Puolenvälin
piste on ohitettu ja harjoittelun on aika kääntyä jälkimmäiselle puoliskolleen.
On hyvä hetki miettiä, mitä tähän asti on tullut opittua. Harjoittelussa olen
huomannut ihmisten olevan hyvin sitoutuneita työhönsä. He kertovat mielellään
toiminnasta ja projekteista, joissa ovat osallisena. Jokaisella heistä tietää
olevan paljon vastuita ja velvollisuuksia, joista toiset ovat miellyttäviä ja
toiset ikävämpiä, joskin välttämättömiä. Työ on jatkuvaa prosessissa elämistä. Kaikki
vaikuttaa olevan dynaamisessa liikkeessä: työajat, työtehtävät, tapaamiset,
hankkeet, projektit, rahoitushakemukset, ihmiset.
Työssäni opettajana on
pysyvyyttä, josta sekä nauttii että jota vieroksuu. Järjestökentällä asetelmat
ovat toiset. Harjoittelijana pysyvyyden tunteita lisäävät oma työhuone,
suhteellisen raamitetut päivärutiinit ja työaika, jonka pyrin pitämään päivästä
toiseen samanlaisena. Nautin kuitenkin minulle suoduista vapauksista. Jo
pelkästään tunne siitä, että voin tehdä töitä omalla tavallani, on rauhoittava.
Voin nukkua aamuisin pidempään ja jatkaa vastaavasti toimistolla muutaman
tunnin myöhempään. Tärkeää on riittävä itsekuri ja itserehellisyys. Niillä,
joiden asemassa kannetaan laajempaa vastuuta, on ymmärrettävästi enemmän stressiä
ja huolta siitä, että työt tulevat ajallaan hoidetuiksi. Deadlinet eivät jousta
ja muutakin elämää olisi mukava olla. Järjestötyössä tähän tulee kuitenkin
tottua. Työn vaativuuden määrittää työn kehittämisen tarve ja jo käynnissä
olevien tehtävien moitteeton sujuminen.
Kuluneella
viikolla huomasin, kuinka raskasta uusien ideoiden tuottaminen raskaimmillaan
voi olla. Kevään toisen päätapahtuman instituutille muodostaa huhtikuussa järjestettävä
Suomen Sosiaalifoorumi, jossa keskustellaan monenlaisista yhteiskunnallisista
ja poliittisista huolenaiheista ja kysymyksistä. Tulevan foorumin aihe on yhä
työstövaiheessa ja tavoitteena olikin saada aikaan jonkinlaisia ideoita siitä,
mitä teemaa instituutti omassa työpajassaan voisi käsitellä. Päädyimme lopulta
rajaamaan teeman väljästi mediakasvatusta koskevaksi. Oman roolini mukaisesti
aloin selvittää, mitä mediakasvatuksen kentällä tällä hetkellä tapahtuu ja mikä
teema voisi kiinnostaa samanaikaisesti sekä akateemisia piirejä että tavallisia
opettajia. Yleisesti ajattelen mediasivistyksen olevan tulevaisuudessa entistä
tärkeämpää lapsen ja nuoren omaksua. On kyettävä hallitsemaan ja käyttämään
mediaa oman ilmaisun välineenä ja ymmärtämään mediakulttuuria syvällisesti.
Ajattelen opettajissa ja kasvattajissa olevan yhä paljon niitä, joille
mediakulttuuri (ja populaarikulttuuri) näyttäytyy hankalana ja
hallitsemattomana kenttänä erilaisia voimia. Siksi olen myös sillä kannalla,
että ensimmäinen askel matkalla kohti parempaa mediasivistystä on asenteiden
muokkaus negatiivisesta positiiviseen. Kuten Ritva-Sini Merilampi toteaa: Mediakasvatuksen lähtökohtana on se, että
opettaja kirkastaa oman mediasuhteensa, vasta sitten hän on valmis arvioimaan
oppilaiden mediasuhteita ja ohjaamaan niitä kasvatustavoitteiden suuntaisesti.
Opettajia on voimallistettava uskomaan mediakulttuurin tutkimisen
tarpeellisuuteen ja hyvyyteen ja rohkaistava tarttumaan haasteeseen
ennakkoluulottomasti ja vailla lamauttavia pelkoja. Mediakulttuuri on kuin
koira, jonka uskomme olevan pahantahtoinen pelkkää isokokoisuuttaan ja
rumuuttaan. Vahvistumme vain peloissamme ellemme kohtaa pelon aiheuttajia ja opi
työskentelemään niiden kanssa.
