Nov 20, 2013

Tieteen ja uskon suhteista (teoksen Tiedän uskovani, uskon tietäväni (2010) pohjalta)


Heippa, 

Tässä lyhyehkössä pätkässä kommentoin hivenen osaltani Esko Valtaojan ja Juha Pihkalan ja teoksen Tiedän uskovani, uskon tietäväni (2010) yleistä asetelmaa. 

Juha Pihkala ja Esko Valtaoja ovat ansiokkaasti popularisoineet keskustelua tieteen ja uskonnon suhteista. Valtaojan ja Pihkalan teos on yksi esimerkki siitä laajasta joukosta kirjallisuutta, jossa mitellään uskonnon ja tieteen asemista. Kansainvälisesti vastaavanlaisia dialogiin perustuvia ajatusvaihtoja on olemassa useita. Yleisimmät aihepiirit, joita teoksissa käsitellään, koskettavat ennen muuta uskonnon tarpeellisuutta, Jumalan olemassaolon mahdollisuuksia ja etiikkaa. Aihepiirien tarkempi käsittely edellyttää monenlaisten erityiskysymysten tarkastelua ja laaja-alaisempaa oppineisuutta. Parhaimmillaan ja pahimmillaan tällaiset ajatushautomot eivät puhuttele kuin teemoista jo valmiiksi kiinnostuneita ja niihin pätevöityneitä lukijoita. Eroja teosten välillä on ennen muuta siinä, miten rakentavasti ja sovittelevasti ilmeisiin erimielisyyksiin suhtaudutaan. Valtaojan ja Pihkalan keskinäinen kunnioitus on merkille pantavaa ja arvostettavaa. Valitettavaa on, että tällainen asetelma on harvoin vallitseva.

Moni uskontoa toistuvammin kritisoiva ajattelija katsoo uskonnon ulottaneen vaikutusvaltaansa kysymyksiin, jossa hegemonista valtaa ei soisi käytettävän. Uskonnoilla on kautta historian ollut valtaa yhteiskunnan ja inhimillisen elämän eri osa-alueilla ja vaikka viime vuosisatoina myös sekularisaatio on voimakkaasti lisääntynyt etenkin länsimaissa, eivät uskonnot ole näyttäneet varsinaisia heikkenemisen merkkejä. Muutoksia on toki ollut näkyvissä uskonnollisen ajattelun kentällä laajemmin. Mielestäni on kyseenalaista väittää, etteikö uskonto vaikuttaisi ihmisten elämässä. Se, millä tavoin ja millaisen roolin uskonto saa elämässämme on paljon sekä kulttuurista ja maantieteellistä että yksilöllistä vaihtelua. Uskonnon arvoa tai merkitystä ei kuitenkaan sovi vähätellä. Tiede taas on ollut hallitseva todellisuutta selittävä tekijä aina uudelta ajalta lähtien. Tieteen kehityksen myötä myös ihmisiä yhdistävä ateistinen vakaumus on lisännyt kannatustaan ja luontoon on alettua suhtautua itse itsensä selittävänä ilmiömaailmana. Samalla ovat lisääntyneet yltiöoptimistiset toiveet siitä, että tiede tyhjentäisi uskonnon psykologisiksi, biologisiksi tai sosiologisiksi teorioiksi. 

Tiede ja uskonto ovat historian varrella aina olleet tekemisissä toistensa kanssa. Kaikkialla maailmassa tieteiden voimakas kasvu on asettanut myös uskonnolle vaatimuksen avautua tieteellisen tarkastelun kohteeksi. Uskonnot ovat usein vetäytyneet omiksi saarekkeikseen tieteellisen metodin edellyttämän kritiikin ulottumattomiin. Niitä on pidetty omalakisina, itseriittoisina ja tieteelle immuuneina järjestelminä, jotka eivät tarvitse osakseen tieteellistä ratifiointia. Toisaalta uskonnoissa on noussut esiin myös tieteeseen myönteisemmin suhtautuvaa ainesta. Esimerkiksi buddhalaisuudessa on painotettu tieteen ja uskonnon yhteenkatsovuutta ja kahdenvälisyyttä. Molempien on nähty hyödyttävän toinen toisiaan, mutta edellyttävän joustavuutta, sensitiivisyyttä ja dynaamisuutta näkemyksiä yhdistettäessä. Niin kristinuskossa, juutalaisuudessa kuin islamissakin on teologian yhtä lailla voitu nähdä palvelevan tieteen ja uskonnon ykseyspyrkimyksiä, joskin skeptisesti tieteen ja uskon symbioottiseen liittoon suhtautuvia on runsaasti. Käytännön uskonelämässä vakaumusten kirjo näyttäytyy monipuolisena. Valitettavasti käytännön uskovissa on myös paljon niitä, joille tieteen tarjoamat mallit edustavat yksinomaan ikävyyksiä. Heille tieteen ja uskonnon vuoropuhelu ei ole tarkoituksenmukaista saati hyväksyttyä. Toisaalta taas tiedemaailmassa närää on synnyttänyt se, millä tavoin uskontoja ja tiedettä yritetään miltei väkivalloin liittää toistensa yhteyteen. Tästä yhtenä esimerkkinä mainitaan toistuvasti Templeton-säätiö ja heidän rahoittamansa tutkimusprojektit. Kritiikki on ymmärrettävää, jos uskonnon ja tieteen eronteko on niin ilmeinen kuin otaksutaan esimerkiksi uusateistisissa ohjelmissa. 

