Ihminenkö älykäs eläin?

"Mielemme rakenne houkuttelee meidät helposti kiihkokansallisuuteen, myyttisiin uskonnollisiin käsityksiin, fundamentalismiin ja meitä kaikkia luonnehtivaan ihmisen hybrikseen, minkä takia kykymme tutkia omaa lajiamme kuin muitakin lajeja on pahasti häiriintynyt."

Jussi Viitala on teoksessaan Älykäs eläin (2011) ottanut keskiöönsä ihmisen ja tämän toiminnan selittämisen yhteydessä eläinkunnassa eri lajien kesken esiintyviin samankaltaisuuksiin. Ihminen on eläin, joka poikkeaa ratkaisevilta osin muista lajeista ja on ekologisesti tällä hetkellä lajeista ylivoimaisessa asemassa, mutta tämä itsessään ei oikeuta esimerkiksi nostamaan ihmislajia muiden elollisten yläpuolelle tai tee ihmisestä erityisen älykästä. Viitala pohtii mielenkiintoisella tavalla ihmisen toiminnan selittäviä evolutiivisia perusteita, lajinkehitystä, aivotoimintaa, yksilönkehitystä ja monia muita ulottuvuuksia, jotka tulisi ottaa huomioon yrittäessämme ymmärtää, miksi takerrumme uskonnollisiin uskomuksiin, syrjimme kanssaihmisiä, asetamme itsemme muun luonnon yläpuolelle, suuntaudumme poliittisesti ja niin edelleen. Ihmiset eroavat toisistaan sukupuolensa, persoonallisuutensa ja temperamenttinsa, geeniensä ja elinolosuhteittensa osalta. Kuitenkin ihmisen toiminnasta voidaan löytää säännönmukaisuuksia ja esittää toimintaa selittäviä vahvoja teorioita, joiden taustalla ovat usein rinnastukset muuhun eläinkuntaan.

Jo Viitalan lähtökohta kirjan kirjoittamiselle on arvostettava; hän haluaa asiaa tuntematta tulla ymmärtäneeksi, missä suhteissa ihminen on ainutlaatuinen ja missä suhteissa taas samanlainen luonnon muiden älyllisinä pidettyjen lajien kanssa. Viitala on eläintieteilijä ja käyttäytymisekologian asiantuntija, jolla riittää kiinnostusta määritellä ihmisen paikka luonnossa tosiasiat tunnustaen ja uuden tiedon edessä nöyrtyen. Viitala lähtee liikkeelle siitä, mihin ihmisen älyllinen ylivertaisuus perustuu. Kyseessä ei ole yksin ihmisen aivojen koko, aivosolujen määrä, aivojen koko suhteessa muuhun ruumiiseen tai edes aivojen huomattava poimuttuminen. On selvää ihmisellä olevan runsaasti erilaisia soluja, jotka toteuttavat tiedonvälityksen eri tehtäviä mahdollistaen monipuolisen ongelmanratkaisun, sosiaalisesti tarkoituksenmukaisen yhteistoiminnan ja aivoja virikkeellistävän oppimisen. Eläinkunnassa on kuitenkin monia esimerkkejä lajeista, joiden aivot ovat ihmisten aivoja suuremmat, poimuttuneet tai vaikkapa hienosyisemmin organisoituneet. Eläinlajien kognitiivisten kykyjen vähättely on virhe, johon emme milloinkaan saisi hairahtua. Ihmisen hegemonia voikin perustua puhtaasti muihin seikkoihin kuin älyllisiin tai aivojen rakenteellisiin ominaisuuksiin. Selvää on, että ihmisen aivot ovat äärimmäisen kehittyneet ja prosesseiltaan eriytyneet, mutta vastaavaa esiintyy myös esimerkiksi delfiineillä, valailla ja norsuilla sekä yllättävää kyllä, monilla linnuilla.

