Aug 31, 2015

Mikä on maahanmuuttokeskustelun punainen lanka?

Suomalaiset ovat heränneet globaalisti sekavaan todellisuuteen. Sangen myöhään, sanoisin. On toki niitäkin, jotka jättäytyvät kokonaan kommentoimasta maassamme pinnalla olevaa, hallitsemattomasti ryöpsähtelevää debattia maahanmuuton puolesta ja vastaan. Heillä on varmasti syynsä sivusta seuraamiseen, olkoonkin, että syiden taustalla olevat asenteet voivat vaihdella myönteisistä kielteisiin.  

Suomeen tulee saapumaan meidän mittakaavassamme suuri määrä pakolaisia. Tämä asia tuskin tulee muuttumaan, ellei Suomen valtiopoliittisia suhteita lähdetä uudelleen muotoilemaan tavalla, joka merkitsisi äärimmäistä eristäytyneisyyttä, jos ei muista, niin ainakin Euroopasta. Muuttumaan ei tule myöskään se, että Suomi on yhä maailmallisessa mittakaavassa hyvinvointivaltio, jossa on suhteellisen turvallista elää, tavoitella onnea ja vaurautta, synnyttää lapsia ja suuntautua tulevaan. Monet pelkäävät suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan puolesta. Uhatuiksi koetaan niin perisuomalaiset arvot kuin maa, jota veteraanimme puolustivat ja jota sittemmin on rakennettu ylpeydellä, sisulla ja sinnikkyydellä. Maamme koskemattomuus nähdään pyhänä. Pyhäksi tekeminen taas on yhdenlainen puhtaaksi julistamisen muoto, joka synnyttää herkästi ympärilleen uskomuksia, myyttejä ja rituaaleja, pahimmillaan myös kaikenlaiselta toisinajattelulta suojaavia turvaeristeitä.

Rasismin taustalla vaikuttavat monet yksilöpsykologiset mutta myös ryhmäpsykologiset ilmiöt, joita toisinaan näkee myös käytettävän julkisessa keskustelussa, molemmin puolin kiistakumppaneita. Rasismia selittävät osaltaan niin evolutiiviset turvamekanismit kuin vahvat yksilöpsykologiset defenssitkin. Lopullisesti itsesuojeluvaistomme herättää liian lähelle tullut uhka. Uhaksi kokeminen taas on myös osittain kiinni oppimistamme pelon kohteista. Rasismi kantaa vahvaa leimaa. Ennakkoluuloja taas on meillä kaikilla. Mitä paremmin tunnistamme itsessämme olevia, toimintaamme ohjaavia tekijöitä, sen paremmat saumat meillä on löytää yhteyksiä muihin ihmisiin ja rakentaa yhteistä. Se, mikä mekanismi tai selitys meitä estää ottamasta vastaan apua tarvitsevia, on sinällään yhdentekevä. Kääntäessämme selkämme meitä heikommassa asemassa olevalle, tulemme hylänneeksi inhimillisyytemme.  

Suomalaiset ovat saaneet paljon. Joillekin on suotu enemmän kuin toisille, mutta suuressa kuvassa Suomen voi sanoa olleen jonkinlainen menestystarina listassa valtiohistorioita. Tämä on saanut meidät pidättyväisiksi ja sokeiksi todellista ahdinkoa kohtaan. En väitä, etteikö Suomessa jo nyt asuvilla ja suomalaisiksi itsensä kokevilla ihmisillä olisi suuriakin ongelmia. Nuo ongelmat tuntuvat vain välillä määrittyvän sellaisista elämänodotuksista käsin, jotka ovat tulevaisuuden maailmassa väistämättä epärealistiset, jopa epäterveet. Olemme kaikki pakotettuja luopumaan ruusuisista unelmistamme ja sopeutumaan. Mitä nopeammin sen huomaamme, sitä nopeammin voimme kenties oivaltaa tulevamme toimeen vähemmällä ja saavuttavamme onnen pienemmällä määrällä tavoiteltavia asioita.  

Suomessa on rasisteja. Tämäkin asia on sellainen, joka ei kaunistelua kaivanne. Varmasti paljon on myös niitä, joille siirtolaisten vastaanottaminen on itsestäänselvyys, riippumatta siitä, onko päätöksellä hyviä tai huonoja yhteiskunnallisia vaikutuksia. Heitä ohjaa eettinen velvollisuus, ei niinkään se, mitä päätöksistä mahdollisesti kantaväestölle seuraa. Se, annammeko ihmisten tulla luoksemme, ei saisi milloinkaan olla talouden kautta määrittyvä valinta. Näen, että siirtolais-pakolais-maahanmuuttokeskustelua on hankala käydä käymättä samalla keskustelua siitä, missä me suomalaiset haluamme itsemme tulevaisuudessa nähdä. Tuota suuntaa eivät saisi ohjata taloudelliset vaan ennen muuta eettiset ja yleisinhimillisyyttä korostavat tekijät. Kuten kaikkina ihmiselon aikoina, yksin jääneet ovat nopeasti kuihtuneet pois.

Siirtolaisvirrat eivät tule tulevaisuudessa vähenemään, päinvastoin. Yhä laajempien alueiden käydessä viljelykseen kelpaamattomiksi alkavat ihmiset vähitellen siirtyä pohjoisimmille asuinsijoille. Tämänhetkinen yleiseurooppalainen koettelemus, joka ravisuttaa terveellä tavalla kaikkien hyväosaisten ajattelutottumuksia, ei tule jäämään hetkelliseksi. Tulemme tulevaisuudessa kohtaamaan aivan uudenlaisessa mitassa ihmisten liikkuvuuden kohti alueita, joissa on tilaa, rauhaa ja edellytyksiä yhteiskunnalliselle toimeliaisuudelle. Tällöin on entistä tärkeämpää pohtia, onko Suomi sittenkin vain yksi tarpeeton kategoriavirhe muiden joukossa pohdittaessa tätä hetkeä seuraavaa maailmaa. 


Jun 28, 2015

Afrikka ja läntinen turmelus

Tutustuttuani Nnimmo Basseyn teokseen Kiehuva ja köyhtyvä Afrikka olen entistä vakuuttuneempi siitä, miten Afrikan mantereen kehitystä ovat jarruttaneet länsivaltojen ja kehittyneiden maiden luonnonvaroihin kohdistuvat tyhjennysoimet. Paikoin tämä, jo 1700-luvulla alkunsa saanut resurssien laajamittainen ryöstely on saanut härskit mittasuhteet ja tuhonnut edellytykset afrikkalaisilta itseltään luoda parempaa ja ulkovalloista riippumatonta tulevaisuutta.

Afrikka on mittaamattoman laajoilla luonnonvaroilla varustettu maanosa. Tyypillinen toimintatapa monikansallisilla yrityksillä Afrikassa on ollut keplotella itselleen oikeudet resurssivarantoon, tyhjentää se ja jättää poistuessa taakse tuhottu ympäristö ja rikkirevitty ekosysteemi. Milloin kyseessä ovat timantit ja milloin musta kulta, seurauksilla ei ole eroa. Kirjassaan Bassey tuo esiin kymmeniä esimerkkejä saastuneista kyläympäristöistä, joita monikansallisten yritysten toiminta on jättänyt jälkeensä. Lisäksi ihmiset menettävät kotejaan jo siinä vaiheessa kun maita yksityistetään ja tarvittaessa pakkolunastetaan.

Afrikan tilanne on hankala. Maanosaa hallitsivat pitkään siirtomaavallat, jotka tulivat luoneeksi hyvät olosuhteet raaka-aineiden ryöstelylle ja myöhemmin jatkuneelle maksimaalisten voittojen nettoamiselle. Nykyäänkin Afrikka on lähinnä raaka-aineiden tuottaja. Kiina rohmuaa Afrikasta öljyn ohella myös maata turvatakseen oman ruuansaatavuutensa ja saadakseen maata biopolttoaineiden tuotantoon. Afrikasta tekee otollisen yritykselle sopimusympäristö, joka suosii yrityksille otollisten, usein erittäin pitkäkestoisten sopimusten solmimista. Yritysten on mahdollista operoida suhteellisen vapaasti kehnon poliittisen lainsäädännön turvin ja korruptoituneiden poliitikkojen ja virkavallan avustamana.

Afrikassa tilannetta ei helpota, että valtioista köyhimmät on lisäksi syösty velkaloukkoon, josta heidän ei ole mahdollista omin avuin nousta. Kansainvälisten kaivosyhtiöiden, rahoituslaitosten ja johtavien talousinstituutioiden kytky on mitä ilmeisin. Esimerkiksi Ghanassa meillä Euroopassakin tutuksi käyneet rakennesopeutusohjelmat pyyhkäisivät maan yli, ja kaikki kaivostoiminta yksityistettiin (olivat osa sopeuttamisehtoja). Kaivosalan vaikutus Ghanan kansantalouteen on kuitenkin jäänyt minimaaliseksi, sillä varat virtaavat ulos maasta. Työntekijöistäkin vain 5% on paikallisia. Samanaikaisesti suuryritykset jättävät systemaattisesti maksamatta veroja tai kiertävät verovelvollisuuksiaan taloudellisilla järjestelyillä ts. kierrättämällä varoja veroparatiiseissa. Talouden vapauttamisen periaatteet ovat Afrikassa toimineet huonosti, eikä vaihtoehtoisia malleja ole kansainvälisen painostuksen nojalla kyetty viemään läpi. 

Länsimaat tarvitsevat Afrikkaa kyltymättömän kulutuskulttuurinsa ruokkimiseen. Samalla me tulemme istuttaneeksi Afrikkaan unelman siitä elämänmuodosta, joka suurelle osalle länsimaalaisia ihmisiä on todellinen tai ainakin jollakin tavoin mahdollinen. Tämä taas on koko planeetan kestävälle kehitykselle valtava uhkakuva. Jo pitkään Afrikassa tuotantoa ovat ohjailleet länsimaiden sanelemat kaupalliset intressit. On käsittämätöntä, että esimerkiksi Etiopiassa kukkien kasvatus länsimaalaisten tarpeisiin on tuhonnut paikallisen ruokaturvan liki pysyvästi. Paikallinen viljely on tullut monin paikoin kannattamattomaksi ja elintarviketuotanto vaaraantunut. Afrikan maat toisin sanoen mukauttavat (pakon edessä) omaa tuotantoaan tyydyttämään lännen tarpeita. Lisäksi kaikki vienti hinnoitellaan heille valmiiksi. 

Afrikan surullisen historiallisen kehityksen taustalla on paljon myös sellaista historiallista ainesta, josta yleisesti vaietaan (kaksinaismoralismin välttämiseksi). Näin esimerkiksi Kongon tapauksessa, jossa Yhdysvallat etunenässä masinoi aseellisten ryhmittymien yhteenottoja varmistaakseen yritystensä raaka-ainevirran ehtymättömyyden. Samanaikaisesti aseellisia konflikteja päivitellään maailmanpoliittisessa keskustelussa, vaikka isot valtiot ovat usein ongelmien taustalla joko rahoittamassa moraalittomuuksia tai sallimalla niiden tapahtumisen. Sotilaalliset ja kaupalliset intressit ovat usein jopa niin voimakkaat, että niiden edellyttämät moraalittomuudet täytyy naamioida konkreettisen auttamisen kaapuun. Afrikan maiden kohdalla tästä vilpittömästä auttamistyöstä on usein hyötynyt kaikki paitsi autettavien maiden kansalaiset itse. 

