Kuka pelkää kuolemaa? No en minä ainakaan!
Thanatologia toimii ihmiselle mahdollisuutena
käydä kuoleman kanssa kasvotusten
Marraskuu on kuoleman kuukausi. Luonto makaa martona ja lumi
peittää kaiken vielä elävän alleen. Talven pimeys on suomalaisille mitä
otollisinta aikaa pohtia kysymyksiä kuolemasta. Ja miksemme sitten pohtisi,
sillä onhan kyseessä mitä mielenkiintoisin aihepiiri, johon jokaiselta löytyy sanottavaa.
Eri asia on, kuinka moni tohtii pohtia kuolemaa päivätyönään tai edes
harrastuksenaan saati, että kuluttaisi aikaa sen akateemiseen tutkimiseen.
Mistä kuolemassa sitten on kyse? Kysymykseen saanee toinen
toistaan kirjavampia vastauksia riippuen siitä, keneltä asiaa tiedustelee. Niin
hautausurakoitsijalla, papilla, poliitikolla, saattohoitajalla kuin
tavallisella kadunmiehelläkin on käsityksensä ja omanlaisensa suhde kuolemaan.
Metafyysiseltä merkitykseltään kuolema on ihmiselle massiivinen teema, jota yritetään
eristää tietoisuudestamme. Kuka nyt haluaisi ajatella kuolemaa elämän ollessa
yhä pahasti keskeneräinen? Vaikka kuolema olisikin jokaisen meistä arkipäivää,
on parempi vähätellä sen arvoa, jottemme vajoaisi ahdistusta lisääviin
mietteisiin elämän mielekkyydestä ja mielettömyydestä. Kuolemalla ei siis sovi
leikitellä, sillä se saattaa viedä keskittymisen pois olennaisesta eli
riemullisesta ja loputtoman venyvästä elämästä. Mutta miksi kuolema sitten
uhkaa ontologisen turvallisuuden tunnettamme? Miksi vaikenemme kuolemasta?
Oletettua on, että kuoleman mysteeriin ottavat harvemmin
kantaa tutkijat ja sitä useammin kritiikille immuunien uskontojen kirjaviisaat
tai mitään pelkäämättömät filosofit. Kuolemaa ei kuitenkaan ole syytä pitää
tieteelle vieraana tutkimuskohteena eikä liioin pseudoilmiönä, joka tulisi
jättää yksinomaan esimerkiksi uskonnollisten auktoriteettien sanalle
alisteiseksi. Liioin emme tavallisina pekkaperusjamppoina saa kääntää
kuolemalle selkäämme, sillä tällöin tulisimme kieltäneeksi oman olevaisuutemme,
jota kuolema ja sen alituinen pelko läsnäolollaan kunnioittaa ja outoa kyllä,
rikastuttaa. Kuolemasta tietämätön ja siitä kiinnostunut voikin aina kääntyä
uteliaana tieteelle kuuliaisen, mutta sen harmaalle alueelle asemoituvan thanatologian puoleen.
Thanatologia – kuoleman tiede
Thanatologia on tieteellinen oppisuuntaus, jonka tavoitteena
on kuolemaan liittyvien mekanismien kuvaaminen eri tieteenalojen
erityismenetelmillä. Kreikan sanaa thanatos
(kuolema) käytti jo itävaltalainen psykoanalyytikko Sigmund Freud selittääkseen
ihmisen toiminnan negatiivista motivaatiota. Itäiset naapurimme ovat
ansioituneet thanatologian saralla laajalla rintamalla. Venäläinen Elie
Metchnikoff oli ensimmäisenä vaatimassa laajamittaisempaa kuoleman
kokemuksellisuuden tutkimusta. Hänestä voikin katsoa alkaneen kiinnostus
thanatologisia kysymyksenasetteluja kohtaan. Amerikkalaisen Herman Feifelin v.
