”Luonnonvaroista
on pulaa, koska ihmisistä on runsaudenpulaa. Jos maailmaa pyörittäisivät
biologit eivätkä taloustieteilijät, kaikki tietäisivät, ettei yksikään laji,
ihmiskunta mukaan lukien, voi lisääntyä rajattomasti ilman, että
ravinnonkaltaiset elintärkeät resurssit loppuvat ja että tilanne johtaa ennen
pitkää väestön romahtamiseen. Hillittömästi kasvava ihmispopulaatio on kuin
syöpäsolu.”
Amerikkalainen journalisti Alan
Weisman julkilausuu teoksessaan Maailma täynnä meitä (2014) kaikkia koskettavan
varoituksen, joka on käynyt tutuksi myös esimerkiksi suomalaisen ekofilosofi Pentti
Linkolan pamfleteista. Tuo varoitus koskee myös meitä suomalaisia, sillä sen
seuraukset ulottuvat kaikkialle globaaliin maailmaan, puhumattakaan siitä, että
voisimme ajatella olevamme maapallon hyvinvoinnista jollakin tavoin riippumaton
toimija. Maailmassa on siis liikaa ihmisiä, ja tämä väestötieteellinen tosiasia
on kenties akuutein ihmiskuntaa koskettava ongelma, osittain myös siitä syystä,
että monet planetaarisista kriiseistä aiheutuvat holtittomasta väestönkasvusta
välillisten mekanismien kautta. Tulevaisuudessa meillä on yhä enemmän suita
ruokittavana, ihmisiä vaatetettavana ja asumuksia rakennettavana. Kaiken tämän
ohella maapalloa piinaavat ihmisten jatkuvasti paisuvat odotukset siitä, mitä
hyvä elämä pitää sisällään. ”Amerikkalaisella unelmalla” on valitettavan kova
hintalappu.
Ihmiskunta ylittää nykymenon
jatkuessa pian 10 miljardin maagisen (traagisen) rajan, ja suunnan tulisi olla täysin
päinvastainen, mikäli ihminen aikoo jatkaa eloaan tällä planeetalla. Tältä osin
ei olekaan ihme, että esimerkiksi fyysikko Stephen Hawking on ennustanut
ihmisen eloonjäämisen olevan riippuvaista uusien elinkelpoisten planeettojen
löytymisestä. 4 miljardin väestömäärän maapallo vielä kestää, ihanteena
olisivat vieläkin alhaisemmat lukemat. Erään laskelman (Daily ja Ehrlich &
Ehrlich) mukaan maailma kestää n. kuuden
terawattin energiankulutuksen optimi tuotanto-olosuhteissa. Tällöin ihmisiä
voisi elää maailmassa n. 2 miljardia heillä kullakin ollessa käytössä kolme
kilowattia (länsimaissa v. 1995 kulutus oli n. 7,5 kilowattia henkeä kohden). Nykyisellään
maapallon kantokyky ei riitä. Tämä merkitsee joko vallitsevan elämänmuodon
dramaattista uudelleenmuotoilua tai väestön vähentymistä joko hallitusti tai
hallitsemattomasti; luonto keksii keinot, joilla ihmiskunnan väestönkasvua
rajoitetaan, ellei ihminen itse sitä tee. Kaikilta osin on selvää, että
väestömäärän tulee ensin vähentyä ja sitten vakiintua tasolle, joka
mahdollistaa elämän luonnon kaikilla tasoilla. Lisäksi on huomioitava se aika,
joka kurssin muuttamiseen aina sisältyy ja se, miten olemme jo nyt pysyvästi
tulleet muuttaneeksi maapallon tulevaisuuden suuntaa. Monien papereissa
olemmekin jo ohittaneet kriittisen pisteen eikä paluuta enää ole.