Oma lukunsa on myös kehitysapu, joka on osalle afrikkalaisia puhdas länsimaisen itsekkyyden ja korruption manifestoituma, siihen kun liittyy valtavaa rakenteellista tuhlausta. Lisäksi kehitysapu on usein vain sumuverho uusliberaalien oppien ja linjausten edistämiselle. Kehitysapu tuntuukin sangen väljähtyneeltä ratkaisulta, jos ongelmat todella palautuvat kehitysavun tarjoavien valtioiden moraaliseen välinpitämättömyyteen ja haluttomuuteen korjata asioita pysyvästi, oman edunmenetyksen uhalla.  

Jun 4, 2015

Esteettinen mietintö

Estetiikka kuuluu ihmisolemukseen historiallisesti ja antropologisesti. Meillä on primitiivinen ja intensiivinen kauneudenkaipuu, ja siksi kauniin ja ruman ongelmat ovat askarruttaneet ihmistä jo pitkään. 

"Esteettinen"-sanalla on akateeminen kaiku, mutta yhtä tärkeä sija sillä on populaarikäytössä. Esteettinen näkökulma on sitä, että annetaan jollekin oliolle sen sietämä maksimaalinen esteettinen arvo. Esteettinen merkitsee arvostelua, jolloin lataus voi olla sekä positiivinen että negatiivinen. Estetiikka on puhtaan myönteisenä vajavaista: elämä tarvitsee kuolemaa, kaunis rumaa.  

Estetiikassa on tärkeää olla teorian ohella kiinni käytännöllisessä kokemisen maailmassa. "Elämässä kaunis ja ruma näytetään tai osoitetaan" (Kinnunen 2000, 27). Tutkimalla, mitä ihmiset ovat kokeneet, saadaan näkyviin esteettisen elämän rikkaus. Näin ei kuitenkaan ole kaikkien esteetikkojen mielestä tarpeellista tehdä. Näkökulmia on monia, kuten myös kielipelejä.  

Ideologiset kiistat ovat sangen tavallisia puhuttaessa taiteesta ja taiteen olemuksesta, mutta varsinainen estetiikka ylittää kaiken teoreettisen. Estetiikka ei olekaan taidekritiikkiä vaan paljon enemmän. Esteettinen oppineisuus ei välttämättä edellytä estetiikan oppikirjojen kahlaamista tai taidehistorian tuntemusta. Tarvitaan kuitenkin taitoja ilmaista ajatuksia, tunteita ja arvostelmia.

Joidenkin mielestä estetiikan taju tai tunto syntyvät luonnostaan. Joidenkin mukaan siihen tarvitaan systemaattista opetusta ja oppimista. Varmaa on, että tarvitaan kieltä. Estetiikassa käytetään käsitteitä, jotka toimivat esteettisen arvion perustana. Se, onko tosiasiassa kyseessä esteettinen makuarvostelma, jää ilmaisijan itsensä tietoon. Siitä, kuinka hyvä arvostelma kyseessä kulloinkin on, lienee väiteltävää. 

Estetiikka on siis suurelta osin sosiaalista. On keskustelemisen arvoista, onko estetiikassa kyse henkilön sisäisestä mielentilasta vai sosiaalis-kielellisten käytänteiden kautta tapahtuvasta kanssakäymisestä. Platonille edellistä, Kantille jälkimmäistä. Ainakin joltakin osin tarvitsemme Kantin sensus communista, ts. yhteisöä, jonka kanssa aloittaa ja päättää keskustelu - ja siinä välissä kokea kielen ja tekojen toimintaa, esteettinen elämys. Sosiaalistuminen on estetisoitumista, esteettisten arvojen ja normien omaksumista, kykyä osata lausua esteettisiä arvoarvostelmia oikein ja sattuvasti (Kinnunen 2000, 70). Hyvä kansalaisuus on estetiikkaa ymmärtää, sitä janoavaa. 

Esteettinen arvoarvostelma voi suuntautua kaikkialle todellisuuteen. "Kahvikuppini on kaunis, ovenkahva ruma". Esteettinen arviointi suuntautuu kuitenkin vain kohteista tärkeimpiin ja valikoituihin. Yksi tärkeimpiä esteettisen kasvatuksen haasteita onkin opettaa valikoimaan arvostetut objektit. Tunnemmeko nämä objektit? Tunteeko kukaan?

Onko estetiikassa sitten sääntöjä? Säännöt muuttuvat siinä missä totuus säilyy. Kuitenkaan emme voi totuutta sen karkailematta tavoittaa. Esittäessämme moraaliarvostelmia tarvitsemme yhtä paljon niin analyysejä kuin intuitiivisia, spontaaneja reaktioitakin. Kaikenlaiset systeemit vain kahlitsevat estetiikasta iloitsevaa. Silti niitä rakennetaan, ja halutaan noudatettavan. 

Estetiikassa liikumme tietomme ja käsityskykymme äärillä. Esteettisten elämysten tehtävänä on tuottaa katsojassa mielihyväntunteita, mutta myös aktivoida ajatteluamme ja suunnata sitä kohti uusia avaruuksia. Kyse on myös moraalista, ja moraalia säätelevästä vaikutuksesta. 

Rantavedessä kasvoi punainen lootus, jota rakastin. 
Eilen näin sen vielä täydessä kukassa,
mutta yöllä tuli tuuli, puhalsi terälehdet veteen. 
Lootuksen voi poimia vain kerran. 
Kukka avautuu jälleen ensi vuonna, 
mutta silloinhan taas suren. 


- Po Chü-i

Jun 2, 2015

Kriittisen kasvatuksen reflektioita: Fromm ja Freire

Hiljattain aloin kehitellä aihetta tulevalle väitöskirjalleni. Sittemmin olen keskustellut aiheesta läheisten ystävieni kanssa, ja suunnannut katseeni näiden keskustelujen ja oman pohdintani myötä alueille, jotka koskettavat kriittistä pedagogiikkaa, sosiologiaa, psykologiaa ja yhteiskuntafilosofiaa. Tänään päädyin lukemaan tekstiä, joka käsitteli kasvatusfilosofi Paolo Freiren ja filosofi Erich Frommin näkemyksiä ihmisen vapautumisesta. Kokemus oli puhutteleva.

Sekä Freire että Fromm ottavat tavoitteekseen yksilön vapautumisen häntä pakottavista kahleista. Freirellä nämä pakotteet ovat ennen muuta ulkoisia (yhteiskunnallisia), Frommille taas sisäisiä (psyykkisiä). Fromm puhuu paljon nekrofiilistä, ihmisestä, jota pakottaa omistamisen ja kontrolloimisen tahto. Tällainen ihminen päätyy tuhoamaan vastoin hänessä myötäsyntyisesti vaikuttavaa inhimillisyyttä. Biofilia on edellä mainitun vastakohta. Se suuntautuu elämän säilyttämiseen.

Freire uskoo ihmisessä olevan myötäsyntyisen inhimillisyyden johtavan lopulta vallankumoukseen. Ratkaisevassa osassa on myös koulutus, jonka avulla yksilö voi saada vapautumispyrkimyksilleen tarvittavan vision ja päättäväisyyden. Vapauden pelko (the Fear of Freedom) on suurin este ihmisen vapautumiselle; vapautumisen välttämätön edellytys mutta mahdollisuuksientäyteisenä pelottava. Vaikka Freire vapauden pelko-termiä termiä paljon käyttääkin, sen tosiasiallisena lanseeraajana voidaan pitää Frommia. Siinä missä Freirelle institutionaaliset vapautumisen esteet voidaan poistaa suoran vallankumoustoiminnan avulla, Frommille esteet ovat vaikeammin ohitettavissa, sillä ne ovat syvemmälle ihmisen ajattelussa ja näin ollen tiedostamattomampia. Fromm kirjoittaa: ”The outer chains have simply been put inside of man. The desires and thoughts that the suggestive apparatus of society fills him with, chain him more thoroughly than outer chains. This is so because man can at least be aware of outer chains but be unaware of inner chains, carrying them with the illusion that he is free. He can try to overthrow the outer chains, but how can he rid himself of chains of whose existence he is unaware.”

Molemmat, niin Freire kuin Frommkin, ihannoivat vapaata subjektia. Freirelle vapautuminen edellyttää sosiaalista toimintaa, Frommille taas kaiken taustalla on yksilöllinen muutos ihmisen tietoisuudessa, joka johtaa muutokseen olemisen kaikilla tasoilla. Itse koen Frommin näkemyksen Freireä syvällisempänä, ja tästä syystä erityisen vetoavana. Freirekin toki myöntää, että muutoksen tulee olla kokonaisvaltainen. Hänen mukaansa on tyypillistä, että sorretuista kasvaa itse sortajia, ja vallankumous sortuu uusintamaan vääristynyttä järjestelmää. Frommkin katsoo, että se yksinäisyys, autonomia ja vastuu, joka todellisesta vapautumisesta seuraa, johtaa usein erilaisuuden tunteeseen valtaenemmistön edessä. Harva pystyy tässä tilanteessa olemaan uskollinen asialleen. Tämä pelko estää monia käymästä sortoa vastaan. Hän kirjoittaa: ”In our effort to escape from aloneness and powerlessness, we are ready to get rid of our individual self either by submission to new forms of authority or by a compulsive conforming to accepted patterns.”

Kapitalismi on Frommille ideologia, joka on vapauttanut yksilön luomaan oman elämänpolkunsa, emansipoitumaan ja luottamaan itseensä. Tämä on kuitenkin johtanut ääritilaan, jossa ihmisen olemista määrittää olemisen sijaan haluaminen. Henkinen tyhjiö on täytetty kuluttamisella, jossa muiden ihmisten rooli yksilölle on olla esineitä. Omistetut asiat päätyvät lopulta omistamaan ihmisen, sillä haluamisen kierre on loputon, eksistentiaalinen addiktio. Frommin mukaan ihminen tulee menettäneeksi yhteyden itseensä palvellessaan ulkoisia tarpeita, intohimoja ja mieltymyksiä. Tämän myötä ihmisistä on tullut pelokkaita ja kyvyttömiä rakastamaan ja kantamaan huolta itsestään ja muista. Frommille tämä sairaus on psyykkistä laatua, vaikka se näkyy ulospäin elollisia turmelevana ja patologisoituneena yhteiskunnallisena elämäntapana.  

Fromm näkee sorron itseään uusintavana, jonka muuttamiseksi koko yksilön psyyken on uudistuttava tai kasvettava biofiliaa (biophilia; love for humanity and nature, and independence and freedom) korostavaan, ihmiselle luonnonmukaiseen ajatteluun ja toimintaan. Fromm ajattelee ihmisen olevan harvoin vapaa todella toteuttamaan itseään; ihmistä ohjaavat tarpeet ja arvot, jotka järjestelmä on tälle pakkosyöttänyt. Valinnanvapauskin on tällöin puhtaan näennäinen uskomus. Henkisestä pakkopaidasta vapautumiseksi tarvitaan kriittistä itsereflektiota ja kasvatusta.


Kasvatus on sekä Frommille että Freirelle suuri mahdollisuus. Henry Giroux`n hengessä todettuna: ”Teachers no longer have the option to think outside of the box, to experiment, be poetic or inspire joy in their students. School has become a form of dead time, designed to kill the imagination of both teachers and students.” Kasvatuksen tulisikin pyrkiä voimaannuttamaan yksilöitä ja tulemaan tietoiseksi sorron muodoista, niin ulkoisista kuin sisäisistä. Tämä edellyttää kasvatuksen perusteiden ja käytäntöjen syvää aukiperkaamista. 

