Anarkistisen kasvatusfilosofian kappaleita

Oman opetusfilosofiani perimmäiset rakenteet ovat viime aikoina olleet myllerryksessä. Pitkään ei sisälläni ollut lainkaan varmuutta siitä, olisiko opetustyö sittenkään se väylä, jolla todellista muutosta voisi pienin askelin lähteä tekemään. Vähitellen olen kuitenkin löytämässä uudestaan innostusta sekä akateemista kasvatustiedettä että käytännön opettajuutta kohtaan. Syyksi on paljastumassa parjattu ja väheksytty elämänkatsomus ja ideaologia, jonka todellisia kasvoja kukaan ei näytä tuntevan tai haluavan edes tunnistaa. Itselleni on ollut sanoinkuvaamattoman vapauttava tunne löytää varmuutta epävarmasta, muotoa muodottomasta, järjestystä epäjärjestyksestä ja suuntaa lukemattomien suuntien joukosta. Anarkismi on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. 

Tässä vaiheessa on perin ymmärrettävää, että lukijoita saattaa askarruttaa tunnustukseni vilpittömyys tai järkeni vähittäinen poiskuihtuminen. Tämä johtunee suurelta osin siitä, että anarkismi kärsii maineesta, jotka perustuvat surullisille väärinymmärryksille ja virhetulkinnoille. Näin on tosin tapana käydä silloin, kun emme ole laiskuuttamme perehdyttäneet itseämme riittävästi oikealla asiatiedolla. On anarkisteja, joille anarkismin maine on yhdentekevä, eli ts. niitä, jotka toteuttavat anarkistisia ihanteitaan piittaamatta siitä, mitä heistä ajatellaan. Kolikolla tapaa kuitenkin olla kääntöpuoli ja anarkismin tapauksessa tämä kaksipuoleisuus on äärimmäisen tärkeä ja huomioitava asia. Anarkismin suurin vihollinen on ja tullee olemaan anarkismi itse. Vaikeista ja kielteisten mielikuvien raskauttamista lähtökohdista huolimatta koen kolikon lähemmän tarkastelemisen hyväksi ajankäytöksi; yksikään kolikko tuskin lienee vailla mitään arvoa. 

Yksi surullisimmista puolista ihmisissä ovat heidän ennakkoluulonsa, jotka perustuvat luuloille, olettamuksille ja vahvoille uskomuksille.  Olen kokenut anarkismista puhumisen melko lailla turhauttavaksi syistä, joista suuri osa palaa ihmisten tapaan mustavalkoistaa elämänsä todellisuus. Lienee turha sanoa, että anarkismi on harvojen suosiossa. Arvostan ihmisiä, joilla on todellista katetta sanoilleen ja osaavat perustella itsensä ja näkemyksensä tavalla, joka ei halvenna muita keskusteluun osallistuvia ja antaa tilaa ajatuksille esittäytyä. Anarkismista useampi ajattelee kuin se ei ansaitsisi tulla ajatelluksi lainkaan. Heitä ei huvita puhua terrorista, kaaoksesta, kansalaistottelemattomuudesta, hajotuksesta eikä ylipäänsä mistään sellaisesta, jota yhteiskunnan arvot ja normit sisäistänyt mallikansalainen ei kelpuuttaisi asialistalleen. Tämä on osaltaan ymmärrettävää, mutta kaventaa ajattelumme piiriä ratkaisevasti. ”En halua ajatella” merkitsee monissa tapauksissa samaa kuin ”En tiedä asiasta mitään”. Jälkimmäiseen lauseeseen sisältyy sentään ripaus optimismia siitä, että yksilö on valmis joillakin ehdoilla oppimaan.  

Anarkismi on löyhästi tulkittuna asenne, joka johdattaa filosofista ajattelua ja antaa sille alkuvoiman. Anarkistinen toiminta ja toimeliaisuus sitoutuvat ajatteluun, jota eivät häiritse kaavoittuneet ajatustottumukset, pakot, yksinkertaistukset, silkat valheet tai naiivit käsitykset meitä ympäröivästä todellisuudesta. Toisinaan anarkisti saattaa päätyä hyvinkin arveluttaviin tulevaisuuden utopioihin, joiden vuoksi kiinnostus viimeistään kuulijoissa lakkaa. On kuitenkin muistettava, että maailmanrauhakin on utopia, mutta varmasti monien mielestä erittäin tavoiteltava sellainen. Lisäksi on huomautettava, että moni järjestelmä johon kuulumme (halusimme tai emme) on osoittautumassa utopiaksi; visiot eivät jaksa kantaa loppuun asti hyvistä ideoista huolimatta. 