Ihminen on jo alkanut uhmata
luonnollisen poistuman periaatteita kehittämällä rokotteet ja antibiootit ja
lannoitteet ja muuntolajikkeet, joilla parantaa eliniän ennustetta ja
maanviljelyksen tuottavuutta. Ihmisen
elämän pitkittyminen ja samanaikainen syntyvyyden lisääntyminen ovat johtaneet
väistämättä uudenlaiseen tilanteeseen, jossa taakka maapallon hartioilla
kasvaa. Ne menetelmät, jotka antoivat ihmiskunnalle uusia elinkymmeniä Vihreän
vallankumouksen muodossa useampia vuosikymmeniä sitten, ovat vaarassa käydä
tehottomiksi ja vanheta. Tilannetta ei helpota myöskään se, että esimerkiksi maatalouden
kehittämistä ohjaa nykypäivänä voiton tavoittelu eikä aito halu ruokkia ihmiset
tai että lannoitteet, joita tuotamme, eivät ole ekologisesti kannattavia
pitkässä juoksussa. Jatkossa tulemme tarvitsemaan aina vain lisää ja lisää
innovaatioita, nerokkaita risteytyksiä ja geenimanipulaatiota, kaikkea
sellaista, jolla ostaa lisää aikaa mittarista, joka käy vääjäämättä meitä
vastaan.
Väestönkasvun problematiikka ei
ole uusi asia, joskin siihen on alettu pohtia ratkaisuja ihmiselle tuttuun
tyyliin ”pakon sanelemana”. Ratkaisujen ja konkreettisten toimintakeinojen
esteenä ovat usein tietämättömyys ja ongelmien vähättely väestönkasvun syistä
ja seurauksista, uskonnot ja uskonnolliset uskomukset, kapitalistinen
markkinatalous ja sen luoma vaatimus jatkuvasta kasvusta, väestötieteellisen ja
ympäristöekologisen tutkimustiedon sivuuttaminen ja niin edelleen. Yhä edelleen
väestönkasvua saatetaan perustella osana jumalallista suunnitelmaa ”täyttää maa”
tai keinona lisätä tuottavuutta, kulutusta tai jonkin suvun tai kansanosan elinvoimaisuutta.
Milloin perhesuunnittelu on rikkomus luojan luomistyötä vastaan ja milloin taas
kyse on valkoisen miehen salajuonesta saavuttaa hegemoninen rotu tummien
ihmisten kustannuksella. Joidenkin mukaan kerskakulutus on ihmisen suurin
vitsaus, ei niinkään se, kuinka runsaasti ihmisiä maapallolla elää. Tosiasia
kuitenkin on, että ”syntymähetkestä saakka vähäisinkin meistä tarvitsee
pahentaa maailman ongelmia tarvitsemalla ruokaa, polttopuita ja katon päänsä
päälle”. Jokainen ihminen kantaa hiilijalanjälkeä. Tämä ei toki poista
tosiasiaa siitä, että ongelmamme pahentuvat kerskakulutuksen myötä
moninkertaisesti.
Weisman kuvaa kirjassaan, millä
tavoin väestöräjähdys on maantieteellisesti erilaisilla alueilla on vaikuttanut
ihmisten elämään ja millaisia toimenpiteitä väestönkasvun hillitsemiseksi on jo
tehty ja mitä tulisi tehdä. Esimerkit ulottuvat Israelin länsirannasta Afrikan Nigeriin,
kaukaiseen Costa Ricaan, suurvalta Kiinaan ja ydinasevaltio Pakistaniin. Hänen esittelemänsä tapaukset ovat havainnollistavia ja kuvaavat sitä, miten monitasoisesti ongelmat koskettavat meistä jokaista. Esimerkiksi Kiinassa toimeenpantu yhden lapsen politiikka on väistämätön väestökontrolliin
johtava ratkaisu tilanteessa, jossa muut keinot ovat osoittautuneet
tehottomiksi. On totta, että pakottaminen on vain harvoin perusteltua. Tällainen
asetus voi kuitenkin olla tulevaisuudessa pikemminkin sääntö kuin poikkeus,
jolloin on tarpeellista pohtia, miksi muut keinomme pakkosääntelyä ennen ovat järjestäen
epäonnistuneet. Kiinalaista mallia vastaan puhuvat toki ne seikat, että suurella
osalla naisia ei maailmankolkasta riippumatta ole sen suurempaa halua alun alkaenkaan synnyttää enempää
lapsia kuin on ekologisestikin järkevää. Tämä siis silloin, jos he itse saisivat päättää.