1952 julkaistun teoksen ”The Meaning of Death” myötä innostus lisääntyi ja
aihepiiriä eri kulmista lähestyneitä tutkielmia alettiin tuottaa enenevässä
määrin – kuten Feifel itsekin oli toivonut. Nykyisin thanotologia on
levittäytynyt maailmalla oppiaineena useisiin yliopistoihin ja tarjoaa väylän
jopa akateemisiin loppututkintoihin. Suomessa ammatillisten virkanimikkeiden jo
valmiiksi sekalaiseen kokoelmaan mahtuvat tulevaisuudessa varmasti ongelmitta
sellaiset tittelit kuin kuolemakasvattaja (death educator) tai
kuolemaneuvonantaja (death counsellor). Suomalainen eutanasiakeskustelukin
varmasti saisi uutta pontta, jos suorassa lähetyksessä asiaa puisi pitkän linjan
kuolema-asiantuntija.
Venäläinen thanatologi Andrei Demitshev uskoo kuoleman olevan
tutkimuskohteena ennen kaikkea kulttuurin ja ajatusten tuote. Thanatologia on
ihmisen sosiokulttuurisen toiminnan ytimessä; kuolevaisuus tuottaa
yhteisöllisiä käytänteitä ja rakenteita sekä inhimillistä käyttäytymistä, joka
palautuu jokseenkin jähmeisiin käsityksiin ja kokemuksiin kuolemasta. Aloittelevina
thanatologeina kuolemalle on annettava henki, se on elollistettava ja nähtävä dynaamisena
todellisuutta muovaavana voimana, joka läpitunkee ihmisen olevaisuutta. On
rajoittavaa pitää kuolemaa yksiulotteisesti destruktiivisena elämän
vastakohtana, joka on merkkinä biologisen elämän päättymisestä. Thanatologia suhtautuu
kuolemaan avoimena konseptina, johon kuuluvat olennaisesti luonnontieteelliset
ja humanistiset ideat. Oli tutkimusfokuksessa sitten kuoleman kulttuuriset
orientaatiot, kuoleman vaikutukset taiteeseen, kuolema kielenkäytössä tai
kuolema sosiaalista järjestystä muovaavana tekijänä, kuolema ei milloinkaan
esiinny yksikasvoisena. Kuolema on sosiaalinen, historiallinen ja kulttuurinen
ilmestys, jonka osilla on usein summaa korostuneempi merkitys. Eksistentiaaliset,
yksilön tajuntaan palautuvat tuntemukset eivät saa toki unohtua, mutta kuoleman
puhdas subjektiivinen kokeminen ja arviointi tarvitsevat tuekseen myös tietoa
kuolemasta joukkoluonteisena konstruktiona. Kiinnostava on tutkia esimerkiksi niitä
vaikutuksia, joita ihmisen tai laajemman ihmisryhmän kuolema aikaansaa muissa ja
millä tavoin inhimilliset tragediat muuttavat yhteisön käsityksiä omasta
kollektiivisesta itseydestään.
Kuolema keskellämme
Kuolemasta kultivoituneesti keskusteleminen voi osoittautua
monin tavoin arvokkaaksi ja hyödylliseksi. Sivilisaatioiden noustessa ja
tuhoutuessa on myös kuolema kohdannut alituisia muutoksia. Kuoleman eetos
yhteiskunnissa on sidoksissa aikaan ja ajallisiin murroskausiin. Muinoin
kuolema oli turvallisempaa luovuttaa niiden haltuun, joilla oli aihepiiristä
jotakin koskettavaa sanottavaa ja dogmaattinen pätevyys kertoa, mitä ihmiset
tarkoittivat puhuessaan surusta, toivottomuudesta, toisesta mahdollisuudesta,
viikatemiehistä, valkoisesta valosta, läheltä piti -tilanteista tai vaikka vaan
läheisen poismenosta. Kuolemalle annettu konkreettinen sisältö helpotti
väistämättömän kohtaamista. Sittemmin kuolemasta on tullut yksilölle tämän
olemassaoloa luotaavien syvän yksityisten kysymysten kohde. Kulttuurisesti
kuolema on paljastunut groteskiksi ja vastenmieliseksi ylitsepursuavan
viihteellisyyden lakeijaksi. Jotain lohdullista lienee siinä, ettemme nykyisin
pidä kuolemaa kaikilta osin vaiennettuna tai tabuna puheenaiheena, vaan voimme
löytää ihmisiä, joita kuolema inspiroi niin klassisena filosofisena ongelmana
kuin perinteisen akateemisen mielenkiinnon kohteenakin. Omassa ajassamme kuolema
on kaikkea muuta kuin kesytetty. Se on hallitsematon pelon, kaaoksen ja
epätoivon aggregaatti siitäkin huolimatta, että kuolema on järjellä riisuttu
vaarattomaksi.
