Tämä teksti perustuu Antti Vahteran tekstiin teoksessa Ekologinen humanismi, ja on erityinen ajankohtainen aikana, jolloin EU ja Yhdysvallat käyvät keskustelua tulevasta TTIP-sopimuksesta.
Viimeistään nyt voidaan katsoa vapaan markkinatalouden oppien saavuttaneen globaalissa maailmassa liki hegemonisen aseman, missä ikinä talouspoliittista keskustelua sitten käydäänkään. Suhtautuminen vapaakauppaan kärsii kuitenkin yhä julkisen kritiikin puutteesta. Esimerkiksi Suomessa vastikään käydyissä eduskuntavaaleissa talouden perusteisiin pureuduttiin vähän, jos ei lainkaan. Kaiken huomion tuntuivat vievän se, millä keinoin Suomi pannaan kuntoon ja ovatko kyseessä olevat talouden korjaamisen keinot elvyttäviä vai sopeuttavia. Vain Ville Niinistö nosti julkisesti esiin arvokeskustelun tärkeyden, mutta häntäkään ei tuntunut kiinnostavan vapaakaupan ongelmatiikka. Ei vaikka monet kansainväliset ympäristösopimukset ovat uhanalaisia juurikin voimistuneen vapaakauppapolitiikan vuoksi.
Suomen tämänhetkisessä taloustilanteessa tuntuvat kelpaavan kaikki ratkaisumallit riippumatta siitä, millaisia seurauksia niillä on pitkässä juoksussa. Tällaisen kuvan olen saanut. Olemme epätoivoisessa tilanteessa, josta ulos pääseminen on tärkeämpää kuin kestävien arvovalintojen tekeminen ja niissä pitäytyminen. Tuleva porvarihallitus vie Suomea todennäköisesti kohti tulevaisuutta jossa kaupan esteitä tullaan poistamaan entistä määrätietoisemmin. Lyhytnäköisellä talouspoliittisella tarkastelulla vapaakaupan seuraukset näyttäytyvät usein sangen myönteisinä. Talouden rattaat pyörivät rivakammin, tuotanto lisääntyy ja tuotteet löytävät ostajansa. Tämä ideologia tullaan myymään kansalaisille väistämättömänä kehityksenä, joka johtaa kohti vauraampaa ja kilpailuvalmiimpaa Suomea. Koska Suomi on jo valmiiksi niin riippuvainen ulkomaankaupasta, on meilläkin alettava varautumaan siihen, että emme ole autonomisesti päätäntävaltaisia omissa asioissamme. Joudumme tekemään kukkaromme ohella kompromisseja myös arvoissamme. Toivon, ettei tästä pakottamisesta kärsi ensimmäisenä Suomen yhä kansainvälisesti ainutlaatuinen ja puhdas luonto.
Vapaakaupan sisäänrakennettuna oletuksena on ajatus tuotteista, joita tuotetaan siellä missä halvimmalla kyetään. Maiden on siis pystyttävä tehostamaan tuotantoaan, jotta voivat kilpailla globaaleilla markkinoilla. Kehitysmaiden tapauksessa lopputuloksena ovat ns. banaanivaltiot, jotka myyvät yhtä erikoistuotetta hinnalla, jonka maailmanmarkkinat sille määrittävät. Tuotannon tehostaminen johtaa vääjäämättä lopputulokseen, joka on ympäristölle haitallinen, näin etenkin tilanteessa, jossa toisessa vaakakupissa ovat kansalaiset ja heidän taloudellinen ahdinkonsa ja toisessa ympäristö. Turboahdettu tuotanto tietää lisääntynyttä energiantarvetta, tavarankuljetusverkostojen tihentymistä, kemikaalien käyttöä, puustojen hakkuita, työväestön olojen kurjistumista, palkkojen ja etuuksien leikkuita ja niin edelleen. Voi vain kysyä mikä järki on rahdata Japanista Yhdysvaltoihin hammastikkuja samalla kun toiseen suuntaan kulkee syömäpuikkoja.
Vuoden 1994 solmittiin maailmanlaajuinen, liki tuhatsivuinen Gatt-sopimus, joka merkitsi kauppaa rajoittaneiden esteiden laajamittaista poistamista. Se, mitä Gattista seurasi oli pelko ekosysteemien systemaattisesta hyväksikäytöstä ja köyhimpien maiden resurssien riistämisestä. Nämä pelot kävivät osaltaan toteen monissa Länsi-Afrikan maissa, jossa paikallistalous kuristui kuoliaaksi maailmanmarkkinahintojen tehdessä tuotannosta täysin kannattamatonta. Intiassa valtava määrä pienviljelijöitä heitti itsensä narun jatkoksi tai sitten he myivät tilojaan pilkkahintaan rikkaille tilallisille. Thaimaa onnistui kymmenessä vuodessa tuhota useita kymmeniä prosentteja luonnonmetsistään. Gattin jälkeen vapaakauppaintoilu on vain intoutunut entisestään. Syystäkin TTIP herättää laajalti huolta kansalaisrintamissa .
