Mar 30, 2013

Ajatuksia erilaisuudesta, suvaitsevaisuudesta ja argumentoinnin taidosta



Päivittäin kohtaan tilanteita ja ihmisiä, jotka on vaivaton sivuuttaa turhanpäiväisinä ja hedelmättöminä siitä yksinkertaisesta syystä johtuen, etteivät ne tai he omalla kohdallani johda mihinkään eivätkä tarjoa tilaisuuksia haastaa ja kehittää omaa ajatteluani. On esimerkiksi ajanhukkaa aloittaa keskustelu vegaaniudesta, ympäristönsuojelusta, pasifismista tai homojen oikeuksista sellaisen henkilön kanssa, jonka ennakkoluulot eivät salli tilaa vastakkaisille näkemyksille, olivat ne sitten kuinka taitavasti argumentoituja ja/tai muotoiltuja tahansa. Mainitunlainen dialogiin flirttaileva joskin samanaikaisesti äkkipetollinen asetelma on valitettavan tavallinen myös sellaisten ihmisten kohdalla, joita on tottunut pitämään avarakatseisina ja lukeneina tai vaan muulla tavoin mukavina ihmisinä. Haluan lisäksi korostaa, että lukeneisuus toimii itselleni nimenomaan näyttönä yksilön halusta ottaa asioista laajemmin selkoa. Harva asia resonoi yhtä ilmeisenä signaalina yksilön ajattelusta (tai ajattelemattomuudesta) kuin hänen tapansa suhtautua kirjoihin ja kirjoitettuun sanaan. 

Meistä jokaisella tuntuu olevan jonkinlainen akilleen kantapäämme mitä tulee suvaitsevaisuuteen ja erilaisuuden hyväksymiseen. Jos sympatisoimme turkistarhaamisen kieltämistä, emme tahdo ymmärtää maanpuolustusvelvoitteesta luistamista. Jos kierrätämme oikeaoppisesti, emme ole valmiita kuuntelemaan Jehovan todistajien uskontodisteita. Esimerkkejä ja arvoristiriitoja riittää. Elämänkatsomuksemme ovat monilta osa-alueiltaan suljettuja ja pyhiä systeemejä, joiden rajoja valvomme herkeämättä väärien vaikutteiden leviämisen pelossa. Olemme tehneet itsellemme selväksi, mihin uskomme ja mitä pidämme totena ja samalla tulleet piirtäneeksi rajaviivan suhteessa kaikkeen tuomittavaan, häpeälliseen, kummalliseen, epänormaaliin, sairaalloiseen jne. Erilaisuuden puolusteleminen on tänä päivänä työlästä; ainoastaan radikaalisti eri mieltä oleminen vaatii vankkoja perusteluja, yleinen urpous ei niinkään.

Nykypäivän keskustelua on täysin hyväksyttyä käydä pelkillä mielipiteillä ja otaksumilla. Tällaisen tyhjyyttään kumisevan sananvaihdon mieli on kuitenkin kaukana aidosta, vastavuoroisuuteen pyrkivästä keskustelusta, jonka lähtökohdiksi tulisi ottaa avoimuus, argumenttien vahvuus ja valmius hylätä omat näkemykset tarpeen niin vaatiessa. Kuinka kiusallisen usein saammekaan seurata esimerkiksi poliittista tai opillista väittelyä, jonka osapuolet keskittyvät ainoastaan omaan esiintymiseensä ja retoriseen pullisteluun kiinnittämättä lainkaan huomiota siihen, millä tavoin vastapuoli perustelee näkemyksiään. Väittelyn lopputulos on näissä tapauksissa hyvin varhain ennalta nähtävissä ja kaikille, niin yleisölle kuin väittelyn osapuolille, olisi parempi ollut jäädä kotiin pohtimaan omaa olemisen mielekkyyttään.

