalismi kuluttaa ihmisen luonteenpiirteistä niitä, joista ihmisyytemme rakentuu. Ihmisistä kasvaa lisääntyvällä tahdilla joko mekaanisia suorittajia, uraohjuksia, liike-elämän petoja tai syrjäytyneitä, moniongelmaisia, yhteiskunnan pudokkaita ja muita ikävän ääripään edustajia. Kaiken huipuksi kummatkin vihaavat toisiaan. Rikkaat karsastavat hyvinvointiyhteiskunnan loisia kun taas näille loisille rikkaat edustavat pahinta mahdollista ihmistyyppiä (jota he salaisella tavalla kuitenkin myös itse tavoittelevat). Kateuden ja ihailun välinen rajaviiva on hyvin ohut.

Sennett katsoo, että nykyisessä pirstaleisessa maailmassa todellinen luottamus, lojaalius ja molemminpuolinen sitoutuminen on entistä harvinaisempaa. Usein tämä tarkoittaa lyhentyneitä työsuhteita, egoistista voitontavoittelua ja perhearvojen uudelleenmuotoilua. Lapsille on turha puhua sitoutumisesta, kun emme itsekään sitoudu. Situoutumattomuus ja pinnallinen yhteistoiminta tarjoavat paremman suojakuoren tämän päivän todellisuutta vastaan kuin lojaaliuden ja palvelun arvoihin perustuva toiminta. Ihmisille on parempi sietää epävarmuutta ja pitää sitä jokseenkin normaalina kuin kapinoida sitä vastaan. Sennettin mukaan ihmisen olemus on muuttunut työn luonteen muutoksen mukana.  Sennett kirjoittaa uuden työn, tai uuden järjestyksen, muuttaneen oleellisella tavalla koko inhimillisen elämisen luonnetta. Sennett kuvailee luonteessa olevan kyse niistä henkilökohtaisista piirteistä, joita arvostamme omassa itsessämme ja joiden vuoksi toivomme muiden meitä arvostavan. Sennettin pääteesin mukaan uusi kapitalismi on tuonut muassaan massiivisia haasteita ihmiselle järjestää henkilökohtainen elämänsä tavalla, joka sallisi keskinäisen solidaarisuuden tunteet, ajanhallinnan, vakauden, työn aidon mielekkyyden jne. Nykypäivän työläisen hyveitä ovat sopeutuvuus, muutosherkkyys, joustavuus, sitoutumattomuus, yksilöllinen ratkaisukyky ja spontaanius. Nämä hyveet määrittävät laajemmin ihmisen luonnetta tehden elämästä juoksua romahtavalla sillalla. 

Työn kritiikki voi kohdistua niin työn sisältöä kuin sen toteuttamista kohtaan. Itse olen sitä mieltä, että sekä työn luonnetta että sen toteuttamisen tapoja tulisi muokata. Tuotanto tänä päivänä on hajautettu useille saarekkeille. Esimerkiksi tietokoneiden valmistuksessa komponentteja valmistavat useat eri valmistajat, jotka ovat usein omavastuullisia. Tällöin voittoja käärivät yritykset harvoin kantavat vastuuta tavarantoimittajistaan. Valta ja voitot keskittyvät harvojen käsiin. Niin kauan kuin työn tarkoituksena on mahdollistaa yrityksille korkea tuottavuus ja voitot kilpailutaloudessa, on odotettavissa, että työtä tehdään henkilökohtaisella tasolla lähinnä selviytymisen vuoksi ja niiden toimesta, joilla ei ole työnhaun suhteen juurikaan vaihtoehtoja. Tällöin on vaikea kuvitella työllä olevan rahanhankinnan lisäksi juurikaan mitään lisäarvoa. Mikäli työ olisi hauskaa, voisi siinä kuvitella olevan runsaasti vapaaehtoisuutta ja vain vähän pakottavuutta. Monet perustelevat työn muuttuneen vapaammaksi ja omaehtoisemmaksi etätöiden ja kotitöiden lisääntyessä. Tosiasiassa työntekoa valvotaan jopa entistä tarkemmin silloin, kun työ on siirretty suoran valvonnan alta muualle. Tällöin valvonta vain suoritetaan toisin keinoin ja epäsuoremmin. Joustavuus työnteossa on siis merkki siitä, että pysyvyys katsotaan ajassamme taantumuksellisuudeksi. Pysyvyys ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti merkkinä työn yksipuolisuudesta tai välttävästä laadusta. Työ saa ja sen pitää olla jossain määrin rutiininomaista. Ihminen tarvitsee tapoja ja tottumuksia, jotta elämä ei käy liian kaoottiseksi. Tätä mieltä oli jo sosiologi Anthony Giddens aikanaan. 