Anarkismi, jollaisena sen itse miellän, palaa järkevyyden ja vapauden ihanteisiin, joiden katsotaan inspiroineen myös valistusajan ja klassisen liberalismin suuria ajattelijoita. Esimerkiksi Rousseau uskoi vapauden olevan yksilön luonnollinen ja kyseenalaistamaton oikeus. Anarkistille vapaus on itseisarvo, josta on turha käydä kauppaa – etenkin jos olet kapitalisti. Vapaus käy kuitenkin rinta rinnan järkevyyden kanssa. Anarkistin ensisijaisin työkalu on vastoin kaikkia mielikuviamme järki, jota käytetään suurennuslasin tavoin tarkentamaan fokusta maailmasta. 

Mihin anarkisti sitten tarvitsee järkeä? Eivätkö anarkistit ole niitä, jotka pikemminkin tarttuvat polttopulloon kuin kirjaan? Anarkisti vastustaa valtaa, jolla ei ole perusteita, se kyseenalaistaa sellaiset vallan muodot, jotka ovat keinotekoisesti tuotetut, useimmiten palvelemaan tiettyjen intressiryhmien ja valtaapitävien etuja. Entisaikaan väärän vallan edustajat oli suhteellisen helppo osoittaa sormella. Tähän ei toki ollut monella varaa, ellei ollut valmis kärsimään toisinajattelustaan osoitettua rangaistusta.  Historia on osoittanut toimimattomiksi monet totalitaristiset kokeilut, tuominnut yksinvaltiaita ja murtanut epäoikeudenmukaisuuden manifestaatioita, jotta ihmiset voisivat olla vapaampia. Historiaa ovat tehneet oikeuksistaan tietoisiksi tulleet ja järkeistyneet kansat, eivät niinkään yksilöt. Jopa Martin Luther King oli vain katalyytti kansan reformistisessa liikekannallepanossa. Nykyisin vapaus on jotakin, johon olemme länsimaisissa yhteiskunnissa tottuneet, vaikka emme sen olemuksesta olekaan analyyttisesti selvillä, edes välttävässä määrin. Elämme itsestäänselvyyksien ajassa, jossa syvällisempi pohdiskelu on puettu pitkiin kalsareihin ja juotettu pöhömahaiseksi sohvabonzoksi; ajattelulta on riistetty sen seksuaalinen vetovoima. Toisinajattelu on vaarallista, rikollista – ellei jopa sairasta! 

Jotkin anarkismin teoreetikot katsovat anarkistin olevan väistämättä samanaikaisesti sosialisti. Sosialisti yleisemmin on haukkumasana, jolla viitataan arkikoomisesti kommunismin sankareista Marxiin ja Leniniin ja kokeiluihin, jotka versoivat tyytymättömyydestä vallitsevaa työyhteiskuntaa ja pääomaa kohtaan. Anarkistia on kuitenkin turha samaistaa kommunistiksi, leninistiksi tai bolshevistiksi. Siinä missä sosialisti penää oikeudenmukaisuutta penää sitä anarkistikin. Toki anarkisteissa on myös niitä, joita sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimus ei liikuta, mutta itse en lukeudu heihin enkä heille osoita sympatiaa. Liioin en hyväksy anarkismia, jonka agendassa on yhteiskunnallinen destruktio keinoilla millä hyvänsä. Vihamieliset anarkistit ovat malttamatonta väkeä, joiden ylpeys käy lankeemuksen edellä. Osoittamalla mieltään halutaan osoittaa vastustusta ja riippumattomuutta vallitsevia järjestelmiä kohtaan, josta lopputuloksena on mielipahaa, patoutunutta vihaa ja lisääntynyttä epäkunnioitusta.  Itse ajattelen anarkismin tarvitsevan toisenlaisia arvoja, jotka pikemminkin lähentävät ihmisiä toisiinsa kuin loitontavat heitä. 