Hyvät keskustelut tuppaavat usein väljähtyä argumenttien yhteismitattomuuteen. Yhdet luottavat järkeensä, toiset tunteeseensa ja kolmannet siihen, mitä päivälehdet kulloinkin asiasta uutisoivat. Ansiokkaassa väittelyssä argumentit läpivalaistaan tarkan kriittisesti, jolloin niiden anatomiset rakenteet ja murtumispisteet paljastuvat. Arviot argumenttien keskinäisestä paremmuudesta tekee kuitenkin lopulta kuulija, jolle vastuu uskottavuuden arvioinnista lankeaa. Toistuvana ongelmana toki on, miten lopulta voimme mitata yhden argumentin olevan toista parempi. Tosiasiassa emme voikaan, ellemme sitoudu jonkinlaisiin kriteereihin pätevästä tiedonhankinnasta ja asioiden perusteltavuudesta. Todistamisen ja vakuuttamisen taakka voi käydä monelle ylitsepääsemättömäksi ja turhauttavaksi, jolloin on myös tyydyttävä joihinkin itsestäänselvyyksiin esimerkiksi kysymyksissä siitä, mitä voimme lopulta varmuudella tietää. Mielestäni on kuitenkin parempi, että yritämme tavoitella absoluuttista varmuutta kuin jätämme kaiken yksilön subjektiivisen arvion varaan, ellemme tahdo päätyä elämään maailmassa, jossa yksikään argumentti ei ole toista parempi. 

Itse tunnustaudun järjen ja tieteellisen maailmanselittämisen ystäväksi. En jumaloi kumpaakaan, sillä ymmärrän niiden olevan yhtä lailla haavoittuvaisia auktoriteetteja vastapeluriensa tunteet, intuitio (”olen vakuuttunut”; ”musta tuntuu siltä”), jumala tai muu kanssa. Järki on kuitenkin monessa suhteessa minulle se kaikista uskottavin ja luotettavin tukiranka lähteä rakentamaan kuvaa todellisuudesta. Järki on myös dynaaminen, kuten tiedekin, ja falsifioitavuusvaatimuksen edessä kumartava instrumentti. Välillä keskustellessani uskonnoista huomaan, kuinka uskovat ovat sangen valikoivia omissa perusteluissaan. Heille on esimerkiksi käsittämätöntä hyväksyä maailmassa olevan muita jumalan kaltaisia, metafyysisiä entiteettejä, vaikka niiden olemassaolo on täysin vastaavalla tavalla perusteltavissa kuin näkemykset jonkinlaisten jumaluuksien reaalisuudesta. Jos perustelemme olevaisten ontologiaa pelkällä uskolla, saamme ajatella tuosta ontologiasta mitä ikinä haluamme. Riittää kunhan uskomme. Tämä kuitenkaan harvoin käy perusteluksi mihinkään. Viestini onkin, että jos perustelemme asioita uskolla, on sallittava vastapelurille samat aseet. Olisihan se perin epäoikeudenmukainen tilanne kaksintaistelussa ottaa itselleen konetuliaseet ja antaa vastustajalle käteen puunoksa. Kuinka moni kuitenkaan haluaa esimerkiksi sallia minulle oikeutta ajatella esimerkiksi moraalista tiukan tunteellisesti. Tällöin voisin todeta kannibalismin olevan oivallinen elämäntapa, sillä se herättää minussa syviä mielihyvän tunteita. Tai vastaavasti voisin ajatella huoneessani asustavan violetin henkiolennon. Et halua sallia minulle tätä oikeutta, sillä sehän on ennen muuta järjen (myös yleisten terveysnormien ja psykologisten käyttäytymisodotusten ja ties minkä muun) vastaista.

Kuinka moni asia onkaan lopulta järjen ratifioima? Toki ei järkikään ole kritiikin ulottumattomissa, mutta sen suojakilpi vaikuttaa vahvemmalta kuin tunteen tai silkan perstuntuman. Itse hyväksyn uskonnollisen, ideologisen ja elämänkatsomuksellisen ajattelun monenkirjavuuden ja pyrin suvaitsevaisuuteen asioissa laajasti. Edellytän kuitenkin, että kaikensorttista keskustelua, filosofista tai arkista, käydään rehdisti ja ilman erioikeuksia. Perustelusi eivät ole ainoastaan vahvin aseesi vaan myös heikoin lenkkisi. Mikäli heikoin lenkkisi on pitävä, olet vahvoilla. Silloin kun ajattelet olevasi varma jostakin asiasta, olet suurella todennäköisyydellä kaikkea muuta. Sellainen ihminen, joka esittää asiat kuin vuorelta kansalleen julistaen, varmana ja kaikentietävänä, on ainoastaan myötähäpeän arvoinen.