Työ on myös muuttanut muotoaan siinä mielessä, että ammattitaito käsityöläismielessä on katoamassa. Leipurit eivät kaikki enää edes tiedä, kuinka leipää leivotaan. Heille riittää olla hyviä koneenkäyttäjiä. Vahva ammatti-identiteetti on korvautunut uskolla omiin kameleonttimaisiin kykyihin olla hyvä kaikessa. Eikä väite koske ainoastaan leipureita. Ihmiset vaihtavat työpaikkaa ja ammattia tiuhaan, sillä on pysyttävä ajan hermolla ja pidettävä CV päivitettynä. Alituiseen on oltava valmiita reagoimaan ja lunastamaan menetetty positio takaisin. Pelissä ovat talon, vaimon ja katu-uskottavuuden lisäksi koko ihmisarvo. Välillä tuntuu, että työmarkkinoiden logiikka ei kuitenkaan pelaa siten kuin sen otaksuisi pelaavan. Ainakin ihmisten silmissä täällä Suomessa tuntuu elävän se käsitys, että ihminen ilman vakaata toimeentuloa tai halukkuutta sitoutua työelämään on outolintu ja pahalla tavalla erilainen. Downshiftingia pidetään nuorten ja naimattomien muotivillityksenä, joka ei voi olla kestävän elämäntavan perusta. Ihmisen, jolle työ on muutakin kuin veronmaksua ja kolikoiden kerryttämistä, on helppo perustella toiminta itselleen, mutta vaikea olla uskottava muiden edessä. Suomessa siis jossain määrin veronmaksajan ja kunniallisen kansalaisen kaksoisrooli on äidinmaidosta perittyä.  Samanaikaisesti Suomessa vallitsee tilanne, jossa veronmaksajia kusetetaan erilaisiin pankkiherrojen maksutalkoisiin, joissa voittajat ja häviäjät pyritään pitämään samalla puolella vaikka väkisin. Itselläni suhde rahaan on sen verran mutkaton, että ymmärrän rahan arvon, vaikken sitä täysin allekirjoita. En kuitenkaan aina sulata sitä, kuinka raha on niin monelle sitä käyttävälle itsestäänselvyys vailla ymmärrystä. Kulutamme monesti elämäämme töissä, jotka tuovat meille rahaa ja takaavat yhteiskunnallisia etuoikeuksia. Samalla tulemme harvoin pohtineeksi sitä, miksi näin ylipäätänsä teemme. Jälleen kerran kysymysten esittäminen on ensiaskel. 

En halua olla mutteri, joka sopii kaikkiin laitteisiin, muttei ole yhdenkään eläväksi tekevä osa. Itse haluan saavuttaa elämääni pysyvyyttä, mutta en maksamalla hintaa vapaudella. On mielenkiintoista, kuinka ihmiset näkevät vapauden koittavan eläkkeellä. Vapaus on siis jotakin, joka saavutetaan kuluttamalla elämä ensin alta pois. Vapauden takaa toimeentulo, jonka eteen eläkkeellä oleva ihminen ei joudu enää paiskimaan loputtomia työtunteja. Vapauden hinta on näin ollen erittäin suuri. Ihmisillä on lisäksi jatkuva pelko kaiken menetyksestä. Köyhillä ihmisillä tätä pelkoa ei ole, sillä eihän heillä ole mitään menetettävääkään. Ainoa asia, jolla rikkaita tosissaan voidaan heidän maailmassaan uhata, on heidän kallisarvoinen ja valuutassa mittaamaton elämänsä. Kaikki muu on korvattavissa ja ostettavissa uudelleen. Köyhimmissä maissa ei täten olekaan tavatonta, että rikkaiden elämää suojellaan investoimalla muureihin tai suojelujärjestelmiin l. asioihin, joissa erottelu vähäosaisiin ja parempiosaisiin saa myös materiaalisen ilmiasunsa. Todellisuudessa tällainen elämän hätävarjelu johtaa ainoastaan lisääntyneeseen turvattomuuteen ja vaikutelmaan siitä, etteivät ihmiset edes tavoittele todellisten ongelmien ratkaisemista. Onneksemme rikkaus on myös itsetuhoinen.




