Kuolema kertoo miksi syntymässä itkemme

Kuka pelkää kuolemaa? No en minä ainakaan!

Thanatologia toimii ihmiselle mahdollisuutena käydä kuoleman kanssa kasvotusten  

Marraskuu on kuoleman kuukausi. Luonto makaa martona ja lumi peittää kaiken vielä elävän alleen. Talven pimeys on suomalaisille mitä otollisinta aikaa pohtia kysymyksiä kuolemasta. Ja miksemme sitten pohtisi, sillä onhan kyseessä mitä mielenkiintoisin aihepiiri, johon jokaiselta löytyy sanottavaa. Eri asia on, kuinka moni tohtii pohtia kuolemaa päivätyönään tai edes harrastuksenaan saati, että kuluttaisi aikaa sen akateemiseen tutkimiseen. 

Mistä kuolemassa sitten on kyse? Kysymykseen saanee toinen toistaan kirjavampia vastauksia riippuen siitä, keneltä asiaa tiedustelee. Niin hautausurakoitsijalla, papilla, poliitikolla, saattohoitajalla kuin tavallisella kadunmiehelläkin on käsityksensä ja omanlaisensa suhde kuolemaan. Metafyysiseltä merkitykseltään kuolema on ihmiselle massiivinen teema, jota yritetään eristää tietoisuudestamme. Kuka nyt haluaisi ajatella kuolemaa elämän ollessa yhä pahasti keskeneräinen? Vaikka kuolema olisikin jokaisen meistä arkipäivää, on parempi vähätellä sen arvoa, jottemme vajoaisi ahdistusta lisääviin mietteisiin elämän mielekkyydestä ja mielettömyydestä. Kuolemalla ei siis sovi leikitellä, sillä se saattaa viedä keskittymisen pois olennaisesta eli riemullisesta ja loputtoman venyvästä elämästä. Mutta miksi kuolema sitten uhkaa ontologisen turvallisuuden tunnettamme? Miksi vaikenemme kuolemasta? 

Oletettua on, että kuoleman mysteeriin ottavat harvemmin kantaa tutkijat ja sitä useammin kritiikille immuunien uskontojen kirjaviisaat tai mitään pelkäämättömät filosofit. Kuolemaa ei kuitenkaan ole syytä pitää tieteelle vieraana tutkimuskohteena eikä liioin pseudoilmiönä, joka tulisi jättää yksinomaan esimerkiksi uskonnollisten auktoriteettien sanalle alisteiseksi. Liioin emme tavallisina pekkaperusjamppoina saa kääntää kuolemalle selkäämme, sillä tällöin tulisimme kieltäneeksi oman olevaisuutemme, jota kuolema ja sen alituinen pelko läsnäolollaan kunnioittaa ja outoa kyllä, rikastuttaa. Kuolemasta tietämätön ja siitä kiinnostunut voikin aina kääntyä uteliaana tieteelle kuuliaisen, mutta sen harmaalle alueelle asemoituvan thanatologian puoleen.