Olemme suvaitsemattomia, koska otaksumme todellisuuden olevan naiivisti sitä, jollaiseksi sen näemme ja kuvittelemme. Liian usein sorrumme moralisoimaan muita valikoivasti, emmekä halua myöntää omassa asenteessamme, ja tarkemmin perusteluissamme, olevan jotakin korjattavaa. Haemme niin yleisestä mielipiteestä, näennäistiedosta, perinteestä, humalatilasta kuin fyysisyydestämmekin turvaa ja pakenemme lopulta kyseenalaistamattomien auktoriteettien taakse kurkistelemaan ja huutelemaan voimantuntoisina solvauksia, joiden uskomme tuottavan tyydyttävän lopputuloksen ja ratkaisevan keskustelun lopulta eduksemme. Ikään kuin keskustelun perimmäinen tarkoitus olisi lopulta osoittaa, kuka onkaan oikeassa. Keskustelun tarkoitus on löytää elämäämme uutta, kypsyä ja kasvaa ja vapautua ”väärästä” tiedosta. Kyvyttömyys keskustella ja keskittyminen epäjohdonmukaiseen ajatusten hallitsemattomaan viskelyyn kertoo osaltaan epävarmuudesta. Varmuus kasvaa siitä, että kuuntelemme aidosti muita ja perinpohjaisesti keskitymme siihen, mitä ja miten muut meille kertovat. Tämä vaatimus koskee kaikkia tasapuolisesti. Muutoin jatkamme huutelua emmekä löydä yhteistä kieltä saati perustaa rakentaa konsensusta välillemme - minkään merkityksellisen suhteen. 

Jos ajattelet ruotsalaisten miesten olevan homoja, thaimaalaisten olevan pienimunaisia, hippityttöjen olevan karvaisia tai puumanaisten olevan petoja sängyssä, odotan vähintään empiiristä todistusaineistoa tai jonkin sortin perustelua asiasta. Kuvamateriaalikin käy.

Mar 19, 2013

Paavittomasta maailmasta

Uusi Paavi on valittu. Ja ensi töikseen Paavi tietysti kehoittaa kansaa rukoilemaan puolestaan. Minä yritin - ei toiminut. Ehken osannut rukoilla oikein, tai ehkä onnistuinkin tavallista paremmin, sillä Paavilla on yhä kaikki hyvin. 

Katolinen kirkko on instituutio, jonka olemassaoloa ja vaikutusvallan säilymistä pidän pienoisena ihmeenä. Ihmeisiin on kirkon piirissä kuitenkin totuttu. Ihmisen kehityshistoriassa ovat katolista kirkkoakin absurdimmat viritelmät saaneet toisinaan riittävästi ravinteita säilyäkseen elinvoimaisina. On kuitenkin vain ajan kysymys, milloin ihminen siirtää muinaisjäänteensä museoon, mitätöi paavinviran tarpeettomana ja näkee tämän räikeän itsepalvonnan manifestoituman vain inhimillisyyden oikkuna ja esimerkkinä tietoisuuden kehittymisen taantumavaiheesta, jossa oleminen kuohuu ja etsii optimaalista muotoaan. Siitähän mielestäni uskontojen tulevaisuudessa on laajemminkin kyse; tietoisuuden kasvun vähittäisestä laajentumisesta ja ihmiskunnan syvemmän ymmärryksen lisääntymisestä, joka johtaa rationaalisen ajattelun laajamittaiseen vapautumiseen ja uskontojen tarpeen ja sisältöjen radikaaliin uudelleenarviointiin.