Nipa









Feb 18, 2013

Proseminaarityön hedelmiä: Noam Chomskyn käsitys anarkismista



Proseminaarityössäni tutustuin Chomskyn ajatuksiin anarkismista. Tässä joitakin poimintoja tuosta työstä (lähdeviitteet poistettu):

Noam Chomsky (1928-) on syntyjään amerikkalainen kielitieteilijä, filosofi ja yhteiskuntakriitikko. Chomsky on ollut urallaan äärimmäisen tuottelias ja hänen työtään voidaan perustelluista syistä pitää tieteellistä ja akateemista keskustelua vilkastuttavana. Chomskya voisi kuvailla nykyajan sokraattiseksi toisinajattelijaksi, joka on herättänyt sekä ihastusta että halveksuntaa tiede- ja kansalaispiireissä laajalti. Chomsky on avoimesti myöntänyt olevansa yhteiskunta- ja talouspoliittisesti vasemmistolainen ja libertaarisen sosialismin puolestapuhuja. 

Chomsky ei ole anarkisti radikaalin toimijuuden mielessä vaan hän on anarkismia ihannoiva intellektuelli, jonka suurimpana heikkoutena voi pitää sitoutumattomuutta opillisiin ehdottomuuksiin. Tästä voi nähdä seuraavan myös tietynlaisen ongelman suhteessa Chomskyn uskottavuuteen luoda tulevaisuuden teoriaa, joka ohjaisi yksilöitä ja ihmisyhteisöjä kohti parempaa maailmaa. Filosofian tohtori Jukka Hankamäki toteaa libertarismin edustavan varsin huonosti anarkistisen asennoitumisen omaa ehdottomuutta ja tästä myös Chomskyn kohdalla on paljolti kyse. 

Chomskyn käsitystä anarkismista ei voine irrottaa klassisen liberalismin ihanteista. Aidon klassisen liberalismin ideat ovat säilyneet eri muodoissa vastarinnan kulttuureissa heidän taistelussaan vapauden, oikeudenmukaisuuden ja oikeuksien lunastamisen puolesta. Chomsky katsoo valtiokapitalismin tärvelleen klassisen liberalismin aatteellisen perinnön ja valjastaneen sen palvelemaan omia autokratisia pyrkimyksiään, jotka ovat luokiteltavissa jopa totalitaristisiksi. Jokaiseen totalitaristiseen järjestelmään kautta historian on kuulunut sisäänrakennetusti vaatimus kitkeä vallankumouksen siemen pois. Chomsky, kuten monet anarkisteista, vieroksuvat sellaisia poliittisia ohjelmia, joiden tarkoituksena on harhaanjohtaa massoja ja luoda keinotekoista epäoikeudenmukaisuutta. 

Chomskylla anarkismi yhdistyy järjen ratifioimaan vapaudentavoitteluun, jolloin se on ymmärrettävissä pikemminkin tervehenkiseksi asenteeksi kuin suoraksi toiminnaksi. Historia etenee asteittain pakkovallasta vapautumiseen ja jokainen historiallinen vaihe pitää sisällään sortoa ja vapaudenriistoa, joka tulee paljastaa. Vapautuminen seuraa kyseenalaistamisesta, joka kokeilujen kautta saa myös yhteiskunnallisesti mielekkäitä järjestäytymisen muotoja. Anarkismi Chomskyn peräänkuuluttamassa muodossa ei voi olla irrationaalista, vaan järki palvelee sen tavoitteenasetteluja. Vääristyneessä systeemissä järjenkäyttö on jonkinlaista anarkiaa. Yksilön tavoitteeksi tulevat Chomskyn anarkismin viitekehyksessä tietoisuuden laajentuminen, emansipaatio ja siitä seuraavat toiminnot, joilla yhteiskuntaa uudistetaan ja pakkovaltaa harjoittavat ja ylläpitävät instituutiot hajotetaan.

Chomsky katsoo  Rudolf Rockerin ja Daniel Guérinin tavoin anarkismin olevan sosialismin liittolainen. Anarkistin tulee olla tietyntyyppinen sosialisti, jonka tavoitteena on toimia valtiota ja valtiojohtoista tuotantotapaa sekä sen elitististä hallinnoimista vastaan. Anarkisti suhtautuu näin ollen kriittisesti myös valtion kuuliaisia edustajia, kuten virkamiehiä, tiedemiehiä ja kauppiaita kohtaan. Jos ja kun valtiollinen johtaminen ja yksityisomistus edistävät ja ylläpitävät heikkojen hyväksikäyttöä vahvojen taholta, on ne korvattava. Anarkismi on lähtökohtaisesti antikapitalistista, sillä se haluaa kieltää ihmisten välisen perusteettoman vallankäytön suhteessa toinen toisiinsa. Aito anarkisti vastustaa tuotannon yksityistämisestä ja palkkavankeutta. Chomsky ajattelee demokratian olevan kykenemätön toteutumaan ihanteellisimmillaan olosuhteissa, joita hallitsevat autokraattiset instanssit tai toimijat.

