Apr 21, 2015

Äänestämisen ja edustuksellisen demokratian problematiikkaa

Äänestäminen on yksilön henkilökohtaiseen vapaudenalueeseen kuuluva asia, josta ihmiset yksin kohdallaan päättävät.  Kyseessä on kannanotto, jonka perusteet voivat vaihdella, ja jotka harvoin ovat yhteismitallisia. Yhtä kaikki, demokratia sallii myös äänestämättä jättämisen. Äänestäminen Suomessa edellyttää sitä, että pitää edustuksellista demokratiaa arvossaan. Harvoin tulemme ajatelleeksi tai esittäneeksi sille suoranaisia vaihtoehtoja. Tästä arvostamisesta käsin tuomitsemme helposti ne, jotka ajattelevat järjestelmän olevan ongelmallinen ja sisältävän aineksia, jotka johtavat äänestämättä jättämiseen. On hankala tarkemmin tutkimatta tietää, millaisin syin ihmiset äänestämättä jättävät, mutta uskon joukossa olevan myös kestäviä ja syvästi pohdittuja perusteluja.

Mielestäni on yhtäältä syytä suhteellisen pikaisesti jättää omaan arvoonsa kommentit, jotka jättävät huomiotta äänestämättä jättämisen syiden tarkemman arvioimisen. Toisaalta on myös ihmeteltävä, millainen syy  äänestämättä jättämiselle esimerkiksi toteamus "Ei koske minua" on. Äänestäminen koskee aina myös yksilöä (ainakin välillisesti), mutta on myös olemassa mielestäni syitä, joiden nojalla äänestämättä jättäminen on äärimmäisen hyväksyttyä tehdä. 30 prosenttia kansasta ei koe äänestämistä syystä tai toisesta vaivan arvoisena. Sen sijaan, että emme heitä lähtökohtaisesti halua edes ymmärtää, aiheuttaa mielestäni itse äänestyspassiivisuutta suuremman ongelman. Olemme tottuneet järjestelmämme toimivuuteen, laadukkuuteen ja paremmuuteen sarjassa vaihtoehtoja järjestää yhteiskunnallinen päätöksenteko. Ne, joilla on eriävä mielipide, ei kuunnella - ainakaan näkemyksen edessä vakavoituen. 

Filosofi Mikko Lahtinen esittää puheenvuorossaan (Yliopistouutiset, 15.4), kuinka demokratia on kaventunut ajatukseksi vaaleista neljän vuoden välein. Todellinen demokratia on jotakin suuresti ylevämpää, ja nykymaailmassa usein vain kaukainen haavekuva. Myös Suomessa demokratia on vain laiha luuranko siitä, mitä tosiasiallisen demokratian tulisi olla ja miten sen tulisi näkyä. Lahtinen kirjoittaa miten äänestämättömyys ei ole välttämättä pelkkää nukkumista,  vaan se voi kertoa siitä, että maailma koetaan toisin ja politiikan edustajat tahoina, jotka eivät kuitenkaan äänestäjää arvosta. Tämä on helppo ymmärtää kun ottaa huomioon vallan keskittymisen ja kaventumisen ideologisesti yksipuoliseksi. 

Edustuksellisessa demokratiassa ääni ratkaisee ja äänten ajatellaan olevan mandaatti, jolla valtaa siirretään massoilta pienemmälle joukolle edustajia. Ne, joille valta on annettu, uskotaan edustavan parhaan kykynsä mukaan heitä äänestäneitä. Kun näin ei käykään, on edessä tulevat vaalit, jolla tilannetta yritetään äänestäjän toimesta korjata. 
Suomessa jäsenet muodostavat puolueita, joilla on puolueen sisäisesti määrittelemä poliittinen linja. Vain pienessä osassa tapauksia jäsenet saavat äänestää "omatuntonsa mukaan", muutoin edellytetään sitoutumista puolueen linjaan. Suomessa on myös poliittisen järjestelmän sisällä vain vähän, jos lainkaan, aitoa mahdollisuutta demokratian suoraan toteutumiseen. Häiriömuuttujia on yksinkertaisesti liikaa yhdessä pakkaa sekoittavien (usein julkisuudelta piilossa olevien) intressitahojen kanssa. Poliittinen kenttä ja puoluevalta on tässäkin mielessä umpioitunut todellisuus, aivan kuten Lahtinen toteaa. 

Olen samoilla linjoilla Lahtisen kanssa siinä, että äänestäjä voi kokea vallitsevan poliittisen järjestelmän täysin vieraaksi samalla kokien, että on olemassa myös muita vaihtoehtoja. Ihmisille, jotka ovat täysin ehdollistuneet politiikan yksiulotteiseen ymmärtämiseen ja vakiintuneisiin tapoihin yrittää muuttaa valtion tilaa, muut vaikuttamisen keinot näyttäytyvät herkästi patologisina ja tuomittavina. Nämä anarkistiset ja utopistiset ajatustavat eivät voi sisältää mitään hyvää. Ilman näitä utopistisia ajatuskokeita ei voida kuitenkaan nähdä mielestäni aitoa muutosta. 

Koen äärimmäisen turhauttavana sen, miten äänestämättä jättäminen jollakin tavalla yksiselitteisesti olisi keskisormen näyttämistä isänmaalle ja sen hyvinvoinnista välittämiselle. Pikemminkin ajattelen, että poliittisia toimintatapoja on aina voitava arvioida kriittisesti ja osattava tarpeen tullen myös osoittaa, mikäli perustellusta syystä haluaa järjestelmää vastaan kapinoida. On toki hyvin helppo ymmärtää, miksi ihmiset ovat näreissään osallistumisen passiivisuudesta. Heiltä voisikin kysyä, missä määrin he tulevat ajatelleeksi sitä, voisiko nykyisessä edustuksellisessa demokratiassamme olla jotakin perustavanlaatuisesti vialla. Edes ajatusleikkinä. 

Vastikään myös Esko Valtaoja otti kantaa siihen, mitä demokratian toteutuminen kansalaisilta edellyttää. Hän nosti esiin yksilön, jolla on tietoa ja ymmärrystä niin poliittista elämää ja päätöksentekoa määrittävistä tekijöistä ja lainalaisuuksista kuin todellisuudesta yleensä. Vaikuttaa siltä, että yhä harvenevalla joukolla äänestäjiä Valtaojan peräänkuuluttamaa ensimainittua kompetenssia on. Demokratia on juuri niin toimiva asia kuin se kansa, joka sitä ihanteenaan tavoittelee. Nykyisellään suomalainen vaalikeskeinen demokratia-käsitys unohtaa yhteiskunnallisen todellisuuden ja sen historian, ja tulee kääntäneeksi selkänsä arkipäivän demokratialle ja sen muutospotentiaalille. Uinuvia äänestäjiä paheksutaan, sillä ihmisille äänestäminen on kaikki kaikessa, ainoa legitimoitu muutoksen mahdollisuus. Jotta äänestäminen Suomessa voisi johtaa aidon demokratian toteutumiseen, tarvitaan valistuneempia kansalaisia, jotka voivat tarkastella yhteiskunnassa vallitsevia vaikuttamisen tapoja ja muuttaa niitä tarvittaessa. Tämä voisi johtaa tilaan, jossa äänestäminen ei enää olisikaan yksi ja ainoa yhteiskuntakelpoisuuden mittari.