Työssäni haluaisin pyrkiä nimenomaan luomaan pedagogisesti osallistavaa ja opetuskäytäntöjä uudistavaa tutkimusta, jossa opettajille ja opiskelijoille luotaisiin interventioita kehittää tietoisuutta sekä freireläisessä että frommilaisessa viitekehyksessä.Tässä yhtenä vaihtoehtona voisi olla toimintatutkimus, jonka avulla luoda sellaisia vapautumisen mekanismeja, jotka inspiroisivat uuteen ja rikkoisivat vallitsevaa kerskakuluttamisen valheellisuutta, joka on syvälle juurtunut sekä mieliimme että yhteiskuntiimme. ”Education must help people to understand the psychological hold that oppression has on their psyche, and it must also help them to develop the ego strength and wisdom to break that hold and to replace it with care for the self and hence for others, while raising critical consciousness about oppressive forces in society. Such an education will go further in allowing individuals to resolve the fear of freedom and move towards a productive life”.

May 14, 2015

Tästäkö väitöskirjan aiheeksi?

Olen jo tovin pähkäillyt, mistä aiheesta voisin saada aikaiseksi väitöskirjan. Tänään sain naapurini kanssa aikaiseksi keskustelun, josta uskon voivan versoa jotakin. Naapurini on työnsä puolesta jo pitkään ollut kiinnostunut työyhteisöjen toiminnasta ja työntekijöiden kokemuksista omaa työtään ja työssäjaksamistaan kohtaan. Hän kertoi laajentaneensa kiinnostustaan neurologiaan ja siihen, millaisiin tekijöihin kokemuksellisuus palautuu. Ihmisten työhyvinvointi on vain yksi ulottuvuus ihmisen kokonaisvaltaisessa hyvinvoinnissa. Näin hänen lattiallaan pinon kirjoja, ja aloimme keskustella. 

Millaisessa ajassa elämme? on tärkeä kysymys. Voimme kaiketi ajatella elävämme siirtymää jälkimodernista transmoderniin aikaan. Jälkimodernista ajasta erottuvat voimakas taloudellisten arvojen ylikorostaminen, kuluttaminen ja myytti ikuisesta talouskasvusta, kapitalismi ja individualismi, globalisoituminen, tieteellisyys ja länsimainen lääkehoito sekä suurten kertomusten kuolema. Transmodernia aikaa kuvastavat kiinnostus ihmisen sisäisyyttä kohtaan, vaihtoehtolääkintä, tietoisuuden jalostaminen, eettinen havahtuminen ja mentaalinen uudelleensyntymä. Erityisen keskeiseksi uudessa olemisen tavassa nousevat moraaliset kysymykset, humaanius, ekologisuus, ja sofistikoitunut estetiikan taju. 

Viime vuodet olen olen ollut erityisen viehättynyt erilaisiin systeemiteorioihin. Eri oppiaineita ja tieteitä lukiessani tulee usein tunne, kuinka palaset loksahtelevat paikalleen ja asiat alkavat valjeta. Tämä on tunne, jonka haluaisi jakaa jokaiselle teistä. En ole erityisemmin ollut kiinnostunut minkäänlaisesta mindfulness-skenestä enkä tehnyt itselleni tykö meditatiivista harrastelua. Pikemminkin olen luottanut ja tyytynyt luonnontieteelliseen selittämiseen. Neurologisessa tutkimuksessa ihmisen tietoisuuden suuria mysteereitä on onnistuttu pienin askelin selvittää. Jo nyt on alettu myöntää, miten paljon meillä olisi opittavaa esimerkiksi itämaisesta viisausperinteestä. Tämä ei sinällään uutisena yllätä, sillä on kaiketi selvää, etteivät mysteerit lopu keskuudestamme tieteen hyvistä pyrkimyksistä huolimatta. Tiede on kuitenkin työkaluna käyttökelpoinen enkä lähde sitä väheksymään. 

Ihmisen ruumiillinen toiminta on kiinteästi yhteydessä tietoisuuteen. Ei ole humpuukia ajatella, etteikö omaa tietoisuuttaan voisi terävöittää ja samalla tulla kehittäneeksi suhdettaan todellisuuteen, terveempään suuntaan sanoisin. Transmoderni aika tulee yllättämään monet. Toiset taas ovat valmistautuneet paremmin. Näin kasvatustieteilijänä pyrin tarkastelemaan samanaikaisesti kriittisesti ja toiveikkaana kasvatuksen perusteita ja päämääriä. Kasvatuksessa nykyisin vallalla olevaa olevaa ihmiskäsitystä voisi tarkastella uusin silmin. Jälkimodernissa ajassa kasvatus ja koulutus palvelevat taloudellis-teknologisia intressejä, jotka huipentuvat ihmisen mittaamiseen lukuina, välineinä. Jo varhain lapset ehdollistetaan ajattelemaan maailmasta ja elämästä selviytymisen ja kamppailun kenttänä, jossa tavoiteltavaa on hedonististen arvojen ihannointi, taloudellinen menestyminen ja ruumiillinen hyvinvointi. Kasvatuksen perusta on jo pidempään ollut horjuva, jos sitä tarkastelee ihmiskunnan kestävän hyvinvoinnin ja tulevaisuususkon näkökulmasta. 

Koulussa oppilaiden pahoinvointi lisääntyy, paineet ja stressi kasvavat ja opetettavien oppiainesisältöjen mielekkyys kyseenalaistuu. Koulunkin tulisi olla paikka, jossa oppilaan tulisi voida terapoida itseään kokemalla flow-kokemuksia, oppimisen elämyksiä ja oivalluksia. Miksi koulu ei laajassa mitassa onnistu tuottamaan hyvää oloa, refleksiivistä itsetietoisuutta, syvällistä ymmärrystä ja ihmistenkohtaamistaitoja?  Aikamme on vaikea, opettajuus on kriisissä, globaalit ongelmat kasvavat, arvot koventuvat...Koulu ei milloinkaan saisi olla VAIN paikka, jossa opetetaan uusimmat (tai vanhimmat) tieteenkappaleet, vaan siellä tulisi olla keskiössä inhimillisen olemisen perustaidot, joiden tavoitteena on edistää kaikkien elollisten jakamaa elämää. 

Uskon muutoksen ja ihmiskunnan kehityksen edellyttävän uudenlaista tietoisuutta todellisuudesta, ympäristöstä, toisista ihmisistä ja ennen muuta itsestämme. Tällaisesta itsen transformaatiosta ja emansipaatiosta ovat puhuneet useat suuret filosofit ja ajattelijat aina Platonista itämaisen viisauden harjoittajiin. Uudenlainen tietoisuus edellyttää harjoitusta ja ohjausta. Koulutuksen ja kasvatuksen ongelmana ovat niiden riippuvuus yhteiskunnallisen ajattelun tilasta. Nykyisellään läpikäydessämme suurempaa murrosta ihmisen olemisessa, ei koulua voi hevin ajatella paikkana, josta muutos ensimmäisenä saisi kasvuvoimaa. Koulut ovat yhä jälkimodernin ajan ihanteiden raskauttamia. Tilanteesta tekee nurinkurisen se, miten muutos tarvitsee suuremman joukon kollektiivista yhteistoimintaa voidakseen toteutua. Koulua tulisikin muuttaa sisältä käsin, niiden ihmisten toimesta, jotka ovat kasvavien lasten ja nuorten kanssa päivittäin kohtaamisissa. Tässä tarvitsemme kohtaamisen pedagogiikkaa. 

Haluan ajatella, että koululaitosta voisi herätellä dogmaattisesta unestaan siinä missä yksilöitäkin. Liikoja profetoimatta tulee  eteen hetki, jolloin ihmiskunnan yhteinen huoli johtaa väistämättä muutoksiin. Tätä muutosta voidaan kuitenkin jo nyt edesauttaa. Ensivaiheessa on perattava kasvatuksen filosofisia perusteita ja korjattava niitä. Tämäkään ei kuitenkaan riitä. Tarvitaan fasilitaattoreita ja yhteiskunnallisen tietoisuuden laajenemista. Kyseessä on siis käytännön tasolla opettajuutta koskeva haaste. Opettajan suurin ominaisuus on hänen eettinen herkkyytensä. Ollakseen hyvä opettaja on tunnettava itsensä ja se, mihin kasvatuksella viime kädessä tähdätään. Itse näen, ettei kasvatuksella voi olla tärkeämpää tehtävää kuin kasvattaa ihmisiä, joilla on vastuuntuntoa ympäristöstä, muista ihmisistä ja itsestään. Tämä kaikki edellyttää laaja-alaista tietoisuutta.  

Miten tämä kaikki sitten liittyy tulevaan, joskus kenties toteutuvaan tutkimukseeni? Jotta en vain harrastelisi pseudotieteellisiksi ja mystisiksi helposti luokittuvien teorioiden parissa, on pohdittava, millainen tutkimus voisi olla paikallaan etsittäessä tulevaisuuden opettajuutta, opettajaa, joka olisi tietoinen (tietoisuuden kaikista tasoista), muutosmyönteinen (yhteiskunnallinen vaikuttaja) ja kohtaamisen pedagogiset taidot hallitseva (käytännön osaaja). Haluaisin siis luoda tutkimuksen, jossa selvitän, miten voimme opettajina edistää siirtymää tästä ajasta kohti parempia ja millaisia käytännön vaikutuksia oppilaisiin, heidän oppimiseensa ja kouluhyvinvointiin tietoisuutta kehittävä pedagogiikka voisi tuottaa. Eräs tällainen konkreettinen interventio voisi olla mahdollinen toteuttaa jo opettamieni aineiden kautta tai käyttämällä hyväksi taidetta, estetiikkaa. Voi olla, että lähden rohkeasti ottamaan uskon hypyn toimintatutkimuksen alueelle. Hyvää teoriaa tosin ei voita mikään!

   








May 9, 2015

Vapaakaupan kuristusote saavuttamassa kliimaksinsa

Tämä teksti perustuu Antti Vahteran tekstiin teoksessa Ekologinen humanismi, ja on erityinen ajankohtainen aikana, jolloin EU ja Yhdysvallat käyvät keskustelua tulevasta TTIP-sopimuksesta. 

Viimeistään nyt voidaan katsoa vapaan markkinatalouden oppien saavuttaneen globaalissa maailmassa liki hegemonisen aseman, missä ikinä talouspoliittista keskustelua sitten käydäänkään. Suhtautuminen vapaakauppaan kärsii kuitenkin yhä julkisen kritiikin puutteesta. Esimerkiksi Suomessa vastikään käydyissä eduskuntavaaleissa talouden perusteisiin pureuduttiin vähän, jos ei lainkaan. Kaiken huomion tuntuivat vievän se, millä keinoin Suomi pannaan kuntoon ja ovatko kyseessä olevat talouden korjaamisen keinot elvyttäviä vai sopeuttavia. Vain Ville Niinistö nosti julkisesti esiin arvokeskustelun tärkeyden, mutta häntäkään ei tuntunut kiinnostavan vapaakaupan ongelmatiikka. Ei vaikka monet kansainväliset ympäristösopimukset ovat uhanalaisia juurikin voimistuneen vapaakauppapolitiikan vuoksi. 