Minulle kirkko edustaa jo tutuksi käynyttä myyttiä, jota mestaroivalla koneistolla on käskytettäväään miljardien ihmisten muodostama dogmaattiseen uneen vaivutettu zombiearmeija. Heille Paavi on todellakin jotakin äärettömän suurta ja arvostettavaa, jolle on luovutettu jumalallisella mandaatilla usein varsin epäkiitollinen tehtävä johtaa ristiinnaulitun seuraajien massoja ajasta ikuisuuteen viisaudella, viekkaudella ja loppumattomalla rakkaudella. Lohduksemme meillekin kajastaa tuo kirkas valo Pietarinkirkon korkealle yläilmoihin sijoitetusta puhujanpöntöstä ja saa sydämemme tuntemaan iloa ja kristillistä veljeyttä. Onneksemme joku sentään tietää, kun emme itse saa aikaiseksi miettiä. 

Paavius sai alkunsa erään virkaintoisen pompöösipiispan neronleimauksesta keskiajan sarastuksen aikoihin. Sittemmin instituutioksi laajentunut, apostolisesta alkuperästä ponnistava vallantahto on onnistunut harhaanjohtamaan ihmisiä käsittämättömillä opetuksillaan, jotka ovat kuitenkin, luojan kiitos, siunatut jumalallisella kaikkitietäväisyydellä. Käsittämättömiä ne ovat niille, jotka ovat löytäneet paketin mukana tulleen ohjekirjan aivojen saloihin. Suvaitsemattomuutta tai ei, mutta minun elämankatsomuksessani ei ole tilaa opetuksille, jotka kumartavat erehtymättömyyttä, kuolemattomuutta, järjen protestoimista, perusteetonta autoritäärisyyttä tai teismiä. Jos Paavi katsoo Pyhää ilmoitusta tulkiten nuoren tytön raiskauksen olevan harkittua aborttia pienempi pahe, on syytä irtisanoutua hänen ajattelustaan ei ainoastaan tämän tietoisen lapsuksen mutta myös kaikkien muiden hengentuotteiden osalta. Täten en olekaan Paavin tai hänen laumasieluisten lakeijoidensa suosiossa. Jälleen kerran yksi ystävyyssuhde, jonka kokoonkuihtumista en käy valittamaan. 

En ole koskaan ymmärtänyt, miksi yksikään haluaisi suudella maata Paavin jalkojen alla muusta kuin maan itsensä arvostamisen johdosta; nuoruudessani kirjoitin tästä jopa laulun. Lisäksi kun seuraa Paavien historiallisia aikaansaannoksia ei voi kuin pudistella epäuskoisena päätään: ristiretkien organisoiminen, paavillisen inkvisition perustaminen, ekumenian hankaloittaminen, perhesuunnittelun vastustaminen, konservatiivisten vaatemuotien vaaliminen, anekaupan harjoittaminen, imperialismiin yllyttäminen - lista on puuduttavan pitkä. Onneksemme, tämä kaikki on suoritettu jumalallisesta tahdosta, jonka kyseenalaistaminen on jumalallisesta tahdosta johtuen joutavaa. 

Monet maailman huippufutareista ovat maalin tehdessään paljosta velkaa jumalalle. Tämän vuoksi he maalin jälkeen  ensitöikseen osoittavat kiitoksen taivaaseen, ikään kuin jumala olisi jollakin ratkaisevalla tavalla vaikuttanut pelitapahtumien kulkuun. Kiittäisivät maalin syöttänyttä epäitsekästä kanssapelaajaa, maalin imuroinutta veräjänvartijaa, fania, joka ei juossut kentälle keskeyttämään ottelua, tai linjamiestä, joka ei liputtanut maalia selvänä paitsiona. Heidän henkilökohtaisella päätöksellään maali olisi voinut jäädä syntymättä (ellei jumala sitten ohjaa heidän tahdonilmaisuaan, jolloin on turha myöskään vapaudesta) Ehkä maalinsylkijät kuitenkin ovat vain kiitollisia siitä, että maaleja syntyy ja palkka juoksee. Tästä he voivat ensikädessä kiittää vanhempiaan. Eipä silti, kyllähän jumalakin voi seurata ja fanittaa Maradonaa tai Messiä ja ovathan harhaoppisimmat heidät jo jumalikseen nimenneetkin. Tästä tosin Paavilla olisi oma sanansa sanottavana, ellei kannatettu joukkue satu olemaan se oikea; Paavin kohdalla kyseessä on varmasti joko AS Roma tai Lazio.