Instituutti
on pieni toimija ja onkin toivottavaa, että saamme houkuteltua mukaan
yhteistyökumppaneita, jakamaan ideoita ja käytännönvastuita. Itse teeman
suhteen joustonvaraa on runsaasti. Suomessa on erittäin laaja otos
varteenotettavia mediakasvatuksen ammattilaisia, kouluttajia ja
asiantuntijoita, joilla voisi kuvitella olevan innokkuutta tarttua aina vain
ajankohtaisempaan aihepiiriin ja tuoda siihen omia erityisnäkökulmia. Nykyisin
mediakasvatuskeskustelu on kiertynyt ennen muuta verkkopedagogiikan ja lapsen
oman toimijuuden vahvistamisen (sovellukset, mediatyökalujen luova ja osaava
käyttö etc.) ympärille. On tärkeää opettaa lapsia vastaanottamaan mediaa,
vaikuttamaan siinä ja työstämään omia mediasisältöjä. Mielestäni yhtä tärkeää
on kuitenkin muistaa, että mikä tahansa median kanssa työskentely tai
erilaisten työkalujen hallinta ei sellaisenaan ole riittävää. On pohdittava
myös median jo sisältämiä ja sinne istutettavia sisältöjä moraalin ja etiikan
näkökulmasta. Puhdas välinekeskeisyys opetuksessa ajaa meitä entistä
voimakkaammin sellaiseen mediakulttuuriin, jota syystäkin kammoksutaan. Ei sovi
unohtaa tavoitteenamme olevan median muuttaminen palvelemaan meitä
tehtävässämme edistää inhimillistä hyvää ja globaalia hyvinvointia. Usein
ongelmana on, että keskustelu, joka olisi ollut syytä käydä hyvissä ajoin,
käydään vasta jälkijättöisesti. Myös mediakasvatuksen osalta moni moraalisesti
tärkeä tulokulma on jätetty sivuun, kun on keskitytty pelkkään tekniikkaan. On
muistettava, että tekniikka palvelee ihmistä – niin hyvässä kuin pahassa. On
sääli, että tulevaisuuden suuntaa ohjaavia neuvoja yrittävät huutaa ne, jotka
ovat jätetty jonon hännille huutelemaan. Kehitys kulkee omia ratojaan ilman –
usein ilman kuskia.
Mediakasvatus
pyrkii antamaan hallinnan välineet takaisin niille, jotka mediaa käyttävät.
Nykyisin tosin mediaa hallitsevat jo pitkälti sen käyttäjät. Organisaatiot ovat
ulkoistaneet jo suuren osan tuotannosta käyttäjille itselleen (kenellä valta
on?). Se, mihin mediakulttuuri tulevaisuudessa menee, seuraa pääasiallisesti
siitä, mihin suuntaan sen käyttäjät haluavat sitä johdattaa. Tässä kohdin
opettajilla on sauma. Lapsia ja nuoria on sivistettävä median
mahdollisuuksista, sen muokkaamiseen liittyvistä vastuista (meitä ja muita
kohtaan) ja sudenkuopista, joita osin tuntemattomaan maastoon aina liittyy. Itse
haluaisin sosiaalifoorumissakin käsiteltävän teemoja, jotka auttaisivat
opettajia heidän epätoivossaan. Nuoren maailmaa on lähestyttävä ennakkoluulottomasti, ja nuoret on
valjastettava mediakasvatuksen resursseiksi. Parhaimmillaan he auttavat itse
itseään ja siinä sivussa myös opettajaa kohtaamaan mediakulttuurin
kauaskantoiset horisontit. Toiveissani on, että sosiaalifoorumissa
keskustelevat akateemikot, käytännön työläiset ja nuoret samalla sohvalla
siitä, mitä mediakulttuurista haluamme oppia, miten voimme siitä oppia ja miten
voimme saada sen palvelemaan kasvatuksen ja ihmisenä kehittymisen
perustehtävää, hyväksi ihmiseksi kypsymistä. Kun ymmärtää mediakulttuurin
olevan laajennus, aikamme ”Matrix”, omassa olemisessamme, voimme kysyä
itseltämme: mihin suuntaan haluamme ihmisinä mennä ja kuka tätä kehitystä
hallitsee? Me hallitsemme, me myös päätämme. Silloin on ensiarvoisen tärkeää ohjata
mediakasvatusta siihen, että ymmärrämme mistä on kyse ja miten voimme nyt
kaoottiselta vaikuttavaa mediakulttuuria hyödyntää ja sen satuloida ajamaan
kohti itse kohdentamaamme päämäärää.
Viikko
kului lopulta verkon syövereitä tutkiessa ja erilaisia mediakasvatusmateriaaleja
läpikäydessä. Suomessa on julkaistu aihepiiristä runsaasti mielenkiintoista tavaraa,
johon toivon mukaan opettajat jaksavat työnsä lomassa syventyä. Itse koen
näiden tutkimusretkien tuottaneen jälleen paljon hyvää tulevaisuutta silmällä
pitäen.