Voidaan otaksua ihmisen ajattelusta vastaavan erityiset moduulit, jotka ovat erikoistuneet omiin tehtäviinsä. Tämä palvelee toiminnallista tehokkuutta ja osaltaan siitä ovat todisteena myös ne yksilöt, joilla jotkin moduulit toimivat tehostetusti suhteessa muihin moduuleihin. Lisäksi aivot voivat eriyttää toimintoja tarvittaessa ja jakaa tehtäviä eri osien hoidettavaksi. Aivojen lateraalisuudella tarkoitetaan aivopuoliskojen (ja aivojen eri osien) välillä vallitsevaa tehtävänjakoa, johon myös osin esimerkiksi sukupuolten väliset erot ajattelussa perustuvat. Aivot myös ennustavat jatkuvasti ihmisen toimintaa ja mahdollistavat näin esiohjelmoidun havaitsemisen ja esimerkiksi jouhevan liikkumisen ympäristössä. Ihmisen sisäiset päättelyketjut (yhdessä muun muassa tunteiden kanssa) ohjaavat toimintaamme sekä ratifioivat päätöksemme siitäkin huolimatta, että todellisuus ei tällaiseen päättelyyn istuisikaan.

Erityisen mielenkiintoinen on Viitalan kirjassa kuvaus ihmisen autoritaarisuudesta. ”Autoritaarinen seuraaja on epäitsenäinen ihminen, joka kaipaa vahvaa johtajaa, jonka esittämiin teeseihin ja johtoon voi alistua.” Autoritaariset ihmiset ovat myös persoonallisuudenpiirteiltään tavallisimmin sovinnaisia, korostuneen aggressiivisia, ympäröivän maailman uhkaavana kokevia, päättelytaidoissa verrokkejaan heikompia, itsenäistä ajattelua vähemmän osoittavia ja kritiikittömämpiä. Nämä tulokset on koostettu useista psykologian tutkimusartikkeleista. Viitala kertoo myös esimerkin ns. ”maailmanmuutos”-pelistä, jossa yritettiin johtaa simuloiduissa olosuhteissa valtioita globaalilla maailmankartalla 40 vuoden ajan. Tulos oli häkellyttävä: kymmenen vuotta pelin alkamisesta maailmantilan kehitys oli johtanut ydinasevarusteluun, ihmiskunnan liki totaaliseen kuolemaan ja ympäristön suurimittaisen tuhoutumiseen. Peli keskeytettiin tässä vaiheessa (?). Uudella yrittämällä autoritaariset pelaajatyypit onnistuivat tappaa 9,5 miljardia ihmistä ja tuhoamaan kaiken elollisen. Hmm. Tälläkin perusteella on arveluttavaa toivoa republikaaneille menestystä tuleviin vaaleihin.

Autoritaarisilla ihmisillä oli lisäksi voimakas taipumus kaksinaismoralismiin ja oman ryhmän etujen korostamiseen muiden kustannuksella: taipumus, joka sotii jopa ihmisen lajityypillistä altruismia vastaan. Harvalle tullee yllätyksenä, että kaikkein autoritaarisimpia olivat Yhdysvaltain kuuluisan Raamattu-vyöhykkeen fundamentalistikristityt. Tämän hetken selkein yksittäinen uhkakuva maailmassa lienee uskonnollisen autoritaarisuuden nousu monessa maailmankolkassa. USA:ssa näitä fundamentaliskristittyjä on väestöstä liki neljännes. Evolutiivisesti kyseisellä alueella luonnonvalinta ei suosi vapaamielisyyttä. Ilmiö ei ole muissakaan maailmankolkissa harvinainen. 