Suomen tämänhetkisessä taloustilanteessa tuntuvat kelpaavan kaikki ratkaisumallit riippumatta siitä, millaisia seurauksia niillä on pitkässä juoksussa. Tällaisen kuvan olen saanut. Olemme epätoivoisessa tilanteessa, josta ulos pääseminen on tärkeämpää kuin kestävien arvovalintojen tekeminen ja niissä pitäytyminen. Tuleva porvarihallitus vie Suomea todennäköisesti kohti tulevaisuutta jossa kaupan esteitä tullaan poistamaan entistä määrätietoisemmin. Lyhytnäköisellä talouspoliittisella tarkastelulla vapaakaupan seuraukset näyttäytyvät usein sangen myönteisinä. Talouden rattaat pyörivät rivakammin, tuotanto lisääntyy ja tuotteet löytävät ostajansa. Tämä ideologia tullaan myymään kansalaisille väistämättömänä kehityksenä, joka johtaa kohti vauraampaa ja kilpailuvalmiimpaa Suomea. Koska Suomi on jo valmiiksi niin riippuvainen ulkomaankaupasta, on meilläkin alettava varautumaan siihen, että emme ole autonomisesti päätäntävaltaisia omissa asioissamme. Joudumme tekemään kukkaromme ohella kompromisseja myös arvoissamme. Toivon, ettei tästä pakottamisesta kärsi ensimmäisenä Suomen yhä kansainvälisesti ainutlaatuinen ja puhdas luonto.  

Vapaakaupan sisäänrakennettuna oletuksena on ajatus tuotteista, joita tuotetaan siellä missä halvimmalla kyetään. Maiden on siis pystyttävä tehostamaan tuotantoaan, jotta voivat kilpailla globaaleilla markkinoilla. Kehitysmaiden tapauksessa lopputuloksena ovat ns. banaanivaltiot, jotka myyvät yhtä erikoistuotetta hinnalla, jonka maailmanmarkkinat sille määrittävät. Tuotannon tehostaminen johtaa vääjäämättä lopputulokseen, joka on ympäristölle haitallinen, näin etenkin tilanteessa, jossa toisessa vaakakupissa ovat kansalaiset ja heidän taloudellinen ahdinkonsa ja toisessa ympäristö. Turboahdettu tuotanto tietää lisääntynyttä energiantarvetta, tavarankuljetusverkostojen tihentymistä, kemikaalien käyttöä, puustojen hakkuita, työväestön olojen kurjistumista, palkkojen ja etuuksien leikkuita ja niin edelleen. Voi vain kysyä mikä järki on rahdata Japanista Yhdysvaltoihin hammastikkuja samalla kun toiseen suuntaan kulkee syömäpuikkoja.

Vuoden 1994 solmittiin maailmanlaajuinen, liki tuhatsivuinen Gatt-sopimus, joka merkitsi kauppaa rajoittaneiden esteiden laajamittaista poistamista. Se, mitä Gattista seurasi oli pelko ekosysteemien systemaattisesta hyväksikäytöstä ja köyhimpien maiden resurssien riistämisestä. Nämä pelot kävivät osaltaan toteen monissa Länsi-Afrikan maissa, jossa paikallistalous kuristui kuoliaaksi maailmanmarkkinahintojen tehdessä tuotannosta täysin kannattamatonta. Intiassa valtava määrä pienviljelijöitä heitti itsensä narun jatkoksi tai sitten he myivät tilojaan pilkkahintaan rikkaille tilallisille. Thaimaa onnistui kymmenessä vuodessa tuhota useita kymmeniä prosentteja luonnonmetsistään. Gattin jälkeen vapaakauppaintoilu on vain intoutunut entisestään. Syystäkin TTIP herättää laajalti huolta kansalaisrintamissa . 

Keskittäminen on tietysti toisen onni siinä missä toiset kärsivät. Voittajiksi selviytyvät kerta toisensa perään ne valtiot ja monikansalliset yritykset, joiden toiveissa on tuotteiden hinnoittelun ja brändäämisen kautta tapahtuva monopolisointi, ja tämä vielä usein ilman, että heidän tarvitsisi kantaa vastuuta tuotannon haittavaikutuksista. Tästä hyvänä esimerkkinä on muun muassa maailman vihatuimmaksi yhtiöksi noussut Monsanto, joka on patentoimalla lajikkeita ja pakottamalla viljelijöitä yhden lajikkeen viljelyyn aiheuttanut suoraan tai välillisesti vahinkoa niin viljelijöille kuin viljellyille maa-aluille. Nykyisellään myös moni kehitysmaa on myynyt paremman tulevaisuutensa yksityistämällä tai ts. liberalisoimalla palvelunsa, mikä taas on aikaansaanut kotimaisten elinkeinojen heikkenemisen tai kuoleman. Mikäli TTIP toteutuu, on tulevaisuudessa yritysten entistä helpompi valvoa etujaan ja immunisoida itsensä niiden ongelmien seurauksilta, joita ne itse vastuuttomalla toiminnallaan aiheuttavat. Yhdellekään valtiolle ei tule esimerkiksi olemaan kannattavaa käydä oikeutta sellaisten yritysten kanssa, jotka voivat ajaa varallisuudellaan valtioita vararikkoon. Voittajiksi selviytyvät aina ne, joilla on vähiten hävittävää mutta eniten taloudellista vipuvartta. 

Nykypäivän politiikkaan kaivattaisiin enenevässä määrin keskustelua siitä, millaisia laajempia ekologisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia vapaakaupalla on – meillä ja globaalisti. Tätä keskustelua on käytävä ilman, että poliittisesti leimaudutaan taantumuksellisiksi tai ahtaan kansallismielisiksi. Tarkoin harkittua protektionismia tarvitaan, jotta maat voivat varjella luonnonvarojaan lisääntyvältä kaupallisuudelta ja kansainvälisten suuryhtiöiden kasvavalta vallalta. Toivottavasti Suomessa ei taloudellinen ahdinko saa meitä heittäytymään vapaan kaupan armoille ilman, että kansallisesti tärkeitä etujamme varjellaan. Esimerkiksi Kreikassa pahin tilanne on käymässä toteen kun ihmisten henkilökohtaisen elämän rinnalla heidän maansa myydään, omaisuutensa pakkolunastetaan ja ympäristö turmellaan kaivostoiminnalla. Kun menetämme maamme ja ympäristömme, voimme sanoa olevamme kansa ilman kotia.    

Apr 21, 2015

Äänestämisen ja edustuksellisen demokratian problematiikkaa

Äänestäminen on yksilön henkilökohtaiseen vapaudenalueeseen kuuluva asia, josta ihmiset yksin kohdallaan päättävät.  Kyseessä on kannanotto, jonka perusteet voivat vaihdella, ja jotka harvoin ovat yhteismitallisia. Yhtä kaikki, demokratia sallii myös äänestämättä jättämisen. Äänestäminen Suomessa edellyttää sitä, että pitää edustuksellista demokratiaa arvossaan. Harvoin tulemme ajatelleeksi tai esittäneeksi sille suoranaisia vaihtoehtoja. Tästä arvostamisesta käsin tuomitsemme helposti ne, jotka ajattelevat järjestelmän olevan ongelmallinen ja sisältävän aineksia, jotka johtavat äänestämättä jättämiseen. On hankala tarkemmin tutkimatta tietää, millaisin syin ihmiset äänestämättä jättävät, mutta uskon joukossa olevan myös kestäviä ja syvästi pohdittuja perusteluja.

Mielestäni on yhtäältä syytä suhteellisen pikaisesti jättää omaan arvoonsa kommentit, jotka jättävät huomiotta äänestämättä jättämisen syiden tarkemman arvioimisen. Toisaalta on myös ihmeteltävä, millainen syy  äänestämättä jättämiselle esimerkiksi toteamus "Ei koske minua" on. Äänestäminen koskee aina myös yksilöä (ainakin välillisesti), mutta on myös olemassa mielestäni syitä, joiden nojalla äänestämättä jättäminen on äärimmäisen hyväksyttyä tehdä. 30 prosenttia kansasta ei koe äänestämistä syystä tai toisesta vaivan arvoisena. Sen sijaan, että emme heitä lähtökohtaisesti halua edes ymmärtää, aiheuttaa mielestäni itse äänestyspassiivisuutta suuremman ongelman. Olemme tottuneet järjestelmämme toimivuuteen, laadukkuuteen ja paremmuuteen sarjassa vaihtoehtoja järjestää yhteiskunnallinen päätöksenteko. Ne, joilla on eriävä mielipide, ei kuunnella - ainakaan näkemyksen edessä vakavoituen. 

Filosofi Mikko Lahtinen esittää puheenvuorossaan (Yliopistouutiset, 15.4), kuinka demokratia on kaventunut ajatukseksi vaaleista neljän vuoden välein. Todellinen demokratia on jotakin suuresti ylevämpää, ja nykymaailmassa usein vain kaukainen haavekuva. Myös Suomessa demokratia on vain laiha luuranko siitä, mitä tosiasiallisen demokratian tulisi olla ja miten sen tulisi näkyä. Lahtinen kirjoittaa miten äänestämättömyys ei ole välttämättä pelkkää nukkumista,  vaan se voi kertoa siitä, että maailma koetaan toisin ja politiikan edustajat tahoina, jotka eivät kuitenkaan äänestäjää arvosta. Tämä on helppo ymmärtää kun ottaa huomioon vallan keskittymisen ja kaventumisen ideologisesti yksipuoliseksi. 

Edustuksellisessa demokratiassa ääni ratkaisee ja äänten ajatellaan olevan mandaatti, jolla valtaa siirretään massoilta pienemmälle joukolle edustajia. Ne, joille valta on annettu, uskotaan edustavan parhaan kykynsä mukaan heitä äänestäneitä. Kun näin ei käykään, on edessä tulevat vaalit, jolla tilannetta yritetään äänestäjän toimesta korjata. 
Suomessa jäsenet muodostavat puolueita, joilla on puolueen sisäisesti määrittelemä poliittinen linja. Vain pienessä osassa tapauksia jäsenet saavat äänestää "omatuntonsa mukaan", muutoin edellytetään sitoutumista puolueen linjaan. Suomessa on myös poliittisen järjestelmän sisällä vain vähän, jos lainkaan, aitoa mahdollisuutta demokratian suoraan toteutumiseen. Häiriömuuttujia on yksinkertaisesti liikaa yhdessä pakkaa sekoittavien (usein julkisuudelta piilossa olevien) intressitahojen kanssa. Poliittinen kenttä ja puoluevalta on tässäkin mielessä umpioitunut todellisuus, aivan kuten Lahtinen toteaa. 

Olen samoilla linjoilla Lahtisen kanssa siinä, että äänestäjä voi kokea vallitsevan poliittisen järjestelmän täysin vieraaksi samalla kokien, että on olemassa myös muita vaihtoehtoja. Ihmisille, jotka ovat täysin ehdollistuneet politiikan yksiulotteiseen ymmärtämiseen ja vakiintuneisiin tapoihin yrittää muuttaa valtion tilaa, muut vaikuttamisen keinot näyttäytyvät herkästi patologisina ja tuomittavina. Nämä anarkistiset ja utopistiset ajatustavat eivät voi sisältää mitään hyvää. Ilman näitä utopistisia ajatuskokeita ei voida kuitenkaan nähdä mielestäni aitoa muutosta. 