Uskonnollisissa kertomuksissa kuolemalle on varattu paikka,
jota ilman ei esitykselle voida rakentaa onnellista – tai liioin onnetonta –
loppua. Kaikki uskonnot ottavat suoraan tai välillisesti kantaa siihen, mitä
kuolemassa tapahtuu (tai mitä sen jälkeen), millainen kuoleman merkitys on ja
mikä tärkeintä – kuinka kuolema voidaan kohdata tuntematta pelkoa sen vääjäämättömyyden
edessä. Oli kuoleman jälkeisenä kohteena sitten paratiisi, taivas, esi-isien
maa, kosmisuuden korkein tila tai uusi kiintopiste jälleensyntymien kierrossa,
on uskonnoilla esittää yksi jos toinen vastalause väitteelle ”siihen on kaikki
päättyvä”. Kriittisimmät voisivat nähdä uskonnot jopa elämänkielteisinä, sillä
niin lennokkaasti ne argumentoivat kuoleman avaamien mahdollisuuksien puolesta.
Ei ole yllättävää, että uskontojen kärsiessä akuutista luottamuspulasta ihmiset
ovat alkaneet pohtia kuolemaa uusilla tavoilla, joissa metafyysisten
spekulaatioiden osuus on kavennettu minimiin. Kuolemaa ovat teoreettisesti analysoineet
muiden muassa psykologit Freud ja Lacan, eksistentialistifilosofit Sartre ja
Kierkegaard, kirjallisuudentutkija Barthes kuin sosiologian jättiläisetkin
Foucaultista Derridaan. Se, ovatko he onnistuneet tehtävässään syväluodata ja merkityksellistää
kuolemaa rahvasta tai uskovaa oivaltavammin, jää tulkinnanvaraiseksi.
Pelottomuus syleillä kuolemaa syntyy kuitenkin kunkin yksilölähtöisestä motivaatiosta
tavoitella totuutta ja kuoleman absurdius katoaakin ymmärrystä lisäävien
ponnistelujen edetessä. Tulevaisuudessa kuoleman tutkimuksen soisi saavan lisää
myötätuulta purjeisiinsa ja kaventavan sitä etäisyyttä, joka uskonnoilla ja
tieteellä on lähestymisessään kuolemaan.
Elämän ja kuoleman kysymyksiä
Pelkomme kuolemaa kohtaan on sitä suurempi mitä enemmän
meillä on menetettävää ja mitä vähemmän saavutettavaa. Kuolema määrittyy
pitkälti suhteessa siihen, millainen arvo elämälle annetaan. Biologinen
otaksuma on, että ihminen pyrkii varjelemaan ja ylläpitämään elämää.
Samanaikaisesti ympärillemme avautuu kuoleman kulttuuri, jossa kuolemattomuuden
tavoittelua ruokkii kuolema. Tällainen kuoleman välineellistäminen johtaa
elämää ja kuolemaa epätasa-arvoistaviin toimenpiteisiin. Voisi kuvitella nietzcheläis-schopenhauerilaisen
pessimismin sävyttämän elämän saavan kruununsa kuolemassa, sillä jos elämä jo
lähtökohtaisesti on traaginen farssi, ei kuolema sitä ainakaan heikennä. Olisi
kuitenkin perin luonnotonta todeta ihmiselämän olevan syntymättömänä parhainta mahdollista.
