Aug 31, 2015

Mikä on maahanmuuttokeskustelun punainen lanka?

Suomalaiset ovat heränneet globaalisti sekavaan todellisuuteen. Sangen myöhään, sanoisin. On toki niitäkin, jotka jättäytyvät kokonaan kommentoimasta maassamme pinnalla olevaa, hallitsemattomasti ryöpsähtelevää debattia maahanmuuton puolesta ja vastaan. Heillä on varmasti syynsä sivusta seuraamiseen, olkoonkin, että syiden taustalla olevat asenteet voivat vaihdella myönteisistä kielteisiin.  

Suomeen tulee saapumaan meidän mittakaavassamme suuri määrä pakolaisia. Tämä asia tuskin tulee muuttumaan, ellei Suomen valtiopoliittisia suhteita lähdetä uudelleen muotoilemaan tavalla, joka merkitsisi äärimmäistä eristäytyneisyyttä, jos ei muista, niin ainakin Euroopasta. Muuttumaan ei tule myöskään se, että Suomi on yhä maailmallisessa mittakaavassa hyvinvointivaltio, jossa on suhteellisen turvallista elää, tavoitella onnea ja vaurautta, synnyttää lapsia ja suuntautua tulevaan. Monet pelkäävät suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan puolesta. Uhatuiksi koetaan niin perisuomalaiset arvot kuin maa, jota veteraanimme puolustivat ja jota sittemmin on rakennettu ylpeydellä, sisulla ja sinnikkyydellä. Maamme koskemattomuus nähdään pyhänä. Pyhäksi tekeminen taas on yhdenlainen puhtaaksi julistamisen muoto, joka synnyttää herkästi ympärilleen uskomuksia, myyttejä ja rituaaleja, pahimmillaan myös kaikenlaiselta toisinajattelulta suojaavia turvaeristeitä.

Rasismin taustalla vaikuttavat monet yksilöpsykologiset mutta myös ryhmäpsykologiset ilmiöt, joita toisinaan näkee myös käytettävän julkisessa keskustelussa, molemmin puolin kiistakumppaneita. Rasismia selittävät osaltaan niin evolutiiviset turvamekanismit kuin vahvat yksilöpsykologiset defenssitkin. Lopullisesti itsesuojeluvaistomme herättää liian lähelle tullut uhka. Uhaksi kokeminen taas on myös osittain kiinni oppimistamme pelon kohteista. Rasismi kantaa vahvaa leimaa. Ennakkoluuloja taas on meillä kaikilla. Mitä paremmin tunnistamme itsessämme olevia, toimintaamme ohjaavia tekijöitä, sen paremmat saumat meillä on löytää yhteyksiä muihin ihmisiin ja rakentaa yhteistä. Se, mikä mekanismi tai selitys meitä estää ottamasta vastaan apua tarvitsevia, on sinällään yhdentekevä. Kääntäessämme selkämme meitä heikommassa asemassa olevalle, tulemme hylänneeksi inhimillisyytemme.  

Suomalaiset ovat saaneet paljon. Joillekin on suotu enemmän kuin toisille, mutta suuressa kuvassa Suomen voi sanoa olleen jonkinlainen menestystarina listassa valtiohistorioita. Tämä on saanut meidät pidättyväisiksi ja sokeiksi todellista ahdinkoa kohtaan. En väitä, etteikö Suomessa jo nyt asuvilla ja suomalaisiksi itsensä kokevilla ihmisillä olisi suuriakin ongelmia. Nuo ongelmat tuntuvat vain välillä määrittyvän sellaisista elämänodotuksista käsin, jotka ovat tulevaisuuden maailmassa väistämättä epärealistiset, jopa epäterveet. Olemme kaikki pakotettuja luopumaan ruusuisista unelmistamme ja sopeutumaan. Mitä nopeammin sen huomaamme, sitä nopeammin voimme kenties oivaltaa tulevamme toimeen vähemmällä ja saavuttavamme onnen pienemmällä määrällä tavoiteltavia asioita.  

Suomessa on rasisteja. Tämäkin asia on sellainen, joka ei kaunistelua kaivanne. Varmasti paljon on myös niitä, joille siirtolaisten vastaanottaminen on itsestäänselvyys, riippumatta siitä, onko päätöksellä hyviä tai huonoja yhteiskunnallisia vaikutuksia. Heitä ohjaa eettinen velvollisuus, ei niinkään se, mitä päätöksistä mahdollisesti kantaväestölle seuraa. Se, annammeko ihmisten tulla luoksemme, ei saisi milloinkaan olla talouden kautta määrittyvä valinta. Näen, että siirtolais-pakolais-maahanmuuttokeskustelua on hankala käydä käymättä samalla keskustelua siitä, missä me suomalaiset haluamme itsemme tulevaisuudessa nähdä. Tuota suuntaa eivät saisi ohjata taloudelliset vaan ennen muuta eettiset ja yleisinhimillisyyttä korostavat tekijät. Kuten kaikkina ihmiselon aikoina, yksin jääneet ovat nopeasti kuihtuneet pois.

Siirtolaisvirrat eivät tule tulevaisuudessa vähenemään, päinvastoin. Yhä laajempien alueiden käydessä viljelykseen kelpaamattomiksi alkavat ihmiset vähitellen siirtyä pohjoisimmille asuinsijoille. Tämänhetkinen yleiseurooppalainen koettelemus, joka ravisuttaa terveellä tavalla kaikkien hyväosaisten ajattelutottumuksia, ei tule jäämään hetkelliseksi. Tulemme tulevaisuudessa kohtaamaan aivan uudenlaisessa mitassa ihmisten liikkuvuuden kohti alueita, joissa on tilaa, rauhaa ja edellytyksiä yhteiskunnalliselle toimeliaisuudelle. Tällöin on entistä tärkeämpää pohtia, onko Suomi sittenkin vain yksi tarpeeton kategoriavirhe muiden joukossa pohdittaessa tätä hetkeä seuraavaa maailmaa.