Haasteita uskonnon ja tieteen yhteiselon tiellä ovat synnyttäneet uskontojen moninaiset käsitykset todellisuudesta, ihmisestä, yhteiskunnasta ja yliluonnollisesta. Maailmaan on levittäytynyt lukematon määrä erilaisia ajattelutottumuksia, joiden pohjalta ihmiset arvottavat toisiaan ja asemoivat itsensä osaksi sosiaalista todellisuutta. Uskonnoissa ja erilaisissa ideologioissa on aina kautta linjan esiintynyt äärimmäisyyksiä. Nämä äärimmäisyydet ovat ruokkineet leireihin polarisoitumista ja johtaneet ymmärtämättömyyden kehään, jonka seurauksena on todistettu myös väkivaltaisuuksia, terroritekoja ja kasvanutta suvaitsemattomuutta. Myös viime vuosina tavalliset konfliktit uskontojen ja yhteiskuntien edustamien sekulaarien arvojen ja ihanteiden välillä ovat kiihottaneet ihmisiä toisiaan vastaan. Esimerkkeinä voidaan mainita muun muassa tanskalaisesta pilapiirroksesta syntynyt kohu muslimimaissa, Ranskassa langetettu burka-kielto ja oppikiistat kreationististien ja evoluutioteoriaa puoltavien välillä Yhdysvalloissa. Suomessa keskustelu uskon ja tieteen suhteista on ollut maltillisempaa, mutta myös meillä on esiintynyt äänenpainoja laidasta laitaan. Etenkin viimeaikaiset väittelyt maahanmuutosta on palautettu joissakin tilanteissa myös osaksi keskustelua uskontojen yhteiskunnallisesta asemasta. 

Itse miellän keskustelujen kärsivän usein siitä, etteivät keskustelijat tosiasiallisesti tiedosta, mistä he lopulta kiistelevät. Mielestäni on olennaisen tärkeää muistaa, että kiistat palautuvat lopulta varsin perustavanlaatuisiin kysymyksiin siitä, keitä olemme, mistä tulemme, kenelle olemme toiminnastamme vastuussa, mitä tavoittelemme, millaista olemisemme on ja niin edelleen. Jos esimerkiksi keskustelun keskiössä on eutanasia, tulee meidän väittelyn ensivaiheessa purkaa osiinsa ne metaoletukset, joiden rajaamissa kehyksissä ajatustenvaihtoa käydään. Olettakaamme, että keskustelua käydään yksinomaan akselilla potilaan tahto - Jumalan tahto. Tämä taso ei riitä keskinäisen ymmärryksen vahvistamiseksi. Kyse on suuremmista periaatteellisista kysymyksistä kuin vain siitä, kuka teon kullakin hetkellä oikeuttaa. On pohdittava esimerkiksi, onko ihminen vastuussa elämästään vain itselleen, onko sen hetkinen elämä kaikki mitä meillä on, onko yhteiskunta valmis edistämään tahdonalaista kuoleman järjestämistä ja niin edelleen. Keskustelu on kokonaisvaltaista ja edellyttää kykyä ennakkoluulottomaan filosofiseen pohdiskeluun yli ajattelua rasittavien ennakkokäsitysten ja kahleiden. Kahleiksi en uskontoja sinällään miellä, mutta eräänlaisina elämän jäsentäjinä kylläkin ne koen. Myönnän, että on haastavaa irrottaa itseään niistä ajureista, jotka toimintaamme merkittävässä määrin ohjaavat. Tämä on mielestäni kuitenkin vaadittua, mikäli aiomme saavuttaa todellista ymmärrystä asioista. Itsekin olen pakotettu avoimuuteen suhteessa kaikkeen vieraaseen ja ennalta tuntemattomaan. Lisäksi minun on voitava keskustelua viriteltäessä asettaa omat aiemmat tietoni ja uskomukseni kyseenalaiseksi. Tämä kyseenalaistaminen ei liity niinkään siihen, että haluaisin luopua kaikesta itselleni tärkeästä, vaan siihen, että asetan maailmankatsomukseni alttiiksi muutokselle ja kehitykselle. 