Koen äärimmäisen turhauttavana sen, miten äänestämättä jättäminen jollakin tavalla yksiselitteisesti olisi keskisormen näyttämistä isänmaalle ja sen hyvinvoinnista välittämiselle. Pikemminkin ajattelen, että poliittisia toimintatapoja on aina voitava arvioida kriittisesti ja osattava tarpeen tullen myös osoittaa, mikäli perustellusta syystä haluaa järjestelmää vastaan kapinoida. On toki hyvin helppo ymmärtää, miksi ihmiset ovat näreissään osallistumisen passiivisuudesta. Heiltä voisikin kysyä, missä määrin he tulevat ajatelleeksi sitä, voisiko nykyisessä edustuksellisessa demokratiassamme olla jotakin perustavanlaatuisesti vialla. Edes ajatusleikkinä. 

Vastikään myös Esko Valtaoja otti kantaa siihen, mitä demokratian toteutuminen kansalaisilta edellyttää. Hän nosti esiin yksilön, jolla on tietoa ja ymmärrystä niin poliittista elämää ja päätöksentekoa määrittävistä tekijöistä ja lainalaisuuksista kuin todellisuudesta yleensä. Vaikuttaa siltä, että yhä harvenevalla joukolla äänestäjiä Valtaojan peräänkuuluttamaa ensimainittua kompetenssia on. Demokratia on juuri niin toimiva asia kuin se kansa, joka sitä ihanteenaan tavoittelee. Nykyisellään suomalainen vaalikeskeinen demokratia-käsitys unohtaa yhteiskunnallisen todellisuuden ja sen historian, ja tulee kääntäneeksi selkänsä arkipäivän demokratialle ja sen muutospotentiaalille. Uinuvia äänestäjiä paheksutaan, sillä ihmisille äänestäminen on kaikki kaikessa, ainoa legitimoitu muutoksen mahdollisuus. Jotta äänestäminen Suomessa voisi johtaa aidon demokratian toteutumiseen, tarvitaan valistuneempia kansalaisia, jotka voivat tarkastella yhteiskunnassa vallitsevia vaikuttamisen tapoja ja muuttaa niitä tarvittaessa. Tämä voisi johtaa tilaan, jossa äänestäminen ei enää olisikaan yksi ja ainoa yhteiskuntakelpoisuuden mittari. 





Mar 18, 2015

Ihmisen kahleet (ja filosofisia sivupolkuja)

Ranskalaisen valistusfilosofi Voltairen (1694-1778) kerrotaan sanoneen, miten vaikeaa on ihmiset on vapauttaa kahleista, joita he itse pitävät arvossaan.  Tämän tekstin tarkoitus on leppoisasti pohdiskella, millaisia ovat nykypäivän ihmisen kahleet tai pikemminkin ne rajoitteet, jotka mahdollisesti estävät meitä toteuttamasta henkilökohtaisia pyrintöjämme ja pakottavat ajatteluamme valmiisiin muotteihin.

Tämän tekstin lähtöajatuksena on José Ortega Y Gassettin (1883-1955) ajatus, jonka mukaan ihmisten elämää rajoittavat sekä fyysinen ympäristö että ajatukset, jotka tottumus on muokannut. Jokaisen ihmisen tulisi pyrkiä sekä ymmärtämään olosuhteitaan paremmin että aktiivisesti muuttamaan niitä. Tämä filosofinen perusorientaatio on kaiken muutoksen perimmäinen taustavoima; maailma on se, joka muovaa meitä ja me puolestamme voimme osaltamme muuttaa maailmaa. Ortega myönsi, että ihmisen unelmien tiellä ovat poikkeuksetta todellisuuden karut realiteetit. Tästäkin huolimatta ihmisen pitää ylittää massa-ajattelu ja luoda oma elämä yhteentörmäyksistä tulevaisuuden kanssa.  

Gassettin inspiroimana lähden liikkeelle ihmisen sisäisen maailman rajoituksista. Kenties merkittävin kahle ihmiselle on hänen sisäinen tajuntansa. Useat filosofit Immanuel Kantista (1724-1804) Ludwig Wittgensteiniin (1889-1951) ovat tunnustaneet ihmisen olevan vankina oman tietoisuutensa muodostamassa tilassa, josta ei ole pääsyä käsityskyvyn ulkopuoliseen todellisuuteen, ns. transsendenttiin. Wittgensteinin oli Kantin esittämin reunaehdoin väistämättä hyväksyttävä, että maailma ilmenee yksin hänelle edellytyksin, jotka subjektiivinen järki sanelee. Emme saa kiusata itseämme saati yrittää puhua asioista, jotka on tuomittu jäämään ikuisiksi ajoiksi tuntemattomiin. On virheellistä yrittää todeta tuonpuoleisuudessa olevan enempää tätä kuin tuotakaan.

Ihminen ei ole lepakko tai valas. Toimiessaan maailmassa ihminen ei oletettavasti voi milloinkaan paeta niitä kokemisen ennakkoehtoja, joiden läpi todellisuus hänelle suodattuu. Milloin kyse on siitä, mitä silmin ja aistein havaitsemme, milloin taas siitä, miten selitämme todellisuutta mentaalisten päättelyjärjestelmiemme kautta. Kuinka paljon säästyisimmekään turhalta jupinalta, jos hyväksyisimme, että ainakin teoriassa asiat, kuten tahdonilmaisumme, ovat mitä suurimmassa määrin alisteisia aivojemme hienosyiselle ja monimutkaiselle toiminnalle, joka sisältää niin tunteet kuin älyn. Oma sangen kiehtova kysymyksensä on, kykeneekö ihminen venyttämään kokemisensa ehtoja tai kiertämään niitä; olemmeko todella auttamattomasti lukittuna mielemme tyrmään vai voimmeko laajentaa tietoisuuttamme ja näin venyttää ymmärryksemme rajoja. Muun muassa julkiateisti Sam Harris uskoo ihmisen aivojen kykyyn mukautua ja tehdä mahdolliseksi uudenlainen lähestyminen kohti todellisuutta an sich. Zen-mestarit ovat vuosituhansien ajan pyrkineet tähän päämäärään ja mielestään myös siinä onnistuneet. Nykyinen neurologinen tutkimus tukee myös oletusta siitä, että mieltä voidaan herkistää tiedostamaan todellisuus tavalla, johon mieli oletusarvoisesti ei ole ohjelmoitu. Samasta asiasta puhui kiertäen myös ranskalainen Maurice Merleau-Ponty (1908-1961), joka edellytti ihmiseltä totunnaisten tapojen syrjään siirtämistä jotta maailma voisi näyttäytyä sellaisena kuin se on. Hänelle maailma, tietoisuus ja ruumis olivat yhtä ja yhdessä ne muodostavat yhdessä kaiken inhimillisen kokemisen perustan.  

Wittgensteinille kieli oli väline, joka rajasi todellisuutta ja ajattelua. Kieltä voidaan kuitenkin pitää myös kahleena, joka mahdollistaessaan ihmisten keskinäisen kommunikaation jää aina samalla todellisuuden tavoittajana vaillinaiseksi. Niin buddhalaisessa kuin taolaisessakin traditiossa kieli on käyttökelpoinen vain tiettyyn rajaan asti. Inhimillisenä konstruktiona se on rajallinen eikä milloinkaan voi tavoittaa olemisen syvintä olemusta. Vaikka kuinka yritämme siirtää kokemustamme sanoiksi ja puheeksi, epäonnistumme, sillä kieli on suljettu ja ihmisen keinotekoisille tarpeille alisteinen järjestelmä. Voi olla hyväksi pohtia, millaisia uusia itseilmaisun muotoja voisimme löytää jos hylkäisimme kielen, ja voisivatko ne tarjota enemmän vapautta kielen kahleiden sijaan.  

Isaih Berlin (1909–1997) kutsui vapautta kahleettomuudeksi. Berlin korosti, että ihmisen tulee saada olla vapaa tavoitella itse itselleen asettamia päämääriä. Yhteiskunnat ja vallankäyttöön perustuvat järjestelmät tulevat aina väistämättä kaventaneeksi yksilön vapautta (eritoten sen negatiivisessa muodossa). Yhteiskunnat ovat kaiketi suuressa määrin hyväksyttyjä valtainstituutioita, joiden olemassaolo perustuu kahlitsemiseen. Niiden kahlitsevuuden oikeutamme luonnollisten oikeuksien turvaamisella ja hobbeslaisen luonnontilan välttämisellä. Toisinkin voi ajatella. Nykymaailmassa on 27 miljoona orjaa. Nämä orjat valmistavat vaatteita, työskentelevät pelloilla, kaivoksissa ja seksityöläisinä, monet heistä alaikäisinä.  Heille kahleet ovat konkreettisia ja vapaudenriisto mitä raskainta arkipäivää. Harva heistä tuskin haluaisi jatkaa orjuuttaan, mikäli saisivat päättää. Berlinin peräänkuuluttama vapaus tavoitella omia päämääriä on siis sangen illusorista niiden ihmisten kohdalla, joiden kohtalo on muiden kuin henkilöiden itsensä käsissä.

Länsimaisissa demokratioissa esiintyy sielläkin orjuutta. Sitä esiintyy niin pakkotyön muodossa kuin muodoissa, joista orjuutetut eivät itsekään tiedä olevansa osallisia. Yksi näkyvimpiä kahleitamme on työ. Brittiläinen Bertrand Russell (1872-1970) ehdotti esseessään in Praise of Idleness (Joutilaisuuden ylistys), miten vääränlainen asennoituminen työhön käy lopulta ihmistä vastaan. Russell talsi Marxin jalanjäljissä kritisoidessaan omistavaa luokkaa, jonka jäsenet ansaitsevat usein eniten tehden vähiten. Varsinainen Russellin viesti oli kuitenkin, että ihmisten tulisi tehdä vähemmän töitä ja keskittyä materian liikuttamiseen sijaan mielen kultivointiin. Russell kutsui kulttuuriamme tuhoon tuomituksi, jos ihmiset eivät neljätuntista päivää tehdessään keksi, mitä jäljelle jäävällä ajalla tekisivät.  Riippumatta siitä, kuinka välttämättömänä pidämme työn merkitystä nykyisen hyvinvoinnin takaajana, on tärkeää pohtia, kuinka suuresti työ tosiasiassa estää meitä tekemästä asioita, josta yhtäältä nautimme ja joka toisaalta voisi viedä ihmiskuntaa voimallisemmin eteenpäin.

Karl Marx (1818-1883) oli varma, että suurimmat kahleet ihmiselle muodostuvat sellaisesta palkkatyöstä, jossa työtä tekevä ei saa työstään ansaitsemaansa arvostusta, nautintoa tai korvausta vaan tulee ”häpeämättömästi, suorasti ja raa’asti riistetyksi”. Työläinen on luokkansa vanki ja ainoa tapaa muuttaa tuota asetelmaa on nousta vallankumoukseen. Marxille uskonto oli huumetta, jonka vaikutuksen alaisena ihmiset uskovat sortamisen olevan tuonpuoleisessa tilitetty. Marxin kapitalismin kritiikistä on kovin lyhyt matka koko rahataloutta koskevan kritiikin ydinväittämiin. Raha on yksittäisistä ihmisen itsestäänselvyyksinä pitämistä asioista kenties käytännönelämässä se kaikista kahlehtivin.  