On jännittävää huomata, kuinka ihmiset ovat alkaneet ponnistella löytääkseen
keinoja venyttää elämänlankaa ja kamppailla kuoleman ylivoimaa vastaan. Mikään
ei tyydytä ihmistä enempää kuin kuoleman kukistaminen. Mielekkäämpää olisi
ajatella kuolemasta myönteisesti tai konstruktiivisesti, jolloin sen voisi
valjastaa elämän käyttövoimaksi. Lähestymällä kuolemaa ennakkoluulottomasti
voimme kenties ymmärtää paremmin myös filosofi Herakleitoksen ajatuksen hänen
todetessaan elämää sanottavan elämäksi, vaikka todellisuudessa se on kuolemaa.
Kun hyväksymme kuoleman läsnäolon, voimme entistä paremmin ymmärtää, miksi
kuolema iloitsee eikä itke minussa.
Luonnossa harvalla elollisella on etuoikeus nauttia luonnollisesta
kuolemasta, ihmiselle tämä elämän laki ei riitä. Oletus satavuotisesta
elämänkaaresta on kaikkea muuta kuin luonnollinen. Nykyisin ihmisille onkin
muodostunut elämän jatkoajan ohella, terveempänä lähestymisenä, tärkeäksi
murehtia sitä, kuolenko arvokkaasti ja kunniallisesti. Tästä hyvänä esimerkkinä
käy myös Suomessa virinnyt keskustelu eutanasian asemasta ja sen
oikeuttamisesta. Tosin Suomessakin keskustelua hankaloittavat ihmisten eriävät
käsitykset kuolemasta ja siitä, millainen sisältö kuolemalle annetaan. Kuoleman
ja kuolemisen teeman voi katsoa muuttuneen 20. vuosisadalla länsimaissa
kipeäksi, sisäistä torjuntaa ja jopa inhoa herättäväksi. Emme ajattele kuolemaa
konstruktiivisena vaan destruktiivisena. Tällöin tulemme helposti kiistäneeksi
kuoleman luovan ja meitä sisäisesti eheyttävän potentiaalin; jumalallisuuden
kaipuu tukahduttaa inhimillisyytemme.
Demitshevin mukaan se, miten ihminen suhtautuu elämäänsä ja
ympärillä olevien elämään, se, miten ihminen ratkaisee oman kuolemansa ja
ympäröivien kuoleman ongelman, on maailmankatsomukseen palautuva tyypitys.
Kuolemalla on erilaisia kulttuurisesti vaihtuvia ilmiasuja. Yleisemmällä
tasolla ihminen on kuoleman kantaja, ovathan ulkoiset piirteemmekin
pelkkää kuolevaa solukkoa. Kuolema hengittää ihollamme. Täten onkin perin
kummallista, miksi ihminen tahtoisi mystifioida kuoleman. Se olisi kuin
kieltäisi itseään olemasta ihminen. Ihminen ei voi kohdata kuolemaa tai tajuta
kuin sen näkijänä. Tämän näyn tulisi kuitenkin auttaa meitä myös harmonisoimaan
elämämme yhteen kuoleman kanssa. Vain olettamalla kuoleman voi kuolema käydä
lopulta olemattomaksi. Kuten Nikolai Trubkikov kirjoittaa: ”kuolema edellyttää
elämää, alkaa elämän kanssa ja elämän kanssa myös päättyy". Siksi en itsekään
voi pitää kuolemaa uhkana elämälle vaan etuoikeutena, jonka samanaikainen raskaus
ja keveys lisää elämänhaluani ja tuo elämälle sen edellyttämän kokemuksen
siitä, kuka oikeastaan olen.
(Teksti on tarkoitettu julkaistavaksi sosiologien opiskelijalehdessä)