Chomsky edustaa maltillista anarkismia, joka pitää yhteiskunnallisia rakenteita jossain määrin välttämättöminä ennen kuin voidaan ajatella yhteiskunnan lakkauttamista äärimmäisyytenä. Anarkismin muodoista Chomsky kannattaa anarkosyndikalistisia ihanteita, joissa valta pääomasta on työtä tekevällä kansanosalla ja yhteisöt ovat keskinäiselle solidaarisuudelle rakentuvia työn, toiminnan ja sosiaalisen jakamisen yhteenliittymiä. Historiallisena esimerkkinä anarkosyndikalismista Chomsky esittää Espanjan sisällissodan, jossa vallankumous tuotti kelvollisen mallin toteuttaa yhteiskunnallinen reformi, vaikka Espanjassa kokeilu väkivaltaisesti lopulta tukahdutettiin. Yleisemmin Chomsky kannattaa arvoja, kuten solidaarisuus, yhteistyö, sympatia, lähimmäisenhuoli, jotka ovat anarkistien keskuudessa jaettuja arvoedustuksia. Ne osaltaan jo kertovat siitä, millaista kuvaa myös anarkismista tulisi välittää. 

Chomsky korostaa ihmisluonnon merkitystä todellisuuden kokonaisnäkemystä hahmoteltaessa. Myös anakistitutkija Judith Suissa korostaa anarkismin ymmärtämisessä olevan oleellista tuntea, millaiseksi ihmisluonto sen sisällä tulkitaan. Chomskylle ihmisluonto on moninainen, joskin yhä melko tuntematon tutkimuskohde. Chomsky kuitenkin palauttaa anarkismin ihmisluontoon, ainakin osittaisesti. Järkevä, rationaalinen ja vapautta tavoitteleva ihmisluonto on Chomskylle pitkälti valistuksen ja klassisen liberalismin oppi-isien ajatusten mukainen, jolloin vapaus on naturalistinen ja olemuksellinen vietti ja inhimillistä toimintaa ohjaava perusprinsiippi. Ihminen on alkuperäisesti Chomskylle enemmän kuin sosiaalisesti ja historiallisesti tuotettu tyhjä organismi, jota muokkaavat vallasta ja hallinnasta hyötyvät. Chomsky on kuitenkin uskoakseni sillä kannalla, että ihmisluontoa ei pidä ymmärtää naiivisti irrallaan siitä ihmisten välisen yhteistyön täyttämästä käytännönelämästä, jossa se näyttäytyy. Ihmisluonto on osa kulttuurisia ja sosiaalisia konteksteja, jotka ovat toisinaan monimutkaisia.  Tämä arvio selittää myös osaltaan Chomskyn haluttomuutta esittää tulevaisuudesta pitkälle meneviä arvioita. Valtioton elämänmuoto on Chomskylle todellinen vaihtoehto, mutta siihen sisältyy ongelmia, joiden ratkaiseminen vaatii muutakin kuin puhdasta teoriaa.  

Jos anarkistisesta traditiosta tulee osoittaa yksi pääajatus, palaa tämä Chomskyn mukaan Bakuninin esimerkkiin sellaisesta vapauden ideaalista, jossa ihmisen onnellisuus, kunniallisuus ja älyllisyys ovat rajoittamattomia. Tällainen vapaus sisältää materiaalisen, intellektuaalisen ja moraalisen kasvun edellytykset, joita voivat rajoittaa ainoastaan luonnolliset ja inhimilliset tekijät, eivät ihmisten itsensä asettamat keinotekoiset raja-aidat. Chomsky on siis uskollinen niille periaatteille, jotka ovat tiivistetysti anarkismin ydintä.  

Chomskyn kohdalla olen itse erityisen kiinnostunut myös niistä näkemyksistä, jotka syntyvät teoreettisen yleiskuvan laatimisen jälkituotteina. Esimerkiksi kasvatukselle Chomsky piirtää uudenlaisia suuntaviivoja, sillä nykyisellään ne pikemminkin ylläpitävät hallitsevia ja elitistisiä vallan vinoutumia kuin antavat edellytyksiä rikkoa niitä. Palaan kuitenkin asiaan tuonnempana.   

Mielenkiintoinen mies tämä Chomsky siis :)