Raha on sitä, mitä Herbert Marcuse (1098-1979) kutsuisi asiaksi, jota pidämme järkevänä haluamatta myöntää miten järjettömästä asiasta todellisuudessa onkaan kyse. Marcuse kritisoi vahvasti kapitalistista yhteiskuntaa ja kulutuskulttuuria uskoen ihmisen muuttuvan valmistamiensa esineiden jatkeeksi. Theodor Adorno (1903-1969) esitti ihmisen elämänmuodon älyllisen rappion johtavan moraaliseen onnettomuuteen, mitä näkemystä Marcuse pitkälti komppasi. Viimeinen ajatukseni ihmisen kahleista koskeekin ihmisen länsimaissa harjoitettua tunnekyllästetyn viihteellisyyden, pinnallisen esteettisyyden ja markkinavetoisuuden korostamaa elämänmuotoa, joka Noam Chomskyn (1928-) sanoin on lohduttava illuusio aina siihen asti, kunnes huomaamme, ettemme salli emmekä yhteisen tulevaisuutemme pelastamiseksi voi sallia samaa elämänmuotoa kaikille ihmisille tasapuolisesti. Jo nyt voimme tunnustaa, että elämänmuotomme on osoittautumassa kahleeksi sekä itsellemme että tuleville sukupolville, joita jätämme taaksemme. Olemme osa biosfääriä, ja vastuussa kaikesta elämästä. Tämä on suurin kahleemme, sillä meidän on kahlehdittava omat halumme niin kuin ekofilosofi Arne Naess (1912-2009) kahlitsi itsensä norjalaiseen vesiputoukseen.  Kahleista kestävimmät muodstamme itse silloin kun eristämme itsemme muusta todellisuudesta emmekä anna itsemme olla vapaita, tasavertaisia toistemme ja luonnon, todellisuuden kanssa. Lopuksi on hyvä toistaa jo kertaalleen sanomani; maailma on se, joka muovaa meitä ja me puolestamme voimme osaltamme muuttaa maailmaa. Olemme riippuvaisia maailmastamme ja tarvitsemme kahleita  rikkovia yhteentörmäyksiä tulevaisuuden kanssa.  









Mar 8, 2015

Ihminenkö älykäs eläin?

"Mielemme rakenne houkuttelee meidät helposti kiihkokansallisuuteen, myyttisiin uskonnollisiin käsityksiin, fundamentalismiin ja meitä kaikkia luonnehtivaan ihmisen hybrikseen, minkä takia kykymme tutkia omaa lajiamme kuin muitakin lajeja on pahasti häiriintynyt."

Jussi Viitala on teoksessaan Älykäs eläin (2011) ottanut keskiöönsä ihmisen ja tämän toiminnan selittämisen yhteydessä eläinkunnassa eri lajien kesken esiintyviin samankaltaisuuksiin. Ihminen on eläin, joka poikkeaa ratkaisevilta osin muista lajeista ja on ekologisesti tällä hetkellä lajeista ylivoimaisessa asemassa, mutta tämä itsessään ei oikeuta esimerkiksi nostamaan ihmislajia muiden elollisten yläpuolelle tai tee ihmisestä erityisen älykästä. Viitala pohtii mielenkiintoisella tavalla ihmisen toiminnan selittäviä evolutiivisia perusteita, lajinkehitystä, aivotoimintaa, yksilönkehitystä ja monia muita ulottuvuuksia, jotka tulisi ottaa huomioon yrittäessämme ymmärtää, miksi takerrumme uskonnollisiin uskomuksiin, syrjimme kanssaihmisiä, asetamme itsemme muun luonnon yläpuolelle, suuntaudumme poliittisesti ja niin edelleen. Ihmiset eroavat toisistaan sukupuolensa, persoonallisuutensa ja temperamenttinsa, geeniensä ja elinolosuhteittensa osalta. Kuitenkin ihmisen toiminnasta voidaan löytää säännönmukaisuuksia ja esittää toimintaa selittäviä vahvoja teorioita, joiden taustalla ovat usein rinnastukset muuhun eläinkuntaan.

Jo Viitalan lähtökohta kirjan kirjoittamiselle on arvostettava; hän haluaa asiaa tuntematta tulla ymmärtäneeksi, missä suhteissa ihminen on ainutlaatuinen ja missä suhteissa taas samanlainen luonnon muiden älyllisinä pidettyjen lajien kanssa. Viitala on eläintieteilijä ja käyttäytymisekologian asiantuntija, jolla riittää kiinnostusta määritellä ihmisen paikka luonnossa tosiasiat tunnustaen ja uuden tiedon edessä nöyrtyen. Viitala lähtee liikkeelle siitä, mihin ihmisen älyllinen ylivertaisuus perustuu. Kyseessä ei ole yksin ihmisen aivojen koko, aivosolujen määrä, aivojen koko suhteessa muuhun ruumiiseen tai edes aivojen huomattava poimuttuminen. On selvää ihmisellä olevan runsaasti erilaisia soluja, jotka toteuttavat tiedonvälityksen eri tehtäviä mahdollistaen monipuolisen ongelmanratkaisun, sosiaalisesti tarkoituksenmukaisen yhteistoiminnan ja aivoja virikkeellistävän oppimisen. Eläinkunnassa on kuitenkin monia esimerkkejä lajeista, joiden aivot ovat ihmisten aivoja suuremmat, poimuttuneet tai vaikkapa hienosyisemmin organisoituneet. Eläinlajien kognitiivisten kykyjen vähättely on virhe, johon emme milloinkaan saisi hairahtua. Ihmisen hegemonia voikin perustua puhtaasti muihin seikkoihin kuin älyllisiin tai aivojen rakenteellisiin ominaisuuksiin. Selvää on, että ihmisen aivot ovat äärimmäisen kehittyneet ja prosesseiltaan eriytyneet, mutta vastaavaa esiintyy myös esimerkiksi delfiineillä, valailla ja norsuilla sekä yllättävää kyllä, monilla linnuilla.

Voidaan otaksua ihmisen ajattelusta vastaavan erityiset moduulit, jotka ovat erikoistuneet omiin tehtäviinsä. Tämä palvelee toiminnallista tehokkuutta ja osaltaan siitä ovat todisteena myös ne yksilöt, joilla jotkin moduulit toimivat tehostetusti suhteessa muihin moduuleihin. Lisäksi aivot voivat eriyttää toimintoja tarvittaessa ja jakaa tehtäviä eri osien hoidettavaksi. Aivojen lateraalisuudella tarkoitetaan aivopuoliskojen (ja aivojen eri osien) välillä vallitsevaa tehtävänjakoa, johon myös osin esimerkiksi sukupuolten väliset erot ajattelussa perustuvat. Aivot myös ennustavat jatkuvasti ihmisen toimintaa ja mahdollistavat näin esiohjelmoidun havaitsemisen ja esimerkiksi jouhevan liikkumisen ympäristössä. Ihmisen sisäiset päättelyketjut (yhdessä muun muassa tunteiden kanssa) ohjaavat toimintaamme sekä ratifioivat päätöksemme siitäkin huolimatta, että todellisuus ei tällaiseen päättelyyn istuisikaan.

Erityisen mielenkiintoinen on Viitalan kirjassa kuvaus ihmisen autoritaarisuudesta. ”Autoritaarinen seuraaja on epäitsenäinen ihminen, joka kaipaa vahvaa johtajaa, jonka esittämiin teeseihin ja johtoon voi alistua.” Autoritaariset ihmiset ovat myös persoonallisuudenpiirteiltään tavallisimmin sovinnaisia, korostuneen aggressiivisia, ympäröivän maailman uhkaavana kokevia, päättelytaidoissa verrokkejaan heikompia, itsenäistä ajattelua vähemmän osoittavia ja kritiikittömämpiä. Nämä tulokset on koostettu useista psykologian tutkimusartikkeleista. Viitala kertoo myös esimerkin ns. ”maailmanmuutos”-pelistä, jossa yritettiin johtaa simuloiduissa olosuhteissa valtioita globaalilla maailmankartalla 40 vuoden ajan. Tulos oli häkellyttävä: kymmenen vuotta pelin alkamisesta maailmantilan kehitys oli johtanut ydinasevarusteluun, ihmiskunnan liki totaaliseen kuolemaan ja ympäristön suurimittaisen tuhoutumiseen. Peli keskeytettiin tässä vaiheessa (?). Uudella yrittämällä autoritaariset pelaajatyypit onnistuivat tappaa 9,5 miljardia ihmistä ja tuhoamaan kaiken elollisen. Hmm. Tälläkin perusteella on arveluttavaa toivoa republikaaneille menestystä tuleviin vaaleihin.

Autoritaarisilla ihmisillä oli lisäksi voimakas taipumus kaksinaismoralismiin ja oman ryhmän etujen korostamiseen muiden kustannuksella: taipumus, joka sotii jopa ihmisen lajityypillistä altruismia vastaan. Harvalle tullee yllätyksenä, että kaikkein autoritaarisimpia olivat Yhdysvaltain kuuluisan Raamattu-vyöhykkeen fundamentalistikristityt. Tämän hetken selkein yksittäinen uhkakuva maailmassa lienee uskonnollisen autoritaarisuuden nousu monessa maailmankolkassa. USA:ssa näitä fundamentaliskristittyjä on väestöstä liki neljännes. Evolutiivisesti kyseisellä alueella luonnonvalinta ei suosi vapaamielisyyttä. Ilmiö ei ole muissakaan maailmankolkissa harvinainen. 

Ihmisille on vaikea hyväksyä sitä, että heidän uskonsa voisi jollakin lailla selittyä geeneillä. Näin kuitenkin ainakin osittaisesti on pystytty osoittamaan. Ei ole mielestäni yllättävää, että maailmassa yhä nykyään rationaalinen päättely ja järkisyihin vetoaminen ovat marginaaliryhmien suosiossa, sillä primitiiviset ja vaistomaiset ajattelutottumukset ja toimintatavat ovat myös evolutiivisesti tulkittuna hallitsevia. Tässä yhteydessä suosittelen tutustumaan muun muassa Ilkka Pyysiäinen tai Pascal Boyerin esityksiin kognitiivisesta uskonnontutkimuksesta. Tiivistetysti heille uskonto edustaa aivojen tuotetta, tietynlaista päättelyjärjestelmiin tarrautunutta loista, joka jatkaa eloaan osana inhimillistä tapahtumien ja todellisuuden selittämistä ja tulkintaa. Uskonnolliset uskomukset ovat mekanismeiltaan johdonmukaisia ja luontevia osana niitä tapoja, jolla lähestymme todellisuutta – siitäkin huolimatta, että todellisuus olisi kyseisten uskomusten kanssa räikeässä ristiriidassa.  Viitala tiivistää asian hienosti:

”Tieteellinen maailmankatsomus on itse asiassa vastoin ihmisluontoa. Ihmisen ylitulkinta hyväksyy paljon helpommin näkemyksen, että kaikilla ilmiöillä on tekijä kuin esimerkiksi evoluutioteoriaan opetuksen, että tapaukset vain sattuvat omalla painollaan. Yksi asia johtaa toiseen, joka on syynä kolmannelle, ja kun ilmiöitä on ääretön määrä, saavat tapahtumat kaoottiseen luonteen. Tällaisen maailman epävarmuudessa eläminen on vastoin ihmisluontoa. On helpompaa ripustautua tuulentupiin kuin kohdata ylivoimaiseksi koettu todellisuus.”