Tiedän tarkalleen, millaisin argumentein katolisen kirkon tarpeellisuutta ja Paavin asemaa perustellaan. Tiedän myös sen, että näistä argumenteista voi harvoin käydä kovinkaan hedelmällistä keskustelua, etenkään pinnalta syvyyteen. Ne ovat dogmaattisia ja moraaliväitteiltään supernaturalistisia (ylhäältä annettuja), joka merkitsee yhtäältä eräänlaista koskemattomuutta tieteellistä analyysiä ja todistamisen, jopa kriittisyyden vaatimusta kohtaan. Maailmankatsomukset ovat erilaisia ja todellisuus näyttäytyy uskomustemme kaltaisena. Missä kristitty näkee jumalan kädenjälken, itse näen evolutiivisen kehitysvaiheen. Katolinen uskoo Paaviin kuin minä uskon itseeni. Itsekin sitoudun tietynlaiseen katsantoon maailmasta, jota tukevat teoriat ja tieteen saavutukset - ja näihin uskon. En kuitenkaan voi hyväksyä kaikenlaisia uskomuksia, joihin sitoutuminen saa oloni tuntumaan itsepetokselliselta. 


Välistä on tarpeetonta ja hankalaa kritisoida kirkkoon kuuluvia, sillä emme hämmästele maailman ihmeellisyyttä samanvahvuisin okuläärein; tämä tekee maailmasta kuitenkin äärimmäisen pelottavan elää, sillä tarvitsemme siltoja rakentaaksemme yhteensovitettavissa olevia arvoedustuksia ja päämääriä sekä ennen kaikkea jaetun todellisuuden. Tieteen kanssa yhteiselämä on helppoa, sillä se perustelee itse itsensä epäilijöilleen tai pyrkii tähän. Tiedekään ei toki pysty vastaamaan kaikkiin minua kiinnostaviin kysymyksiin, mutta ainakaan se ei halvenna ajatteluani. En usko neitseelliseen sikiämiseen kuten en usko ihmisen näkymättömyyteen. En kuitenkaan poista mahdollisuutta siihen, että ihminen voisi joskus saavuttaa näkymättömyyden. Tähän ei kuitenkaan riitä se, että yksi ihminen - tai miljardi sen puoleen- vain sanoisi sen olevan mahdollista tai joskus tapahtuneen. Kenenkään ei pitäisi heittäytyä huonoon uskoon vain sen vuoksi, että muut ihmiset ennen häntä ovat näin tehneet. Samalla tavalla perinne (aina on tehty näin) ei saisi olla riittävä ehto näkemyksen omaksumiselle. 

Luokkani seinällä on juliste, jossa tiivistetysti kerrotaan uskontojen lopulta palautuvan yhteen totuuteen: ihmisen tarpeeseen palvoa omaa itseään. Valitettavasti Paavi on tästä yksi parhaista ja tragikoomisimmista esimerkeistä. Hänen sanansa kelpaa vain niille, joilla ei riitä rohkeutta hallita omaa elämäänsä ja kohdata maailmaa sen kaikessa shokeeraavuudessaan ja raadollisuudessaan. Maailmassa tarvitsemme lohtua ja voimia, sillä olemme itse luoneet voimattomuutemme ja sen inhotodellisuuden, jonka ongelmia yritämme liian usein uskontojen avulla sivuuttaa ja vähätellä. Me olemme  tulleet muuttaneeksi maailmasta paikan, jossa emme pian itse halua elää. Ja itse voimme asiat vielä muuttaa toisenlaisiksi. Tähän tehtävään emme tarvitse Paavia kuten emme tarvitse jumalaakaan, vaan oman toimeliaisuutemme, yhteistyöhalukkuuden ja suunnan, jonka määrittää luonto ja sen hyvinvointi sekä  ihminen osana niitä. Ja luontoa tulisi myös tieteen kuunnella.   

Kun Paavi puhuu, en kuuntele enkä vaikene. Luonnon edessä sen sijaan on helpompi hiljentyä ja tuntea sen sanat omakseen. Ja kun luonto esittää todisteensa, minä vakuutun - jos vakuutun.   


