Ranskalaisen
valistusfilosofi Voltairen (1694-1778) kerrotaan sanoneen, miten vaikeaa on
ihmiset on vapauttaa kahleista, joita he itse pitävät arvossaan. Tämän tekstin tarkoitus on leppoisasti
pohdiskella, millaisia ovat nykypäivän ihmisen kahleet tai pikemminkin ne
rajoitteet, jotka mahdollisesti estävät meitä toteuttamasta henkilökohtaisia pyrintöjämme
ja pakottavat ajatteluamme valmiisiin muotteihin.
Tämän tekstin
lähtöajatuksena on José Ortega Y Gassettin (1883-1955) ajatus, jonka mukaan
ihmisten elämää rajoittavat sekä fyysinen ympäristö että ajatukset, jotka
tottumus on muokannut. Jokaisen ihmisen tulisi pyrkiä sekä ymmärtämään
olosuhteitaan paremmin että aktiivisesti muuttamaan niitä. Tämä filosofinen
perusorientaatio on kaiken muutoksen perimmäinen taustavoima; maailma on se,
joka muovaa meitä ja me puolestamme voimme osaltamme muuttaa maailmaa. Ortega
myönsi, että ihmisen unelmien tiellä ovat poikkeuksetta todellisuuden karut
realiteetit. Tästäkin huolimatta ihmisen pitää ylittää massa-ajattelu ja luoda
oma elämä yhteentörmäyksistä tulevaisuuden kanssa.
Gassettin inspiroimana lähden
liikkeelle ihmisen sisäisen maailman rajoituksista. Kenties merkittävin kahle ihmiselle
on hänen sisäinen tajuntansa. Useat filosofit Immanuel Kantista (1724-1804) Ludwig
Wittgensteiniin (1889-1951) ovat tunnustaneet ihmisen olevan vankina oman
tietoisuutensa muodostamassa tilassa, josta ei ole pääsyä käsityskyvyn
ulkopuoliseen todellisuuteen, ns. transsendenttiin. Wittgensteinin oli Kantin
esittämin reunaehdoin väistämättä hyväksyttävä, että maailma ilmenee yksin
hänelle edellytyksin, jotka subjektiivinen järki sanelee. Emme saa kiusata
itseämme saati yrittää puhua asioista, jotka on tuomittu jäämään ikuisiksi
ajoiksi tuntemattomiin. On virheellistä yrittää todeta tuonpuoleisuudessa
olevan enempää tätä kuin tuotakaan.
Ihminen ei ole lepakko tai
valas. Toimiessaan maailmassa ihminen ei oletettavasti voi milloinkaan paeta
niitä kokemisen ennakkoehtoja, joiden läpi todellisuus hänelle suodattuu.
Milloin kyse on siitä, mitä silmin ja aistein havaitsemme, milloin taas siitä,
miten selitämme todellisuutta mentaalisten päättelyjärjestelmiemme kautta.
Kuinka paljon säästyisimmekään turhalta jupinalta, jos hyväksyisimme, että
ainakin teoriassa asiat, kuten tahdonilmaisumme, ovat mitä suurimmassa määrin
alisteisia aivojemme hienosyiselle ja monimutkaiselle toiminnalle, joka sisältää
niin tunteet kuin älyn. Oma sangen kiehtova
kysymyksensä on, kykeneekö ihminen venyttämään kokemisensa ehtoja tai
kiertämään niitä; olemmeko todella auttamattomasti lukittuna mielemme tyrmään vai
voimmeko laajentaa tietoisuuttamme ja näin venyttää ymmärryksemme rajoja. Muun
muassa julkiateisti Sam Harris uskoo ihmisen aivojen kykyyn mukautua ja tehdä
mahdolliseksi uudenlainen lähestyminen kohti todellisuutta an sich. Zen-mestarit
ovat vuosituhansien ajan pyrkineet tähän päämäärään ja mielestään myös siinä
onnistuneet. Nykyinen neurologinen tutkimus tukee myös oletusta siitä, että mieltä
voidaan herkistää tiedostamaan todellisuus tavalla, johon mieli oletusarvoisesti
ei ole ohjelmoitu. Samasta asiasta puhui kiertäen myös ranskalainen Maurice
Merleau-Ponty (1908-1961), joka edellytti ihmiseltä totunnaisten tapojen
syrjään siirtämistä jotta maailma voisi näyttäytyä sellaisena kuin se on.
Hänelle maailma, tietoisuus ja ruumis olivat yhtä ja yhdessä ne muodostavat yhdessä kaiken inhimillisen kokemisen perustan.
Wittgensteinille kieli oli
väline, joka rajasi todellisuutta ja ajattelua. Kieltä voidaan kuitenkin pitää
myös kahleena, joka mahdollistaessaan ihmisten keskinäisen kommunikaation jää
aina samalla todellisuuden tavoittajana vaillinaiseksi. Niin buddhalaisessa
kuin taolaisessakin traditiossa kieli on käyttökelpoinen vain tiettyyn rajaan
asti. Inhimillisenä konstruktiona se on rajallinen eikä milloinkaan voi
tavoittaa olemisen syvintä olemusta. Vaikka kuinka yritämme siirtää
kokemustamme sanoiksi ja puheeksi, epäonnistumme, sillä kieli on suljettu ja
ihmisen keinotekoisille tarpeille alisteinen järjestelmä. Voi olla hyväksi pohtia, millaisia uusia itseilmaisun muotoja voisimme löytää jos hylkäisimme kielen, ja voisivatko ne tarjota enemmän vapautta kielen kahleiden sijaan.