Pakistan on klassinen tapaus siitä, mihin
väestöräjähdys voi hallitsemattomana johtaa; pian noin Teksasin kokoisella
alueella asuu liki pitäen saman verran ihmisiä kuin kokonaisuudessaan
Yhdysvalloissa, liki 400 miljoonaa. Väestönkasvu on ei vain Pakistanissa vaan
kaikkialla maailmassa linkittynyt vesilähteiden ehtymiseen, voimakkaaseen urbanisoitumiseen
ja suurkaupungien slummiutumiseen, elinkeinojen yksipuolistumiseen, kalakantojen
vähenemiseen ja ryöstökalastuksen lisääntymiseen, eläinlajien kirjon
supistumiseen ja kokonaisten ekosysteemien tuhoutumiseen. Tuhotessamme yhden
eliölajin selviytymisen edellytykset saatamme tulla samanaikaisesti tuhonneeksi
kokonaisia ravintoketjuja ja monimutkaisia verkostoja, joita lajien välille on
evoluution varrella kehkeytynyt. Yksi menetetty perhoslaji ei ole vain ja
ainoastaan yksi menetetty perhoslaji. Luonnon monimuotoisuus on kaikelle
elämälle hyväksi. Ekosysteemejä vahingoitettaessa järkytetään suurempaa luonnon
globaalia tasapainotilaa. Jo nyt voi olla pakko hyväksyä, että suurta osaa
eläimistöstämme emme pysty pelastamaan, jolloin tärkeäksi nousee kysymys, mitkä
lajeista ovat omat oman pelastumisemme kannalta välttämättömiä varjella. Tämäkin
on tila, johon harva meistä tuskin halusi asioiden päätyvän.
Ihmiset uskovat tieteen voimaan
ratkaista ongelmia. Tämä on harhaluulo, joka on sukua ihmisten uskolle venyttää
maiden kantokykyä äärimmilleen ilman, että tämä prosessi vaarantaisi elämän
perustavanlaatuisia edellytyksiä. Onneksemme valikoituneet uskonnolliset
johtajat ovat tulleet tietoisiksi väestön lisääntymisen ongelmista ja taipuneet
muotoilemaan oppejaan ja tulkitsemaan pyhiä tekstejä uusiksi tarkoitushakuisen
perhesuunnittelun ja elämän jatkuvuuden mahdollistamiseksi. Vielä kun oppisimme
kyseenalaistamaan oman elämänmuotomme, rahajärjestelmämme ja
itsestäänselvyyksinä pitämämme ehdot, joiden varaan hyvä elämä ajatustemme ja
konkretian tasolla rakentuu, voisimme samalla opetella pääsemään irti meissä
kytevästä pessimismistä ja ryhtyä tekoihin. Hyvä lähtökohta on pohtia erilaisia vaihtoehtoja sille, miksi nykymeininki ei voi kestää. Weismanin teoksessa useassa kohdin nostetaan esille, että niinkin vahvoina itsestäänselvyyksinä pidetyt asiat kuten raha voidaan tarvittaessa kyseenalaistaa - jos vain tahtoa ja päättäväisyyttä riittää. Sama koskee tietysti sitä, mitä ajattelemme esimerkiksi perhekoosta.
Maapallo
on kiristetty äärimmilleen kestokykynsä
osalta. Filosofi John Gray äityi kritisoimaan hiljattain ilmastonmuutoksesta
kertovan teoksen This Changes Everything (2014) kirjoittanutta Naomi Kleinia
siitä, että tämä sivuuttaa väestöräjähdyksen ilmastonmuutoksen voimistajana ja
tarkastelee sen sijaan ongelmaa vain fossiilisten polttoaineiden näkökulmasta.
Olen itsekin tämän teoksen myötä oivaltanut, että ilmastonmuutos on osaltaan
yhteydessä väestönkasvun ongelmiin. Ongelmat ovat yhteen nivoutuneita ja niitä
ei ole mielekästä tarkastella tyystin toisistaan irrallaan. Kasvihuonepäästöt
liittyvät ennen muuta elämäntapaamme ja sen ylläpitämiseen, kerskakulutukseen
ja sen edellytyksenä toimivaan (massa)tuotantoon. Laajamittainen, resursseja
tuhlaileva tuotanto taas liittyy talousjärjestelmämme sisäänkirjoitettuihin normeihin
ja oletuksiin tarpeista, joita ei tosiasiallisesti ole olemassa. Uskon, että ihmisen olisi parempi jos
osaisimme tyytyä omaan ekologiseen lokeroomme emmekä taipuisi alistamaan
luontoa pelkäksi välineeksi luoda ympärillemme luksusta ja turhamaisuutta, jota
sukupolvet meidän jälkeemme eivät osaa arvostaa samassa mitassa kanssamme,
sillä maailma, joka meillä on, on heiltä takiamme riistetty.