Mar 5, 2013

Huomioita teeveestä


Jouni Hynynen avautui taannoin suomalaisen teevee-viihteen tasosta ja sai osan kansasta äänekkäästi protestoimaan, osan jopa itkemään. Kuinka tuo oman henkilökohtaisen elämänsä rappioittanut, kehnon puoleinen tosi-teevee-tähti itsekin, julkeaa haukkua kansamme arvostamia pitkän linjan artisteja ja viihdyttäjiä? Hynysen mukaan teevee tuuttaa ulos nykyisin lähinnä silkkaa paskaa. Itsehän toivoisin Hynysen esiintyvän useammin julkisuudessa, niin osuvasti hän usein taitaa tiivistää sanoiksi sen, mitä itse asioista useimmiten ajattelen. Oikeassahan mies kuitenkin oli, ainakin näkemyksensä ydindogmin osalta. Suomessa saamme jopa maksaa tästä laatuajanvietteestä, katsoimme sitten töllötintä tai emme.

Suomalainen teevee-tarjonta täyttyy pääasiallisesti amerikkalaisesta populismiviihteestä, jota tuotetaan iloksemme täyttämään jonkinlainen elämäämme syntymään päässyt aikatyhjiö. Seuraamme sarjoja, arvotamme niitä keskenään ja jaamme katselukokemuksia sellaisten ystävien kesken, joilla on yhtäläinen, miltei pakonomainen, tarve saada selville, miten loputtomiin venytetyissä tuotantokausissa viimein käy. Näyttelijöistä muodostuu idoleitamme, joiden siviilielämää tirkistelemme kansainvälisen laatujournalismin mahdollistamana. Teevee tarjoilee eteemme unelmia, joita harva meistä tuntee omakseen. Silti nautimme niiden välittömästä hyvää tekevästä vaikutuksesta, tunnemme henkistä mielihyvää tai moraalista paheksuntaa, jonka käännämme senkin omakohtaiseksi varmuudeksi siitä, millaista elämän tosiasiallisesti tulisi olla. Siirrämme murheemme syrjään ja unohdamme hetkeksi arkiset haasteet ja kipupisteet, jotka kolottavat ja kiusaavat läsnäolollaan. Lopulta tulemme etäännyttäneeksemme elämämme kohti sarjojen representoimaa keinotodellisuutta ja tunnemme eskapistisen tunteen vapauttavana flow-tilana, jonka soisi kestävän mainoksineen jokailtaisen ajanjakson työpäivän päättymisestä iltarukouksen lausumiseen. Pääasiahan lopulta on, että viihde tekee hyvää, kuten Nelosen tuotanto on asian surkuhupaisasti ilmaissut.

Kenelle teevee-viihde tekee aidosti hyvää? Lapset ovat yhä enenevässä määrin indoktrinoitu ja ehdollistettu kuluttamaan aikaa kulmikkaan roskapöntön edessä. Erilaiset kisailut ja visailut, joita lapsikatsojat arvioivat ja joiden tapahtumia imitoivat, ovat alkaneet täyttää eetterin hallitsemattomalla vauhdilla. Tarkoituksena on lapsellistaa jo valmiiksi lapsellista aikuisten viihdekulttuuria. Kuten jokainen kasvattaja tietää, yksipuolinen ja liiallisuuksin menevä television tuijottaminen seuraa kasvatusvastuun laiminlyönneistä - televisio on lapsenvahdeista luotettavin ja usein helpoin, joskaan ei sosiaalisin vaihtoehto. Tänään keskustelimme oppilaideni kanssa siitä, millaisia seurauksia lapsen ja television kiintymyssuhteesta aiheutuu, ja vastaukset tuntuvat nuorille ilmeisiltä. Lasten tulisi harjoittaa luontaista leikkiviettiään (homo ludens) ilman televisiota ja saada virikkeitä mielikuvituksensa käytölle tilanteista, joissa kehittyvät sekä motoriset, kognitiiviset että sosiaaliset taidot ihmisen kokonaispersoonaa aktivoivalla tavalla. En katso televisioiden sulkemisen olevan mikään ratkaisu, mutta on löydettävä keinoja, joilla television valtaa voidaan kaventaa ja parhaassa tapauksessa mitätöidä se kokonaan. Syyttävällä sormella nykyisen asiantilan sallimisesta ja vahvistamisesta voinemme osoittaa vanhempia, mutta laajemmin myös yhteiskuntaa, sillä lapset ovat yhteiskunnan ja kulttuurisen sosialisaation tuotteita. Yhteiskunta on lisäksi tehnyt vastuun vanhemmuudesta raskaaksi kantaa. Sosiaaliset ja taloudelliset ongelmat vahvistettuna ylimitoitetulla kilpailuinnokkuudella elämän eri osa-alueilla saavat aikaan vanhemmuuden kriisiytymisen. Lapset tarvitsevat vanhempiaan, ja sellaiset vanhemmat, joille omat lapset ovat hekin vain saavutuksia tai osoituksia uskottavan elämäntarkoituksen löytämisestä, tulisi harkita elämänarvojaan radikaalilla tavalla uusiksi.