Uskonnon aiheuttamista negatiivisista seurauksista puhutaan paljon etenkin uusateistien puheenvuoroissa. Itse olen samaa mieltä heidän kanssaan siitä, että uskontojen nimissä tehdään paljon pahaa ja harkitsematonta. Otettakoon sitten esimerkiksi inkvisitiolaitos, naisten asema ja oikeudet muslimimaissa, alkuperäiskansojen kohtelu siirtomaavaltojen aikaan tai nykyinen lähetystyö primitiiviyhteisöjen parissa, on ilmeistä, että uskonnot ovat syyllistyneet toimintaan, joka ei läpäise moraalista arviointia. Otaksuma, jonka mukaan uskontojen olemassaolo on yksinään synnyttänyt muassaan kaiken pahan, on turhanpäiväinen, sillä mahdollisuutta tarkastella maailmaa ilman uskontoja ei ole. Mielestäni ei ole kuitenkaan täysin perusteetonta muistuttaa uskontojen soveltuvan myös moraalittomuuksien käyttövoimaksi. Se, mistä monet ateistitkin ovat huolissaan, on uskontojen taipumus olla tilivelvollinen ainoastaan itselleen ja korkeammalle auktoriteetille, johon voimme kohdistaa ainoastaan moraalista paheksuntaa, jos sitäkään. 

Moraalista keskusteltaessa on aina olemassa mahdollisuus, jota voitaisiin kutsua nihilismin turvapaikaksi. Ihminen ei ole vielä tähän mennessä onnistunut osoittamaan kaikkia tyydyttävällä tavalla sitä, mistä moraali absoluuttisessa ja kaikkia velvoittavassa mielessä voisi saada alkunsa ja millaista se lopulta olisi. Uskonnollisissa järjestelmissä moraalin takaajana on Jumala tai jokin muu yliluonnollinen manifestoituma. Tällöin ihmisen noudattamalla hänelle annettuja moraalikoodeja on mahdollista optimoida hyvän määrä omassa ja muiden elämässä. Teistit kritisoivat monesti ateisteja siitä, etteivät he onnistu näyttämään, missä kulkee ihmiskunnan moraalinen selkäranka. Ateisteille moraali yhteisöllisen elämän perusedellytyksenä ei ole ylhäältä annettu, fiksoitunut tosi vaan muuttuva ja dynaaminen elämän jatkuvuuden ehto. 

Ateistilla moraalitaju on suurelta osin biologisesti selittyvä erityispiirre. Eräs tapa lähestyä moraalia on nähdä se lajityypillisenä ihmistä hyödyttävänä ja sen olemassaoloa edistävänä ominaisuutena. Itse en henkilökohtaisesti kykene perustelemaan absoluuttisia arvoja, ja tästä seuraa kohdallani arvojen suhteellisuuden väistämätön jonkinasteinen hyväksyntä. Moni ei halua valahtaa siihen relativismin kuoppaan, johon päädytään, jos absoluuttisia arvoja ei tunnusteta. Se, että emme voi osoittaa absoluuttisia arvoja sellaisenaan, ei kuitenkaan merkitse suoralta kädeltä niiden olevan silkka abstraktio. Muiden elävien organismien tapaan myös ihminen on biologisesti ohjelmoitu varjelemaan omaa olemassaoloaan. Jo tämä kertoo osaltaan sen, että tietyt inhimilliset toimintatavat ovat ihmiselle luonteenomaisempia kuin toiset ja useimmiten ytimeltään moraalisesti hyvälaatuisia. Toki ihminenkin voi toimia vastoin ”omaa luontoaan” ja tehdä pahaa. Jos kuitenkin kaikki (tai edes merkittävä osa ihmisistä) tekevät pahaa, ei ihminen lajina ole elinvoimainen. Synkimmät ennustukset maapallon tulevaisuudesta eivät mairittele ihmisen kykyä moraalisesti kestävään ja vastuulliseen toimintaan. Jos maailma tuhoutuu, onnistuu ihmiskunta katsoakseni aikeissaan omin päin. 