Uskonto on yksi tyypillisimpiä ihmisen elämänalueita, jossa koemme vaikeuksia hyväksyä geenien predestinaatiota, kuten hienosti asian voimme ilmaista. Toisin sanoen siis se, mitä uskonnollisena pidämme ja mihin uskomme, on aivojen ja meissä perimämme kautta olevien pysyvien piirteiden määräämää. Itse olen koittanut ajatella uskonnoista kunnioittavasti ja samoin kuin Viitala, nähdä ne inhimillisen toiminnan ulottuvuutena, joka voi elävöittää ja merkityksellistää elämäämme. Samanaikaisesti kuitenkin uskon, että ihminen toimii aivojemme ja evoluution luomin edellytyksin. Täten voimme siis ymmärtää itseämme syvällisemmin tarkastelemalla tarkemmin sitä, millä ehdoin tunnemme, tiedämme ja uskomme. Jos ymmärrämme niitä periaatteita, jotka toimintaamme loppukädessä ohjaavat ja hyväksymme yhdessä vapaan tahdon kanssa sen, että emme voi kieltää toimintamme taustavaikuttimia, sosiaalisia olosuhteita, geenejä, sattuman vaikutusta, epävarmuutta (ja sen mukanaan tuomaa ahdistusta) ja lajillemme väistämätöntä eläinsukulaisuutta, voimme synnyttää kertaalleen menetetyn yhteyden luontoon uudestaan. Samalla tulemme oppineeksi paljon enemmän elämän tarkoituksesta ja sen luonnollisesta hyvyydestä. 

"Mielemme rakenne houkuttelee meidät helposti kiihkokansallisuuteen, myyttisiin uskonnollisiin käsityksiin, fundamentalismiin ja meitä kaikkia luonnehtivaan ihmisen hybrikseen, minkä takia kykymme tutkia omaa lajiamme kuin muitakin lajeja on pahasti häiriintynyt." Meillä on muihin lajeihin verrattuna enemmän yhteisiä kuin erottelevia tekijöitä. Tämä on mielestäni älyllistä osata tunnustaa ja kysyä, mitä tästä tosiasiasta voisimme oppia.  
  

      

Feb 28, 2015

Misseys, naiseus ja urahaaveet

Lauantai 28.2. Iltapäivälehtien valintatilanne. Iltasanomat vai Iltalehti? Lotta Hintsa povi avoinna, mangonpyöreät tissit esillä. Toisaalta taas olisi Mira Luoti. Juuri eronnut, räväkkä rokkimimmi. Vaatetus peittävä. Heteromiehen ostopäätös on selvä. "En ole perinteinen lätkävaimo”, Hintsa tunnustaa. Etpä tietystikään. Mutta markkinointikoneiston ilotyttö olet. Se, mitä poikaystävä Kristian asiasta ajattelee, on kaikin tavoin toissijaista (ainakin minulle). Blondipyllistys riittää, kiitos. Et sinäkään tosin ole yhtään hassumpi, Mira. Katu-uskottavaa lätkävaimoa sinusta on tosin hankala tehdä etkä taida oikein myydä lehtiäkään. Käsiesi tatuoinnit ovat autonomian merkitsijöitä, ei-toivottavia kehon puhtauden tahritsijoita; tämä on tiedetty pornobisneksessäkin jo aikavuodet.

Käsitys nykypäivän naiseudesta halutaan liittää ihanteisiin tasa-arvosta, emansipoitumisesta ja kontrollista. Naiset ovat vihdoin päässeet käsiksi yhdeksänkymmenen asteen kulmassa sojottavaan vallankahvaan ja suistaneet miehisen hegemonian menneisyyden syvään kuiluun. Eikös tästä jo Hintsakin ole hyvänä esimerkkinä? Hänhän ei tanssi miehensä pillin mukaan, vaan luo omaa uraa parrasvaloissa määrätietoisin mutta harkituin askelin. Hintsa edustaa nuorekasta, kauneusmyytin kahlitsemaa naisfiguuria, joka ei kuitenkaan myönnä alistuvansa vaatimuksille, joita nostetta uralleen toivova kaunis nainen, useimmiten missi, kohtaa Yhdysvaltojen villissä ja erektionkovassa viihdemaailmassa. Hän uskoo olevansa poikkeava, vahva ja voimakastahtoinen, omaa polkuaan kulkeva artistin alku, josta voi tulla jotakin enemmän. Standardit ylittävä. Erilainen. Jopa tähti.

Naiseus on kova juttu. Ensikohtaamiseni feministisen tutkimuskirjallisuuden kanssa on yhä tuoreessa muistissa ja voin myöntää suhteeni akateemiseen feministiseen liikkeeseen muuttuneen, positiiviseen suuntaan. Tutustuin taannoin Rosalind Gillin teokseen Gender and the Media. Teoksessa hän pohtii sukupuolta ja erityisesti naiseutta suhteessa median eri muotoihin, kuten mainontaan, journalismiin, (amerikkalaisen) teeveen puheohjelmiin ja naiskirjallisuuteen. Teoksessa Gill antaa ymmärtää, että feminismillä on yhä runsaasti työsarkaa. Osittain voisi ajatella feministisen agendan kääntyneen jopa itseään vastaan. Nykypäivän nainen on tietoisesti bimbo, miehen alistama, median orjallistama, vääristyneiden kauneusihanteiden pakottama, sanalla sanoen uhriutunut, ja kaikkea tätä tavalla, jossa he uskottelevat itselleen olevansa aiempaa voimaallistuneempia, vapaita ja kykeneviä. Joillekin naisille miehisen hegemonian hyväksyminen käy tuskattomammin, joillekin sitä ei ilmene lainkaan vaan heille ”tables have turned for good” naissukupuolen hyväksi. Hintsan tapauksessa en tiedä kumpi on arvostettavampaa, olla lätkävaimo tietoisesti vai miehisillä fantasioilla kyllästetyn populaarin massaviihteen lemmikki tiedostamattaan.

Gillin kirjassa nykypäivän naiseus määrittyy hivenen ambivalentisti. Toisaalta naisten voi ajatella kokevan kaikkivoipuuden kuvitelmia suhteessa miehiin aiempaa enemmän, mutta taas toisaalta kuva ihanteellisesta naiseudesta on muuttunut viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana vain vähän. Yhä edelleen naisen tulee olla länsimaisessa kontekstissa solakka, katseenkestävä, kaunis, rintava, itsevarma, tyttömäinen jne. Nämä ihanteet ovat muuttuneet tosiasiassa vain vähän. Esimerkiksi mainostamisessa muutosta on vain tapahtunut siinä, miksi kyseisiä ominaisuuksia kannattaa olla. Miesten sijaan naisten kannattaa hankkiutua tyrmäävän hemaiseviksi heidän itsensä vuoksi. Feministit ovat aikaansaaneet tässä mielessä vain vähän; naiseuden ihanne on säilynyt, vain syyt ja selitykset ovat vaihdelleet.

Feminismi on arvostettavaa. Naiset ovat saaneet murretuksi uutta liikkumatilaa niin työ- kuin perhe-elämäänkin, esimerkkejä on lukuisia. Vaikka naisen euro yhä onkin 80 senttiä, jossakin päin maailmaa toki valitettavan paljon vähemmän, ei miehinen hegemonia ole kyseenalaistamaton normi. Naisten rinnalla ovat marssineet myös seksuaaliset vähemmistöt ja muut osaansa tyytymättömät. 1800-luvulla startanneesta feministisestä liikkeestä ja sen uudesta ja vanhasta aallosta vauhtia hakeneet naiset ovat kaikesta aikaansaadusta paljosta huolimatta yhä takamatkalla.   Gill tuo esiin, että naiset ovat yhä esimerkiksi journalismin kentällä suuresti poljetussa asemassa. Mainonnan kohdalla tilanne on kenties kaikista läpinäkyvin. Koin taannoin ihmetyksen hetkiä nähdessäni suurehkon naisihmisen mainostavan liikuntavarusteita hämäläisessä paikallisjulkaisussa. Harvinaislaatuista ja kertaluontoista poikkeavuutta niiden mainoskuvien rinnalla, jossa täydellisyyttä hipovat, treenatut naismallit esittelevät sulojaan samalla kertoen, kuinka hyvää kukin tuote kulloinkin juuri sinun ihollesi tekee. En tosin valita, sillä silmänilo on vahingonilon ohella usein mitä parhainta hupia.

En malta tässä yhteydessä lyhyesti sivuta keskustelua, jonka taannoin kävin ilmiöstä nimeltä Fifty Shades of Grey. Kyseessä on naisten viillinnyttämästä pehmopornon muotoon puetusta sadomasokistisesta rakkaustarinasta, joka saa lukijat ja katsojat sallitusti käsittelemään kiellettyjä fantasioitaan. Miesten kannalta on tietysti hyvä asia, jos naiset jatkossa(kin) haluavat olla miehisen dominanssin tahdottomia välikappaleita ja kutsua sitä salaisten fantasioiden toteutumiseksi. Ennen naiset lukivat rautaisia Harlequin-pokkareita, jossa miehet ottivat naisensa vaikka sitten väkisin. Naisille kaikki tämä oli vain suuren lankeemuksen toteen käymistä, rakkauden puhdistava täydellistyminen -  viis siitä, kuinka raskaasti se irvaili miehen ja naisen väliselle tasa-arvolle. Minusta on tervetullutta ottaa osaa Fifty Shades of Greyn nostattamaan laajempaan keskusteluun seksistä, seksuaalisuudesta ja naiseudesta. Gillin mukaan feministien tavoitteiden ajamisen epäonnistumisesta todistavat järjestäen sekä Bridget Jonesin päiväkirjat, Sinkkuelämää-sarja – ja varmasti jonon jatkona myös Jamesin bestselleri. Tämäkin ilmiö päätyy pelatuksi todennäköisesti miesten pusseihin. 
          
Iltasanomien kirjoituksessa Hintsa kertoo haaveistaan ja tulevaisuuden uramahdollisuuksista. ”Ensiksi pitäisi oppia vain näyttelemään”. Hienoa, toivottavasti löydät itsellesi myös sopivat roolisanat ja mahdollisimman istuvan vaatetuksen sekä sinua ihmisenä, naisena ja näyttelijänä arvostavat ihmiset. Puhuva elovenatakamus on juuri se, mistä Hollywoodissa, tuossa unelmien teatterissa, maksetaan. Ja itselläni ei ole mitään suomalaisia missikaunottaria vastaan. Olemmehan jo useasti saaneet seurata, miten missinuran eräänlainen päättötyö Playboyn keskiaukeamalla on sekin toteutettu oman artistisuuden ja itsemäärämisoikeuden huipentumana, täysin omilla ehdoilla, vahvaa tosinaiseutta korostavasti. Mitähän Kristian tästä ajattelisi?  

Feb 27, 2015

Lukumäärällä on väliä


”Luonnonvaroista on pulaa, koska ihmisistä on runsaudenpulaa. Jos maailmaa pyörittäisivät biologit eivätkä taloustieteilijät, kaikki tietäisivät, ettei yksikään laji, ihmiskunta mukaan lukien, voi lisääntyä rajattomasti ilman, että ravinnonkaltaiset elintärkeät resurssit loppuvat ja että tilanne johtaa ennen pitkää väestön romahtamiseen. Hillittömästi kasvava ihmispopulaatio on kuin syöpäsolu.”