Thanatologia – kuoleman tiede

Thanatologia on tieteellinen oppisuuntaus, jonka tavoitteena on kuolemaan liittyvien mekanismien kuvaaminen eri tieteenalojen erityismenetelmillä. Kreikan sanaa thanatos (kuolema) käytti jo itävaltalainen psykoanalyytikko Sigmund Freud selittääkseen ihmisen toiminnan negatiivista motivaatiota. Itäiset naapurimme ovat ansioituneet thanatologian saralla laajalla rintamalla. Venäläinen Elie Metchnikoff oli ensimmäisenä vaatimassa laajamittaisempaa kuoleman kokemuksellisuuden tutkimusta. Hänestä voikin katsoa alkaneen kiinnostus thanatologisia kysymyksenasetteluja kohtaan. Amerikkalaisen Herman Feifelin v. 1952 julkaistun teoksen ”The Meaning of Death” myötä innostus lisääntyi ja aihepiiriä eri kulmista lähestyneitä tutkielmia alettiin tuottaa enenevässä määrin – kuten Feifel itsekin oli toivonut. Nykyisin thanotologia on levittäytynyt maailmalla oppiaineena useisiin yliopistoihin ja tarjoaa väylän jopa akateemisiin loppututkintoihin. Suomessa ammatillisten virkanimikkeiden jo valmiiksi sekalaiseen kokoelmaan mahtuvat tulevaisuudessa varmasti ongelmitta sellaiset tittelit kuin kuolemakasvattaja (death educator) tai kuolemaneuvonantaja (death counsellor). Suomalainen eutanasiakeskustelukin varmasti saisi uutta pontta, jos suorassa lähetyksessä asiaa puisi pitkän linjan kuolema-asiantuntija.

Venäläinen thanatologi Andrei Demitshev uskoo kuoleman olevan tutkimuskohteena ennen kaikkea kulttuurin ja ajatusten tuote. Thanatologia on ihmisen sosiokulttuurisen toiminnan ytimessä; kuolevaisuus tuottaa yhteisöllisiä käytänteitä ja rakenteita sekä inhimillistä käyttäytymistä, joka palautuu jokseenkin jähmeisiin käsityksiin ja kokemuksiin kuolemasta. Aloittelevina thanatologeina kuolemalle on annettava henki, se on elollistettava ja nähtävä dynaamisena todellisuutta muovaavana voimana, joka läpitunkee ihmisen olevaisuutta. On rajoittavaa pitää kuolemaa yksiulotteisesti destruktiivisena elämän vastakohtana, joka on merkkinä biologisen elämän päättymisestä. Thanatologia suhtautuu kuolemaan avoimena konseptina, johon kuuluvat olennaisesti luonnontieteelliset ja humanistiset ideat. Oli tutkimusfokuksessa sitten kuoleman kulttuuriset orientaatiot, kuoleman vaikutukset taiteeseen, kuolema kielenkäytössä tai kuolema sosiaalista järjestystä muovaavana tekijänä, kuolema ei milloinkaan esiinny yksikasvoisena. Kuolema on sosiaalinen, historiallinen ja kulttuurinen ilmestys, jonka osilla on usein summaa korostuneempi merkitys. Eksistentiaaliset, yksilön tajuntaan palautuvat tuntemukset eivät saa toki unohtua, mutta kuoleman puhdas subjektiivinen kokeminen ja arviointi tarvitsevat tuekseen myös tietoa kuolemasta joukkoluonteisena konstruktiona. Kiinnostava on tutkia esimerkiksi niitä vaikutuksia, joita ihmisen tai laajemman ihmisryhmän kuolema aikaansaa muissa ja millä tavoin inhimilliset tragediat muuttavat yhteisön käsityksiä omasta kollektiivisesta itseydestään.

Kuolema keskellämme

Kuolemasta kultivoituneesti keskusteleminen voi osoittautua monin tavoin arvokkaaksi ja hyödylliseksi. Sivilisaatioiden noustessa ja tuhoutuessa on myös kuolema kohdannut alituisia muutoksia. Kuoleman eetos yhteiskunnissa on sidoksissa aikaan ja ajallisiin murroskausiin. Muinoin kuolema oli turvallisempaa luovuttaa niiden haltuun, joilla oli aihepiiristä jotakin koskettavaa sanottavaa ja dogmaattinen pätevyys kertoa, mitä ihmiset tarkoittivat puhuessaan surusta, toivottomuudesta, toisesta mahdollisuudesta, viikatemiehistä, valkoisesta valosta, läheltä piti -tilanteista tai vaikka vaan läheisen poismenosta. Kuolemalle annettu konkreettinen sisältö helpotti väistämättömän kohtaamista. Sittemmin kuolemasta on tullut yksilölle tämän olemassaoloa luotaavien syvän yksityisten kysymysten kohde. Kulttuurisesti kuolema on paljastunut groteskiksi ja vastenmieliseksi ylitsepursuavan viihteellisyyden lakeijaksi. Jotain lohdullista lienee siinä, ettemme nykyisin pidä kuolemaa kaikilta osin vaiennettuna tai tabuna puheenaiheena, vaan voimme löytää ihmisiä, joita kuolema inspiroi niin klassisena filosofisena ongelmana kuin perinteisen akateemisen mielenkiinnon kohteenakin. Omassa ajassamme kuolema on kaikkea muuta kuin kesytetty. Se on hallitsematon pelon, kaaoksen ja epätoivon aggregaatti siitäkin huolimatta, että kuolema on järjellä riisuttu vaarattomaksi.