Anarkismi on äärimmäisen monitahoinen ilmiö. Sen sisällä ei ole yksimielisyyttä tavoitteista, motiiveista, suunnista, keinoista, visioista tai mistään, jonka kautta markkinointi massoille helpottuisi.  On kuitenkin joitakin tavoitteita, joiden uskon olevan tarpeellisia luotaessa positiivista vaikutelmaa anarkismista.  Itse yritän opettajana antaa oppilailleni rohkeutta kyseenalaistaa asioita; on sallittava itselleen mahdollisuus tehdä poikkiteloin yleisen konsensuksen kanssa asettuvia päätelmiä maailmasta. Opettaja jos kuka on valtasubjekti, henkilö, jolle on annettu valtaa muokata oppilaiden ajattelua yhteiskunnan edustamien intressien mukaiseksi. Opettaja on virkamies ja vastuussa työstään ja tuloksistaan yhteiskunnalle.  On kuitenkin kysyttävä, kuinka moni opettaja tulee haastaneeksi oman työnsä tarkoituksenmukaisuuden, toimenkuvansa tarpeellisuuden, aineidensa hyväätekevyyden, opetussisältöjen totuudenmukaisuuden tai oppilaidensa inhimillisen erityisyyden siten, että saa vahvoin argumentein perusteltua itselleen tekevänsä aidosti moraalisesti arvokasta työtä muutoksen ja paremman huomisen puolesta.  Erityisesti Suomessa opettajien ammattitaidon uskotaan olevan korkealla tasolla. Voiko tämän väitteen allekirjoittaa jos opettajat eivät tosiasiassa mieti, miksi opetusta tehdään, keiden ehdoilla ja millaista maailmaa varten.; onko se, mitä opetan tärkeää, hyödyllistä, yleismaailmallista, eettistä ja inhimillisesti perusteltua? Suurimpana puutteena itse näen nykyisessä suomalaisessa opetusjärjestelmässä sen, että aidot vaihtoehdot ovat vähissä ja opetuksen perustehtävä hakusessa. Tämä taas johtunee suurelta osin siitä, että koulutus ja kasvatus ovat rähmällään tyhmyri-, suoritus-, kulutus-, elitisti- ja kilpailuyhteiskuntaan – tai ovat itse asiassa sen asialla. Vääristyneen järjestelmän osana niiden on vaikea tavoittaa sitä päämäärää, joka kasvatuksella tulisi olla. Kasvatuksella ei käsittääkseni ole mitään muuta korkeampaa tehtävää kuin kasvatus hyvään, moraalikasvatus on prioriteetti prima facie. 

Anarkistinen kasvatus pyrkii kasvattamaan tietoisia ja valistuneita yksilöitä, jotka eivät istu yhteiskunnan heille valmiiksi varaamille paikoille, vaan luovat omat paikkansa tai seuraavat tapahtumia seisten. Anarkistit puhuvat yhteiskunnan purkamisesta, mutta osalle heistä yhteiskunta on välttämätön alusta alkaa rakentaa käytänteitä, jotka soveltuisivat paremmin yksilölle ja tämän vapauden vietille, kaipuulle oikeudenmukaisuudesta ja tarpeelle olla sosiaalisesti yhtä muiden kanssa. Tällaisessa mallissa opetus opettaisi hyvää ihmisyyttä, pasifismia, ekologisuutta, yhteistoiminnallisuutta ja elämää ilman perusteettomia valtarakenteita.   Vapauden tunne syntyy siitä, että raha, auktoriteetit, yleistahto, politiikka tai yhteiskunta elitistisine intressiryhmineen eivät hallitse sitä, millaisena itseni näen, millaiseksi elämäni koen ja millaisena maailman haluan nähdä.  Oma anarkisuuteni käsittää sen, että pyrin katsomaan asioiden taakse, otan selvää, kiinnostun näkemyksistä puolesta ja vastaan, epäilen ja etsin näyttöä – ja vastustan vääryyttä. Kuten Noam Chomsky on asian mielestäni hyvin ilmaissut, on maailma epäkohtineen lopulta sangen helposti ymmärrettävä, vaikka sitä systemaattisesti yritetään monimutkaistaa.  Anarkisti kritisoi itse itseään ja on siten niitä harvoja, jotka sallivat langettaa ylleen epäilyksen epämiellyttävän varjon. Anarkistilla ei ole mitään hävettävää, sillä hän on avoin tulkinnoille ja läpivalaisulle. Tätä samaa emme voi sanoa niistä, joille mysteerit, näennäistiedot, salamyhkäisyydet ja ristiriitaisuudet ovat kuin raitoja seepran suojavärityksessä. 