Ihmisille on vaikea hyväksyä sitä, että heidän uskonsa voisi jollakin lailla selittyä geeneillä. Näin kuitenkin ainakin osittaisesti on pystytty osoittamaan. Ei ole mielestäni yllättävää, että maailmassa yhä nykyään rationaalinen päättely ja järkisyihin vetoaminen ovat marginaaliryhmien suosiossa, sillä primitiiviset ja vaistomaiset ajattelutottumukset ja toimintatavat ovat myös evolutiivisesti tulkittuna hallitsevia. Tässä yhteydessä suosittelen tutustumaan muun muassa Ilkka Pyysiäinen tai Pascal Boyerin esityksiin kognitiivisesta uskonnontutkimuksesta. Tiivistetysti heille uskonto edustaa aivojen tuotetta, tietynlaista päättelyjärjestelmiin tarrautunutta loista, joka jatkaa eloaan osana inhimillistä tapahtumien ja todellisuuden selittämistä ja tulkintaa. Uskonnolliset uskomukset ovat mekanismeiltaan johdonmukaisia ja luontevia osana niitä tapoja, jolla lähestymme todellisuutta – siitäkin huolimatta, että todellisuus olisi kyseisten uskomusten kanssa räikeässä ristiriidassa.  Viitala tiivistää asian hienosti:

”Tieteellinen maailmankatsomus on itse asiassa vastoin ihmisluontoa. Ihmisen ylitulkinta hyväksyy paljon helpommin näkemyksen, että kaikilla ilmiöillä on tekijä kuin esimerkiksi evoluutioteoriaan opetuksen, että tapaukset vain sattuvat omalla painollaan. Yksi asia johtaa toiseen, joka on syynä kolmannelle, ja kun ilmiöitä on ääretön määrä, saavat tapahtumat kaoottiseen luonteen. Tällaisen maailman epävarmuudessa eläminen on vastoin ihmisluontoa. On helpompaa ripustautua tuulentupiin kuin kohdata ylivoimaiseksi koettu todellisuus.”

Uskonto on yksi tyypillisimpiä ihmisen elämänalueita, jossa koemme vaikeuksia hyväksyä geenien predestinaatiota, kuten hienosti asian voimme ilmaista. Toisin sanoen siis se, mitä uskonnollisena pidämme ja mihin uskomme, on aivojen ja meissä perimämme kautta olevien pysyvien piirteiden määräämää. Itse olen koittanut ajatella uskonnoista kunnioittavasti ja samoin kuin Viitala, nähdä ne inhimillisen toiminnan ulottuvuutena, joka voi elävöittää ja merkityksellistää elämäämme. Samanaikaisesti kuitenkin uskon, että ihminen toimii aivojemme ja evoluution luomin edellytyksin. Täten voimme siis ymmärtää itseämme syvällisemmin tarkastelemalla tarkemmin sitä, millä ehdoin tunnemme, tiedämme ja uskomme. Jos ymmärrämme niitä periaatteita, jotka toimintaamme loppukädessä ohjaavat ja hyväksymme yhdessä vapaan tahdon kanssa sen, että emme voi kieltää toimintamme taustavaikuttimia, sosiaalisia olosuhteita, geenejä, sattuman vaikutusta, epävarmuutta (ja sen mukanaan tuomaa ahdistusta) ja lajillemme väistämätöntä eläinsukulaisuutta, voimme synnyttää kertaalleen menetetyn yhteyden luontoon uudestaan. Samalla tulemme oppineeksi paljon enemmän elämän tarkoituksesta ja sen luonnollisesta hyvyydestä. 

"Mielemme rakenne houkuttelee meidät helposti kiihkokansallisuuteen, myyttisiin uskonnollisiin käsityksiin, fundamentalismiin ja meitä kaikkia luonnehtivaan ihmisen hybrikseen, minkä takia kykymme tutkia omaa lajiamme kuin muitakin lajeja on pahasti häiriintynyt." Meillä on muihin lajeihin verrattuna enemmän yhteisiä kuin erottelevia tekijöitä. Tämä on mielestäni älyllistä osata tunnustaa ja kysyä, mitä tästä tosiasiasta voisimme oppia.