Ateisteilla arvoja on perusteltu myös niiden hyödyllisyyden tai onnellisuutta lisäävien seuraamusten kautta. Tähän liittyy kuitenkin laajempaa problematiikkaa siitä, milloin mikäkin toiminta edistää esimerkiksi onnellisuutta. Lisäksi on toki pystyttävä tarkoin määrittelemään, mitä ihmisen onnellisuudella tarkoitetaan. Uskovalle usko Jumalaan kantaa muassaan useimmat vastaukset esitettyihin moraalia koskeviin kysymyksiin. Itse en koe uskontojen läsnäoloa maailmassa pahana asiana. Uskontojen ja niiden edustajien (mutta myös tiedemiesten) soisi kuitenkin hillitsevän omaa minähybristään. Se, millä tavoin Valtaoja toivoo uskovilta vastaantuloa kysymyksissä jumalallisen moraalilain ehdottomuudesta, toivon itsekin, että moraalista olisi mahdollista keskustella avoimuuden ilmapiirissä. Tämä toive on toki myönnytys siihen suuntaan, että moraali on vain ihmisen keskinäisen yhteistyön ja ajattelun tulos, eikä niinkään valmiina ihmiselle annettu. Toki on Jumalan ilmoitustakin tulkittu jos mihinkin suuntaan inhimillisten tarkoitusperien ristivedossa. 

Valtaoja ja Pihkala puhuvat paljon moraalista, sillä se on loppuviimein ainoa asia, josta keskusteleminen tässä kontekstissa on edes jollain tasolla mielekästä. Moraalista monilla on esittää yhteneviä päämääriä, jotka kuitenkin hautautuvat periaatteellisten yksityiskohtien alle. Toki taustalla on myös vaihteleva joukko uskomuksia, joissa universumille annetaan toisistaan poikkeavia merkityksiä. Ilman näiden uskomusten tasapäistämistä tuskin koskaan saamme aikaiseksi moraalia, jonka kaikki olisivat valmiit allekirjoittamaan. Filosofi Wittgenstein on mielestäni tiivistänyt asian osuvasti esittäessään puheen Jumalasta olevan tyhjää, sillä se sijoittuu inhimillisen ymmärryksen ulkokehälle, transsendenttiin. Etiikasta puhuminen on vastaavalla tavalla puhetta siitä, mistä tulisi vaieta. Kuitenkin Wittgenstein mieltää nämä aihepiirit tärkeimmiksi kaikista.

Nov 14, 2013

Ei, minusta ei tule pappia


T: Ei, minusta ei tule pappia. Enhän kuulu edes kirkkoon. Erosin. 
T: Kyllä. Ei ole vakaumusta.
T: Ai miksi? No siksi. En jaksa mennä kaikkiin yksityiskohtiin, ymmärräthän? Vaikeita asioita.  
T: Olen teologi. Kyllä. 
T: Ei, en kuulu kirkkoon.  
T: En siis ole mielestäsi teologi? Mikäs sitten olen? 
T: Sekin kelpaa. Pidän titteleistä. 
T: Ateologi. Hmm. Kuulostaapa oudolta. Ehkäpä kuitenkin... 
T: Sanokaamme uskontotieteilijä. Se on neutraalimpi. En halua aiheuttaa vaivaa. 
T: Miten vain. Oli mukava jutella.   

______________________________________________________

Kahvilassa tapahtunutta. Teologit ovat vallanneet oman nurkkauksensa ja kiihkoilevat tapansa mukaan. Jokin dogmatiikkaa koskeva väittely. En jaksa. Humanistit eivät jaksa sitäkään vähää, vaan istuvat omissa seurueissaan. Katseitakaan ei vaihdeta. Teologin tunnistaa rististä, humanistin rauhanpinssistä. Kielitieteilijät ovat naisia, heitä sentään jaksaa silmäillä. Jutut ovat varmasti toisaalla kuin kirkkoisissä. Puhuvat sentään kielillä. 