Uskonnollisissa kertomuksissa kuolemalle on varattu paikka, jota ilman ei esitykselle voida rakentaa onnellista – tai liioin onnetonta – loppua. Kaikki uskonnot ottavat suoraan tai välillisesti kantaa siihen, mitä kuolemassa tapahtuu (tai mitä sen jälkeen), millainen kuoleman merkitys on ja mikä tärkeintä – kuinka kuolema voidaan kohdata tuntematta pelkoa sen vääjäämättömyyden edessä. Oli kuoleman jälkeisenä kohteena sitten paratiisi, taivas, esi-isien maa, kosmisuuden korkein tila tai uusi kiintopiste jälleensyntymien kierrossa, on uskonnoilla esittää yksi jos toinen vastalause väitteelle ”siihen on kaikki päättyvä”. Kriittisimmät voisivat nähdä uskonnot jopa elämänkielteisinä, sillä niin lennokkaasti ne argumentoivat kuoleman avaamien mahdollisuuksien puolesta. Ei ole yllättävää, että uskontojen kärsiessä akuutista luottamuspulasta ihmiset ovat alkaneet pohtia kuolemaa uusilla tavoilla, joissa metafyysisten spekulaatioiden osuus on kavennettu minimiin. Kuolemaa ovat teoreettisesti analysoineet muiden muassa psykologit Freud ja Lacan, eksistentialistifilosofit Sartre ja Kierkegaard, kirjallisuudentutkija Barthes kuin sosiologian jättiläisetkin Foucaultista Derridaan. Se, ovatko he onnistuneet tehtävässään syväluodata ja merkityksellistää kuolemaa rahvasta tai uskovaa oivaltavammin, jää tulkinnanvaraiseksi. Pelottomuus syleillä kuolemaa syntyy kuitenkin kunkin yksilölähtöisestä motivaatiosta tavoitella totuutta ja kuoleman absurdius katoaakin ymmärrystä lisäävien ponnistelujen edetessä. Tulevaisuudessa kuoleman tutkimuksen soisi saavan lisää myötätuulta purjeisiinsa ja kaventavan sitä etäisyyttä, joka uskonnoilla ja tieteellä on lähestymisessään kuolemaan.