Katselen itse usein televisiosta jalkapalloa, jota pidän äärimmäisen viihdyttävänä urheilumuotona. Monet penkkiurheilijat varmasti harvoin miettivät, kuinka passivoivaa otteluiden seuraaminen lopulta on. Tosiasiassahan kaikenlainen urheilu sivusta seurattuna on aikamoista inhimillisten resurssien tuhlausta. Aika, jonka kulutamme pallon perässä juoksevien playboiden, joiden ihmisarvo mitataan sopimusten arvossa ja taidossa käsitellä pyöreää lelua, on pois itseltämme ja asioista, jotka aidosti edellyttäisivät välitöntä huomiotamme. Intohimo, jolla suhtaudumme ilmiöön nimeltä jalkapallo, voisi muuttaa maailman. Mielestäni Hynysen huomiosta voisi rakentaa analogian myös teeveen urheilutarjontaan, sillä paskaahan sekin on, jos yritämme keskittää ihmisen huomion olennaisuuksiin.  Tätä en kuitenkaan usko Hynysen kommenteillaan tarkoittaneen, sillä urheiluhan on pyhää.  

Teeveen funktio on useille sangen naiivisti omaksuttu. Kyse ei ole mielestäni siitä, uskottelemmeko itsellemme hallitsevamme omaa ajankäyttöämme. Kyse on siitä, millä tavoin teevee vaikuttaa omaan ajatteluumme ja millaisia potentiaalisia toimintoja se meiltä evää. Lapset eivät osaa olla sitäkään vähää kriittisiä kuin aikuiset. Heille teevee ilmentää todellisuutta sellaisenaan, jolleivät aikuiset tätä vääristymää oikaise. Surullisinta todellisuutta edustaa kuitenkin se suhde, jonka myös me aikuiset olemme luoneet itsemme ja teeveen kesken. Teevee välittää tunteita, tietoa, ihanteita ja ”esimerkillisiksi” luokiteltavia elämänkohtaloita ja idealistisen imeliä perspektiivejä olemiseen muokaten ja yhdenmukaistaen maailmankuvaamme kokonaisvaltaisesti. Tätä valtasuhdetta tulisi kuitenkin tarkastella jokaisen yksilön lähemmin ja kyseenalaistavasti ymmärtääkseen, miksi emme lopulta tarvitse teeveetä lainkaan. Mainonta on lisäksi asia erikseen. Se soveltuu teeveen salakavalaan olemukseen luontevasti ja palvelee intressejä, joita me kuluttajat sokeasti toteutamme – aikuiset nyt ja lapset tulevaisuudessa.

Hynynen kutsui teevee-ohjelmistoa paskaksi. Itse koen teeveen olevan vallan ylläpitämisen mekanismi ja softa ohjelmoida ajatteluamme halutunlaiseksi. Tiedostamalla teeveen olevan vain turhake, josta toki voimme aika ajoin hakea omilla ehdoillamme viihdykettä, lisää mahdollisuuksiamme tehdä asioita, joista teevee antaa vain halvan ja epätodelliseksi luokiteltavan impression.