Itse elän mieluummin tavalla, joka sallii päivittäisen peiliin katsomisen ja sen, että yritän toimia moraalisesti tiedostaen asiat, jotka nykyisissä yhteiskunnissa ja järjestelmissä ovat anarkistin ja taunotavallisen silmin todistettuna vialla. Osallisuuteni uudelleenarviointi tai olosuhteiden muuttaminen toisiksi ovat hankalia asioita, mutta ainakin aion yrittää. 

The Anarchist in Me

  

Anarchism has always sounded ominous to my ears. Just recently I have discovered that there is more to anarchism than the sole ambition to break the existing foundations of society apart.  Firstly anarchism tries to redefine the concept of work understood generally as activity which produces wealth or ownership. Work has more to do with creation of values. People with no work or propensity to laziness tend to be also productive and innovative. In this sense also employment can generate positive outcomes if people are willing to see increased amount of (free)time as a precondition to freedom.  

The most used slogan heard from anarchist’s lips would probably be: Free yourself! Now days many people feel that by working they can achieve money which gives them possibilities to do things they have always dreamed of. Freedom has to be acquired through labor and hard work. Once I have earned my pension I can do whatever I wish. As we can all easily agree this has little to do with actual freedom.  Freedom has to be available for all of us whatever our age or current state of life would be. The more we have dependencies or the more we are controlled and restrained by other people, commodities or forces such as religion or ideologies (even science) the less we are free. Most of all freedom has everything to do with individual´s feel of one´s own life. Freedom cannot be objectively categorized; it has to be experienced. We need to free ourselves from at the same time cryptic, constraining and enchanting thinking and start to act according to our primitive traits. 

Pacifism is a movement or a state of mind which sees violence or aggression useless when settling indifferences between different human consortiums. Anarchists feel that war is imminent consequence of states unable to operate with one another. Wars could be prevented if people would deny their compulsion as means to achieve something. People would need to become aware of how wars are actually only methods of possession. Individuals don´t go to war against each other; countries with objectives do. I like to consider myself also a pacifist because I feel that wars are only sustained because people are unable to acknowledge the true absurdity of their existence. Every soldier and civilian engaged in wars are always victims. Now some might say that Finland fought its independence on battlefield and achievements of Finnish veterans should be cherished. The case is not whether I think highly of veterans or not, I just want to point out how people wage wars without questioning why wars are fought in the first place. I think that soldiers are also targets of mass manipulation like us outsiders trying to make up our minds whether to support or resist different forms of killing. Usually we accept the means of warfare but aren’t really sure on what terms. 

It is some way understandable (yet not acceptable) why many see terrorism as a way to change the world. Those who have the power are not willing to let it slip away from their grip. Voting and political participating are considered pointless because they only uphold the status quo. I believe that change is possible, yet it requires a total swift in the thinking of the masses. Everyone should start questioning what are the authorities that we obey indubitably, which of our values are self-ratified and which implemented through indoctrination and are we actually free or just enslaved even though we have a sense of autonomy.  

I think in all of us there is a pinch of revolutionary spirit. We are just so stuck into our shared and silently approved life conventions that thinking outside the box has become a job for those who have nothing to lose or who are abnormal. Everyone else has to survive by doing things that everyone are supposed to be doing. Those chained in labor markets fight for their right to earn money which they use to pay taxes, to consume products and to chase a life imagined repeatedly from childhood on and replicated from foregone generations. We are politically alienated and at the same time slaves for the system we cannot or don’t want to understand. Even rational thinking has turned into marginally effectuated activity. It is much easier to be a part of something that sounds convincing than to try and find out how things really stand (by using our brains and rational abilities).

I don’t think I could ever really be an anarchist as it takes so much deep-felt determination, endurance of solitude and rebellious attitude. I would have to sacrifice more than is personally acceptable. Still I understand that anarchism is in many ways necessary to set change in motion. I´m continuing my journey to find my own way of contributing to the battle of a better world. At least I have revised my values and concluded that something can be done. I feel that as an educator I have good chances to really make a difference. It all comes down to how the youth of today (and tomorrow) is able to see the reality as it is instead of how it is presented to us. That day of realization will be liberating.