Isaih Berlin (1909–1997) kutsui
vapautta kahleettomuudeksi. Berlin korosti, että ihmisen tulee saada olla vapaa
tavoitella itse itselleen asettamia päämääriä. Yhteiskunnat ja vallankäyttöön
perustuvat järjestelmät tulevat aina väistämättä kaventaneeksi yksilön vapautta
(eritoten sen negatiivisessa muodossa). Yhteiskunnat ovat kaiketi suuressa
määrin hyväksyttyjä valtainstituutioita, joiden olemassaolo perustuu
kahlitsemiseen. Niiden kahlitsevuuden oikeutamme luonnollisten oikeuksien
turvaamisella ja hobbeslaisen luonnontilan välttämisellä. Toisinkin voi
ajatella. Nykymaailmassa on 27 miljoona orjaa. Nämä orjat valmistavat
vaatteita, työskentelevät pelloilla, kaivoksissa ja seksityöläisinä, monet
heistä alaikäisinä. Heille kahleet ovat
konkreettisia ja vapaudenriisto mitä raskainta arkipäivää. Harva heistä tuskin
haluaisi jatkaa orjuuttaan, mikäli saisivat päättää. Berlinin peräänkuuluttama
vapaus tavoitella omia päämääriä on siis sangen illusorista niiden ihmisten kohdalla,
joiden kohtalo on muiden kuin henkilöiden itsensä käsissä.
Länsimaisissa demokratioissa
esiintyy sielläkin orjuutta. Sitä esiintyy niin pakkotyön muodossa kuin
muodoissa, joista orjuutetut eivät itsekään tiedä olevansa osallisia. Yksi
näkyvimpiä kahleitamme on työ. Brittiläinen Bertrand Russell (1872-1970) ehdotti
esseessään in Praise of Idleness (Joutilaisuuden ylistys), miten vääränlainen
asennoituminen työhön käy lopulta ihmistä vastaan. Russell talsi Marxin
jalanjäljissä kritisoidessaan omistavaa luokkaa, jonka jäsenet ansaitsevat usein
eniten tehden vähiten. Varsinainen Russellin viesti oli kuitenkin, että
ihmisten tulisi tehdä vähemmän töitä ja keskittyä materian liikuttamiseen sijaan
mielen kultivointiin. Russell kutsui kulttuuriamme tuhoon tuomituksi, jos
ihmiset eivät neljätuntista päivää tehdessään keksi, mitä jäljelle jäävällä
ajalla tekisivät. Riippumatta siitä,
kuinka välttämättömänä pidämme työn merkitystä nykyisen hyvinvoinnin takaajana,
on tärkeää pohtia, kuinka suuresti työ tosiasiassa estää meitä tekemästä
asioita, josta yhtäältä nautimme ja joka toisaalta voisi viedä ihmiskuntaa
voimallisemmin eteenpäin.
Karl Marx (1818-1883) oli
varma, että suurimmat kahleet ihmiselle muodostuvat sellaisesta palkkatyöstä,
jossa työtä tekevä ei saa työstään ansaitsemaansa arvostusta, nautintoa tai
korvausta vaan tulee ”häpeämättömästi, suorasti ja raa’asti riistetyksi”. Työläinen
on luokkansa vanki ja ainoa tapaa muuttaa tuota asetelmaa on nousta
vallankumoukseen. Marxille uskonto oli huumetta, jonka vaikutuksen alaisena
ihmiset uskovat sortamisen olevan tuonpuoleisessa tilitetty. Marxin kapitalismin
kritiikistä on kovin lyhyt matka koko rahataloutta koskevan kritiikin
ydinväittämiin. Raha on yksittäisistä ihmisen itsestäänselvyyksinä pitämistä
asioista kenties käytännönelämässä se kaikista kahlehtivin.
Raha on sitä, mitä Herbert
Marcuse (1098-1979) kutsuisi asiaksi, jota pidämme järkevänä haluamatta myöntää
miten järjettömästä asiasta todellisuudessa onkaan kyse. Marcuse kritisoi
vahvasti kapitalistista yhteiskuntaa ja kulutuskulttuuria uskoen ihmisen
muuttuvan valmistamiensa esineiden jatkeeksi. Theodor Adorno (1903-1969) esitti
ihmisen elämänmuodon älyllisen rappion johtavan moraaliseen onnettomuuteen,
mitä näkemystä Marcuse pitkälti komppasi. Viimeinen ajatukseni ihmisen
kahleista koskeekin ihmisen länsimaissa harjoitettua tunnekyllästetyn viihteellisyyden, pinnallisen esteettisyyden ja markkinavetoisuuden korostamaa elämänmuotoa, joka Noam Chomskyn (1928-) sanoin on lohduttava illuusio aina siihen asti, kunnes
huomaamme, ettemme salli emmekä yhteisen tulevaisuutemme pelastamiseksi voi sallia samaa elämänmuotoa kaikille
ihmisille tasapuolisesti. Jo nyt voimme tunnustaa, että elämänmuotomme on
osoittautumassa kahleeksi sekä itsellemme että tuleville sukupolville, joita jätämme
taaksemme. Olemme osa biosfääriä, ja vastuussa kaikesta elämästä. Tämä on
suurin kahleemme, sillä meidän on kahlehdittava omat halumme niin kuin ekofilosofi
Arne Naess (1912-2009) kahlitsi itsensä norjalaiseen vesiputoukseen. Kahleista kestävimmät muodstamme itse silloin
kun eristämme itsemme muusta todellisuudesta emmekä anna itsemme olla vapaita,
tasavertaisia toistemme ja luonnon, todellisuuden kanssa. Lopuksi on hyvä
toistaa jo kertaalleen sanomani; maailma on se, joka muovaa meitä ja me
puolestamme voimme osaltamme muuttaa maailmaa. Olemme riippuvaisia
maailmastamme ja tarvitsemme kahleita
rikkovia yhteentörmäyksiä tulevaisuuden kanssa.