Keskittäminen on tietysti toisen onni siinä missä toiset kärsivät. Voittajiksi selviytyvät kerta toisensa perään ne valtiot ja monikansalliset yritykset, joiden toiveissa on tuotteiden hinnoittelun ja brändäämisen kautta tapahtuva monopolisointi, ja tämä vielä usein ilman, että heidän tarvitsisi kantaa vastuuta tuotannon haittavaikutuksista. Tästä hyvänä esimerkkinä on muun muassa maailman vihatuimmaksi yhtiöksi noussut Monsanto, joka on patentoimalla lajikkeita ja pakottamalla viljelijöitä yhden lajikkeen viljelyyn aiheuttanut suoraan tai välillisesti vahinkoa niin viljelijöille kuin viljellyille maa-aluille. Nykyisellään myös moni kehitysmaa on myynyt paremman tulevaisuutensa yksityistämällä tai ts. liberalisoimalla palvelunsa, mikä taas on aikaansaanut kotimaisten elinkeinojen heikkenemisen tai kuoleman. Mikäli TTIP toteutuu, on tulevaisuudessa yritysten entistä helpompi valvoa etujaan ja immunisoida itsensä niiden ongelmien seurauksilta, joita ne itse vastuuttomalla toiminnallaan aiheuttavat. Yhdellekään valtiolle ei tule esimerkiksi olemaan kannattavaa käydä oikeutta sellaisten yritysten kanssa, jotka voivat ajaa varallisuudellaan valtioita vararikkoon. Voittajiksi selviytyvät aina ne, joilla on vähiten hävittävää mutta eniten taloudellista vipuvartta.
Nykypäivän politiikkaan kaivattaisiin enenevässä määrin keskustelua siitä, millaisia laajempia ekologisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia vapaakaupalla on – meillä ja globaalisti. Tätä keskustelua on käytävä ilman, että poliittisesti leimaudutaan taantumuksellisiksi tai ahtaan kansallismielisiksi. Tarkoin harkittua protektionismia tarvitaan, jotta maat voivat varjella luonnonvarojaan lisääntyvältä kaupallisuudelta ja kansainvälisten suuryhtiöiden kasvavalta vallalta. Toivottavasti Suomessa ei taloudellinen ahdinko saa meitä heittäytymään vapaan kaupan armoille ilman, että kansallisesti tärkeitä etujamme varjellaan. Esimerkiksi Kreikassa pahin tilanne on käymässä toteen kun ihmisten henkilökohtaisen elämän rinnalla heidän maansa myydään, omaisuutensa pakkolunastetaan ja ympäristö turmellaan kaivostoiminnalla. Kun menetämme maamme ja ympäristömme, voimme sanoa olevamme kansa ilman kotia.
Viimeistään nyt voidaan katsoa vapaan markkinatalouden oppien saavuttaneen globaalissa maailmassa liki hegemonisen aseman, missä ikinä talouspoliittista keskustelua sitten käydäänkään. Suhtautuminen vapaakauppaan kärsii kuitenkin yhä julkisen kritiikin puutteesta. Esimerkiksi Suomessa vastikään käydyissä eduskuntavaaleissa talouden perusteisiin pureuduttiin vähän, jos ei lainkaan. Kaiken huomion tuntuivat vievän se, millä keinoin Suomi pannaan kuntoon ja ovatko kyseessä olevat talouden korjaamisen keinot elvyttäviä vai sopeuttavia. Vain Ville Niinistö nosti julkisesti esiin arvokeskustelun tärkeyden, mutta häntäkään ei tuntunut kiinnostavan vapaakaupan ongelmatiikka. Ei vaikka monet kansainväliset ympäristösopimukset ovat uhanalaisia juurikin voimistuneen vapaakauppapolitiikan vuoksi.
Suomen tämänhetkisessä taloustilanteessa tuntuvat kelpaavan kaikki ratkaisumallit riippumatta siitä, millaisia seurauksia niillä on pitkässä juoksussa. Tällaisen kuvan olen saanut. Olemme epätoivoisessa tilanteessa, josta ulos pääseminen on tärkeämpää kuin kestävien arvovalintojen tekeminen ja niissä pitäytyminen. Tuleva porvarihallitus vie Suomea todennäköisesti kohti tulevaisuutta jossa kaupan esteitä tullaan poistamaan entistä määrätietoisemmin. Lyhytnäköisellä talouspoliittisella tarkastelulla vapaakaupan seuraukset näyttäytyvät usein sangen myönteisinä. Talouden rattaat pyörivät rivakammin, tuotanto lisääntyy ja tuotteet löytävät ostajansa. Tämä ideologia tullaan myymään kansalaisille väistämättömänä kehityksenä, joka johtaa kohti vauraampaa ja kilpailuvalmiimpaa Suomea. Koska Suomi on jo valmiiksi niin riippuvainen ulkomaankaupasta, on meilläkin alettava varautumaan siihen, että emme ole autonomisesti päätäntävaltaisia omissa asioissamme. Joudumme tekemään kukkaromme ohella kompromisseja myös arvoissamme. Toivon, ettei tästä pakottamisesta kärsi ensimmäisenä Suomen yhä kansainvälisesti ainutlaatuinen ja puhdas luonto.