Amerikkalainen journalisti Alan Weisman julkilausuu teoksessaan Maailma täynnä meitä (2014) kaikkia koskettavan varoituksen, joka on käynyt tutuksi myös esimerkiksi suomalaisen ekofilosofi Pentti Linkolan pamfleteista. Tuo varoitus koskee myös meitä suomalaisia, sillä sen seuraukset ulottuvat kaikkialle globaaliin maailmaan, puhumattakaan siitä, että voisimme ajatella olevamme maapallon hyvinvoinnista jollakin tavoin riippumaton toimija. Maailmassa on siis liikaa ihmisiä, ja tämä väestötieteellinen tosiasia on kenties akuutein ihmiskuntaa koskettava ongelma, osittain myös siitä syystä, että monet planetaarisista kriiseistä aiheutuvat holtittomasta väestönkasvusta välillisten mekanismien kautta. Tulevaisuudessa meillä on yhä enemmän suita ruokittavana, ihmisiä vaatetettavana ja asumuksia rakennettavana. Kaiken tämän ohella maapalloa piinaavat ihmisten jatkuvasti paisuvat odotukset siitä, mitä hyvä elämä pitää sisällään. ”Amerikkalaisella unelmalla” on valitettavan kova hintalappu.

Ihmiskunta ylittää nykymenon jatkuessa pian 10 miljardin maagisen (traagisen) rajan, ja suunnan tulisi olla täysin päinvastainen, mikäli ihminen aikoo jatkaa eloaan tällä planeetalla. Tältä osin ei olekaan ihme, että esimerkiksi fyysikko Stephen Hawking on ennustanut ihmisen eloonjäämisen olevan riippuvaista uusien elinkelpoisten planeettojen löytymisestä. 4 miljardin väestömäärän maapallo vielä kestää, ihanteena olisivat vieläkin alhaisemmat lukemat. Erään laskelman (Daily ja Ehrlich & Ehrlich)  mukaan maailma kestää n. kuuden terawattin energiankulutuksen optimi tuotanto-olosuhteissa. Tällöin ihmisiä voisi elää maailmassa n. 2 miljardia heillä kullakin ollessa käytössä kolme kilowattia (länsimaissa v. 1995 kulutus oli n. 7,5 kilowattia henkeä kohden). Nykyisellään maapallon kantokyky ei riitä. Tämä merkitsee joko vallitsevan elämänmuodon dramaattista uudelleenmuotoilua tai väestön vähentymistä joko hallitusti tai hallitsemattomasti; luonto keksii keinot, joilla ihmiskunnan väestönkasvua rajoitetaan, ellei ihminen itse sitä tee. Kaikilta osin on selvää, että väestömäärän tulee ensin vähentyä ja sitten vakiintua tasolle, joka mahdollistaa elämän luonnon kaikilla tasoilla. Lisäksi on huomioitava se aika, joka kurssin muuttamiseen aina sisältyy ja se, miten olemme jo nyt pysyvästi tulleet muuttaneeksi maapallon tulevaisuuden suuntaa. Monien papereissa olemmekin jo ohittaneet kriittisen pisteen eikä paluuta enää ole.

Ihminen on jo alkanut uhmata luonnollisen poistuman periaatteita kehittämällä rokotteet ja antibiootit ja lannoitteet ja muuntolajikkeet, joilla parantaa eliniän ennustetta ja maanviljelyksen tuottavuutta.  Ihmisen elämän pitkittyminen ja samanaikainen syntyvyyden lisääntyminen ovat johtaneet väistämättä uudenlaiseen tilanteeseen, jossa taakka maapallon hartioilla kasvaa. Ne menetelmät, jotka antoivat ihmiskunnalle uusia elinkymmeniä Vihreän vallankumouksen muodossa useampia vuosikymmeniä sitten, ovat vaarassa käydä tehottomiksi ja vanheta. Tilannetta ei helpota myöskään se, että esimerkiksi maatalouden kehittämistä ohjaa nykypäivänä voiton tavoittelu eikä aito halu ruokkia ihmiset tai että lannoitteet, joita tuotamme, eivät ole ekologisesti kannattavia pitkässä juoksussa. Jatkossa tulemme tarvitsemaan aina vain lisää ja lisää innovaatioita, nerokkaita risteytyksiä ja geenimanipulaatiota, kaikkea sellaista, jolla ostaa lisää aikaa mittarista, joka käy vääjäämättä meitä vastaan.  

Väestönkasvun problematiikka ei ole uusi asia, joskin siihen on alettu pohtia ratkaisuja ihmiselle tuttuun tyyliin ”pakon sanelemana”. Ratkaisujen ja konkreettisten toimintakeinojen esteenä ovat usein tietämättömyys ja ongelmien vähättely väestönkasvun syistä ja seurauksista, uskonnot ja uskonnolliset uskomukset, kapitalistinen markkinatalous ja sen luoma vaatimus jatkuvasta kasvusta, väestötieteellisen ja ympäristöekologisen tutkimustiedon sivuuttaminen ja niin edelleen. Yhä edelleen väestönkasvua saatetaan perustella osana jumalallista suunnitelmaa ”täyttää maa” tai keinona lisätä tuottavuutta, kulutusta tai jonkin suvun tai kansanosan elinvoimaisuutta. Milloin perhesuunnittelu on rikkomus luojan luomistyötä vastaan ja milloin taas kyse on valkoisen miehen salajuonesta saavuttaa hegemoninen rotu tummien ihmisten kustannuksella. Joidenkin mukaan kerskakulutus on ihmisen suurin vitsaus, ei niinkään se, kuinka runsaasti ihmisiä maapallolla elää. Tosiasia kuitenkin on, että ”syntymähetkestä saakka vähäisinkin meistä tarvitsee pahentaa maailman ongelmia tarvitsemalla ruokaa, polttopuita ja katon päänsä päälle”. Jokainen ihminen kantaa hiilijalanjälkeä. Tämä ei toki poista tosiasiaa siitä, että ongelmamme pahentuvat kerskakulutuksen myötä moninkertaisesti.

Weisman kuvaa kirjassaan, millä tavoin väestöräjähdys on maantieteellisesti erilaisilla alueilla on vaikuttanut ihmisten elämään ja millaisia toimenpiteitä väestönkasvun hillitsemiseksi on jo tehty ja mitä tulisi tehdä. Esimerkit ulottuvat Israelin länsirannasta Afrikan Nigeriin, kaukaiseen Costa Ricaan, suurvalta Kiinaan ja ydinasevaltio Pakistaniin. Hänen esittelemänsä tapaukset ovat havainnollistavia ja kuvaavat sitä, miten monitasoisesti ongelmat koskettavat meistä jokaista. Esimerkiksi Kiinassa toimeenpantu yhden lapsen politiikka on väistämätön väestökontrolliin johtava ratkaisu tilanteessa, jossa muut keinot ovat osoittautuneet tehottomiksi. On totta, että pakottaminen on vain harvoin perusteltua. Tällainen asetus voi kuitenkin olla tulevaisuudessa pikemminkin sääntö kuin poikkeus, jolloin on tarpeellista pohtia, miksi muut keinomme pakkosääntelyä ennen ovat järjestäen epäonnistuneet. Kiinalaista mallia vastaan puhuvat toki ne seikat, että suurella osalla naisia ei maailmankolkasta riippumatta ole sen suurempaa halua alun alkaenkaan synnyttää enempää lapsia kuin on ekologisestikin järkevää. Tämä siis silloin, jos he itse saisivat päättää. 

Pakistan  on klassinen tapaus siitä, mihin väestöräjähdys voi hallitsemattomana johtaa; pian noin Teksasin kokoisella alueella asuu liki pitäen saman verran ihmisiä kuin kokonaisuudessaan Yhdysvalloissa, liki 400 miljoonaa. Väestönkasvu on ei vain Pakistanissa vaan kaikkialla maailmassa linkittynyt vesilähteiden ehtymiseen, voimakkaaseen urbanisoitumiseen ja suurkaupungien slummiutumiseen, elinkeinojen yksipuolistumiseen, kalakantojen vähenemiseen ja ryöstökalastuksen lisääntymiseen, eläinlajien kirjon supistumiseen ja kokonaisten ekosysteemien tuhoutumiseen. Tuhotessamme yhden eliölajin selviytymisen edellytykset saatamme tulla samanaikaisesti tuhonneeksi kokonaisia ravintoketjuja ja monimutkaisia verkostoja, joita lajien välille on evoluution varrella kehkeytynyt. Yksi menetetty perhoslaji ei ole vain ja ainoastaan yksi menetetty perhoslaji. Luonnon monimuotoisuus on kaikelle elämälle hyväksi. Ekosysteemejä vahingoitettaessa järkytetään suurempaa luonnon globaalia tasapainotilaa. Jo nyt voi olla pakko hyväksyä, että suurta osaa eläimistöstämme emme pysty pelastamaan, jolloin tärkeäksi nousee kysymys, mitkä lajeista ovat omat oman pelastumisemme kannalta välttämättömiä varjella. Tämäkin on tila, johon harva meistä tuskin halusi asioiden päätyvän.  

Ihmiset uskovat tieteen voimaan ratkaista ongelmia. Tämä on harhaluulo, joka on sukua ihmisten uskolle venyttää maiden kantokykyä äärimmilleen ilman, että tämä prosessi vaarantaisi elämän perustavanlaatuisia edellytyksiä. Onneksemme valikoituneet uskonnolliset johtajat ovat tulleet tietoisiksi väestön lisääntymisen ongelmista ja taipuneet muotoilemaan oppejaan ja tulkitsemaan pyhiä tekstejä uusiksi tarkoitushakuisen perhesuunnittelun ja elämän jatkuvuuden mahdollistamiseksi. Vielä kun oppisimme kyseenalaistamaan oman elämänmuotomme, rahajärjestelmämme ja itsestäänselvyyksinä pitämämme ehdot, joiden varaan hyvä elämä ajatustemme ja konkretian tasolla rakentuu, voisimme samalla opetella pääsemään irti meissä kytevästä pessimismistä ja ryhtyä tekoihin. Hyvä lähtökohta on pohtia erilaisia vaihtoehtoja sille, miksi nykymeininki ei voi kestää. Weismanin teoksessa useassa kohdin nostetaan esille, että niinkin vahvoina itsestäänselvyyksinä pidetyt asiat kuten raha voidaan tarvittaessa kyseenalaistaa - jos vain tahtoa ja päättäväisyyttä riittää. Sama koskee tietysti sitä, mitä ajattelemme esimerkiksi perhekoosta. 


Maapallo  on kiristetty äärimmilleen kestokykynsä osalta. Filosofi John Gray äityi kritisoimaan hiljattain ilmastonmuutoksesta kertovan teoksen This Changes Everything (2014) kirjoittanutta Naomi Kleinia siitä, että tämä sivuuttaa väestöräjähdyksen ilmastonmuutoksen voimistajana ja tarkastelee sen sijaan ongelmaa vain fossiilisten polttoaineiden näkökulmasta. Olen itsekin tämän teoksen myötä oivaltanut, että ilmastonmuutos on osaltaan yhteydessä väestönkasvun ongelmiin. Ongelmat ovat yhteen nivoutuneita ja niitä ei ole mielekästä tarkastella tyystin toisistaan irrallaan. Kasvihuonepäästöt liittyvät ennen muuta elämäntapaamme ja sen ylläpitämiseen, kerskakulutukseen ja sen edellytyksenä toimivaan (massa)tuotantoon. Laajamittainen, resursseja tuhlaileva tuotanto taas liittyy talousjärjestelmämme sisäänkirjoitettuihin normeihin ja oletuksiin tarpeista, joita ei tosiasiallisesti ole olemassa.  Uskon, että ihmisen olisi parempi jos osaisimme tyytyä omaan ekologiseen lokeroomme emmekä taipuisi alistamaan luontoa pelkäksi välineeksi luoda ympärillemme luksusta ja turhamaisuutta, jota sukupolvet meidän jälkeemme eivät osaa arvostaa samassa mitassa kanssamme, sillä maailma, joka meillä on, on heiltä takiamme riistetty.