Teologit ovat jännittävä rotu. Kuulun itsekin heihin. Tai ehkä olen sekarotuinen. Olen oppinut olemaan ylpeä teologi. Kannan ristiä uskomatta Jumalaan, mutta kannan kuitenkin. Näkisittepä kaikki ne väkinäiseen hymyyn vääntyneet kasvot, jotka uskovan kohtaaminen synnyttää. Hän uskoo Jumalaan, hänessä on oltava jotakin vialla. Olen mielelläni näiden ennakkoluulojen kohteena. Halveksutteko minuakin? Jumalatonta teologia?  Halveksuntanne huvittaa. Jumalattomat ovat huvittavia. 

Teologi on monille enemmän kuin pätevä syy etsiä uusi keskustelukumppani. Kahvilassa. Baarissa. Netissä. Missä vain.  En minä sitä itsekään kiellä. Epäilykseni heräävät. Mistä me muka voisimme jutustella? Eiväthän teologit muuta osaa kuin spekulointia yliluonnollisesta. Ja mitä hyötyä siitä on? Tämä maailmahan on luonnontieteiden hallussa. Teologi telmii väärällä hiekkalaatikolla. Menetkos siitä! Et edes osaa leikkiä oikein. 

Tänään puhuimme kuten generalistiteologit puhuvat. Yleisluontoisesti. Ketään vahingoittamatta. Diplomaattisesti. Meistä tulee isona yhteiskunnallisia vaikuttajia. Harvalla on edes harjoittelupaikkaa. Kuka tällaisella proto-teologilla mitään tekee? Kysymme: Osaanko kohdata ateistin? Mitä hänelle sanon? Osaanko puolustautua? Otanko Raamatun ja vetoan sen arvovaltaan? En ota enkä vetoa. Entäs sitten traditio. Aina tehty -  on hyvin tehty. Ei riitä. Uskoaan peittelevä on kuin hanhiemo istumassa munansa päällä. Jos poikanen osoittautuu rumaksi, olkoon se sitä. Jos kauniiksi, olkaamme entistäkin iloisempia. Muutoin vain tyydymme arvailemaan. Onko se edes hänen omansa?  

Kristityn on heitettävä uskonsa peliin. All in. Jos häviät, mitä sitten? Jos häviän, voitan. On parempi elää hyvän kuin huonon argumentin kanssa. Jos voitan, voitan. Sama kohtalo. Mitä tähän pitäisi vastata? Pelata, ei pelätä. Kohdata, ei vehdata. Teologin pitää herkistyä tunnustelemaan erilaisuutta. Viis omasta Jumalasta. Se ei ole hänen Jumalansa. Hänellä ei ole Jumalaa. Siltikin hän on huomiosi arvoinen. Sinulla on Jumalasi. Hyvä niin. Jatkakaamme tahoillamme. 

Todellisuuskäsitys. Ihmiskäsitys. Yhteiskuntakäsitys. Jumalkäsitys. Keskeiset työkalut keskustelun avaamiseksi - jatkamiseksi - päättämiseksi. Generalistiteologi aprikoi. Jos maailmamme ovat erilaiset - me olemme erilaiset. Silti on tärkeää avata suunsa. Herkistää korvansa. Pinnistää järkensä. Hyväksyä olevamme samasta puusta veistetyt kaksi notkeaa vitsaa. Kasvetut lyömään toisiamme.  

Ateistit sotivat järjellä. Teistit sotivat järjellä. Hetkinen? Miksi he oikein sotivat? En haluaisi olla järkevä kaiken aikaa. Siinähän vain saisi hullun leiman. Olen mielummin sotilas keskellä suoraa tulta. Huudan molempiin suuntiin. Olette järjiltänne molemmat! Ei saa alkaa tunteelliseksi. Siinä vasta pelin menettää. Tunteilla ei voi argumentoida. Takaisin poteroon!    

Humanisti virnistää. Onkohan sillä kaikki hyvin? Teologi hörppää kahvinsa loppuun. Sekin on varmasti väärin juotu. Teologi kun ajattelee kaikesta väärin. Parasta on kun kantaa Raamattua. Se vasta väärin onkin. On parempi kantaa Pasternakkia tai Austinia. Se on katu-uskottavampaa. Itse kannan Muumilompakkoa. Olen varmaankin homo. No olkoon. Sekin kaiketi parempi kuin pappi?