Elämän ja kuoleman kysymyksiä

Pelkomme kuolemaa kohtaan on sitä suurempi mitä enemmän meillä on menetettävää ja mitä vähemmän saavutettavaa. Kuolema määrittyy pitkälti suhteessa siihen, millainen arvo elämälle annetaan. Biologinen otaksuma on, että ihminen pyrkii varjelemaan ja ylläpitämään elämää. Samanaikaisesti ympärillemme avautuu kuoleman kulttuuri, jossa kuolemattomuuden tavoittelua ruokkii kuolema. Tällainen kuoleman välineellistäminen johtaa elämää ja kuolemaa epätasa-arvoistaviin toimenpiteisiin. Voisi kuvitella nietzcheläis-schopenhauerilaisen pessimismin sävyttämän elämän saavan kruununsa kuolemassa, sillä jos elämä jo lähtökohtaisesti on traaginen farssi, ei kuolema sitä ainakaan heikennä. Olisi kuitenkin perin luonnotonta todeta ihmiselämän olevan syntymättömänä parhainta mahdollista. On jännittävää huomata, kuinka ihmiset ovat alkaneet ponnistella löytääkseen keinoja venyttää elämänlankaa ja kamppailla kuoleman ylivoimaa vastaan. Mikään ei tyydytä ihmistä enempää kuin kuoleman kukistaminen. Mielekkäämpää olisi ajatella kuolemasta myönteisesti tai konstruktiivisesti, jolloin sen voisi valjastaa elämän käyttövoimaksi. Lähestymällä kuolemaa ennakkoluulottomasti voimme kenties ymmärtää paremmin myös filosofi Herakleitoksen ajatuksen hänen todetessaan elämää sanottavan elämäksi, vaikka todellisuudessa se on kuolemaa. Kun hyväksymme kuoleman läsnäolon, voimme entistä paremmin ymmärtää, miksi kuolema iloitsee eikä itke minussa. 

Luonnossa harvalla elollisella on etuoikeus nauttia luonnollisesta kuolemasta, ihmiselle tämä elämän laki ei riitä. Oletus satavuotisesta elämänkaaresta on kaikkea muuta kuin luonnollinen. Nykyisin ihmisille onkin muodostunut elämän jatkoajan ohella, terveempänä lähestymisenä, tärkeäksi murehtia sitä, kuolenko arvokkaasti ja kunniallisesti. Tästä hyvänä esimerkkinä käy myös Suomessa virinnyt keskustelu eutanasian asemasta ja sen oikeuttamisesta. Tosin Suomessakin keskustelua hankaloittavat ihmisten eriävät käsitykset kuolemasta ja siitä, millainen sisältö kuolemalle annetaan. Kuoleman ja kuolemisen teeman voi katsoa muuttuneen 20. vuosisadalla länsimaissa kipeäksi, sisäistä torjuntaa ja jopa inhoa herättäväksi. Emme ajattele kuolemaa konstruktiivisena vaan destruktiivisena. Tällöin tulemme helposti kiistäneeksi kuoleman luovan ja meitä sisäisesti eheyttävän potentiaalin; jumalallisuuden kaipuu tukahduttaa inhimillisyytemme.  

Demitshevin mukaan se, miten ihminen suhtautuu elämäänsä ja ympärillä olevien elämään, se, miten ihminen ratkaisee oman kuolemansa ja ympäröivien kuoleman ongelman, on maailmankatsomukseen palautuva tyypitys. Kuolemalla on erilaisia kulttuurisesti vaihtuvia ilmiasuja. Yleisemmällä tasolla ihminen on kuoleman kantaja, ovathan  ulkoiset piirteemmekin pelkkää kuolevaa solukkoa. Kuolema hengittää ihollamme. Täten onkin perin kummallista, miksi ihminen tahtoisi mystifioida kuoleman. Se olisi kuin kieltäisi itseään olemasta ihminen. Ihminen ei voi kohdata kuolemaa tai tajuta kuin sen näkijänä. Tämän näyn tulisi kuitenkin auttaa meitä myös harmonisoimaan elämämme yhteen kuoleman kanssa. Vain olettamalla kuoleman voi kuolema käydä lopulta olemattomaksi. Kuten Nikolai Trubkikov kirjoittaa: ”kuolema edellyttää elämää, alkaa elämän kanssa ja elämän kanssa myös päättyy". Siksi en itsekään voi pitää kuolemaa uhkana elämälle vaan etuoikeutena, jonka samanaikainen raskaus ja keveys lisää elämänhaluani ja tuo elämälle sen edellyttämän kokemuksen siitä, kuka oikeastaan olen.  

(Teksti on tarkoitettu julkaistavaksi sosiologien opiskelijalehdessä)