Vapaakaupan sisäänrakennettuna oletuksena on ajatus tuotteista, joita tuotetaan siellä missä halvimmalla kyetään. Maiden on siis pystyttävä tehostamaan tuotantoaan, jotta voivat kilpailla globaaleilla markkinoilla. Kehitysmaiden tapauksessa lopputuloksena ovat ns. banaanivaltiot, jotka myyvät yhtä erikoistuotetta hinnalla, jonka maailmanmarkkinat sille määrittävät. Tuotannon tehostaminen johtaa vääjäämättä lopputulokseen, joka on ympäristölle haitallinen, näin etenkin tilanteessa, jossa toisessa vaakakupissa ovat kansalaiset ja heidän taloudellinen ahdinkonsa ja toisessa ympäristö. Turboahdettu tuotanto tietää lisääntynyttä energiantarvetta, tavarankuljetusverkostojen tihentymistä, kemikaalien käyttöä, puustojen hakkuita, työväestön olojen kurjistumista, palkkojen ja etuuksien leikkuita ja niin edelleen. Voi vain kysyä mikä järki on rahdata Japanista Yhdysvaltoihin hammastikkuja samalla kun toiseen suuntaan kulkee syömäpuikkoja.
Vuoden 1994 solmittiin maailmanlaajuinen, liki tuhatsivuinen Gatt-sopimus, joka merkitsi kauppaa rajoittaneiden esteiden laajamittaista poistamista. Se, mitä Gattista seurasi oli pelko ekosysteemien systemaattisesta hyväksikäytöstä ja köyhimpien maiden resurssien riistämisestä. Nämä pelot kävivät osaltaan toteen monissa Länsi-Afrikan maissa, jossa paikallistalous kuristui kuoliaaksi maailmanmarkkinahintojen tehdessä tuotannosta täysin kannattamatonta. Intiassa valtava määrä pienviljelijöitä heitti itsensä narun jatkoksi tai sitten he myivät tilojaan pilkkahintaan rikkaille tilallisille. Thaimaa onnistui kymmenessä vuodessa tuhota useita kymmeniä prosentteja luonnonmetsistään. Gattin jälkeen vapaakauppaintoilu on vain intoutunut entisestään. Syystäkin TTIP herättää laajalti huolta kansalaisrintamissa .
Keskittäminen on tietysti toisen onni siinä missä toiset kärsivät. Voittajiksi selviytyvät kerta toisensa perään ne valtiot ja monikansalliset yritykset, joiden toiveissa on tuotteiden hinnoittelun ja brändäämisen kautta tapahtuva monopolisointi, ja tämä vielä usein ilman, että heidän tarvitsisi kantaa vastuuta tuotannon haittavaikutuksista. Tästä hyvänä esimerkkinä on muun muassa maailman vihatuimmaksi yhtiöksi noussut Monsanto, joka on patentoimalla lajikkeita ja pakottamalla viljelijöitä yhden lajikkeen viljelyyn aiheuttanut suoraan tai välillisesti vahinkoa niin viljelijöille kuin viljellyille maa-aluille. Nykyisellään myös moni kehitysmaa on myynyt paremman tulevaisuutensa yksityistämällä tai ts. liberalisoimalla palvelunsa, mikä taas on aikaansaanut kotimaisten elinkeinojen heikkenemisen tai kuoleman. Mikäli TTIP toteutuu, on tulevaisuudessa yritysten entistä helpompi valvoa etujaan ja immunisoida itsensä niiden ongelmien seurauksilta, joita ne itse vastuuttomalla toiminnallaan aiheuttavat. Yhdellekään valtiolle ei tule esimerkiksi olemaan kannattavaa käydä oikeutta sellaisten yritysten kanssa, jotka voivat ajaa varallisuudellaan valtioita vararikkoon. Voittajiksi selviytyvät aina ne, joilla on vähiten hävittävää mutta eniten taloudellista vipuvartta.
Nykypäivän politiikkaan kaivattaisiin enenevässä määrin keskustelua siitä, millaisia laajempia ekologisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia vapaakaupalla on – meillä ja globaalisti. Tätä keskustelua on käytävä ilman, että poliittisesti leimaudutaan taantumuksellisiksi tai ahtaan kansallismielisiksi. Tarkoin harkittua protektionismia tarvitaan, jotta maat voivat varjella luonnonvarojaan lisääntyvältä kaupallisuudelta ja kansainvälisten suuryhtiöiden kasvavalta vallalta. Toivottavasti Suomessa ei taloudellinen ahdinko saa meitä heittäytymään vapaan kaupan armoille ilman, että kansallisesti tärkeitä etujamme varjellaan. Esimerkiksi Kreikassa pahin tilanne on käymässä toteen kun ihmisten henkilökohtaisen elämän rinnalla heidän maansa myydään, omaisuutensa pakkolunastetaan ja ympäristö turmellaan kaivostoiminnalla. Kun menetämme maamme ja ympäristömme, voimme sanoa olevamme kansa ilman kotia.
No comments:
Post a Comment