Oman opetusfilosofiani perimmäiset
rakenteet ovat viime aikoina olleet myllerryksessä. Pitkään ei sisälläni ollut
lainkaan varmuutta siitä, olisiko opetustyö sittenkään se väylä, jolla
todellista muutosta voisi pienin askelin lähteä tekemään. Vähitellen olen
kuitenkin löytämässä uudestaan innostusta sekä akateemista kasvatustiedettä
että käytännön opettajuutta kohtaan. Syyksi on paljastumassa parjattu ja
väheksytty elämänkatsomus ja ideaologia, jonka todellisia kasvoja kukaan ei
näytä tuntevan tai haluavan edes tunnistaa. Itselleni on ollut sanoinkuvaamattoman vapauttava tunne löytää varmuutta
epävarmasta, muotoa muodottomasta, järjestystä epäjärjestyksestä ja suuntaa
lukemattomien suuntien joukosta. Anarkismi
on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen.
Tässä vaiheessa on perin ymmärrettävää,
että lukijoita saattaa askarruttaa tunnustukseni vilpittömyys tai järkeni
vähittäinen poiskuihtuminen. Tämä johtunee suurelta osin siitä, että anarkismi
kärsii maineesta, jotka perustuvat surullisille väärinymmärryksille ja
virhetulkinnoille. Näin on tosin tapana käydä silloin, kun emme ole
laiskuuttamme perehdyttäneet itseämme riittävästi oikealla asiatiedolla. On
anarkisteja, joille anarkismin maine on yhdentekevä, eli ts. niitä, jotka
toteuttavat anarkistisia ihanteitaan piittaamatta siitä, mitä heistä ajatellaan.
Kolikolla tapaa kuitenkin olla kääntöpuoli ja anarkismin tapauksessa tämä
kaksipuoleisuus on äärimmäisen tärkeä ja huomioitava asia. Anarkismin suurin
vihollinen on ja tullee olemaan anarkismi itse. Vaikeista ja kielteisten
mielikuvien raskauttamista lähtökohdista huolimatta koen kolikon lähemmän
tarkastelemisen hyväksi ajankäytöksi; yksikään kolikko tuskin lienee vailla
mitään arvoa.
Yksi surullisimmista puolista ihmisissä
ovat heidän ennakkoluulonsa, jotka perustuvat luuloille, olettamuksille ja vahvoille
uskomuksille. Olen kokenut anarkismista
puhumisen melko lailla turhauttavaksi syistä, joista suuri osa palaa ihmisten
tapaan mustavalkoistaa elämänsä todellisuus. Lienee turha sanoa, että anarkismi
on harvojen suosiossa. Arvostan ihmisiä, joilla on todellista katetta
sanoilleen ja osaavat perustella itsensä ja näkemyksensä tavalla, joka ei
halvenna muita keskusteluun osallistuvia ja antaa tilaa ajatuksille esittäytyä.
Anarkismista useampi ajattelee kuin se ei ansaitsisi tulla ajatelluksi lainkaan.
Heitä ei huvita puhua terrorista, kaaoksesta, kansalaistottelemattomuudesta,
hajotuksesta eikä ylipäänsä mistään sellaisesta, jota yhteiskunnan arvot ja
normit sisäistänyt mallikansalainen ei kelpuuttaisi asialistalleen. Tämä on
osaltaan ymmärrettävää, mutta kaventaa ajattelumme piiriä ratkaisevasti. ”En
halua ajatella” merkitsee monissa tapauksissa samaa kuin ”En tiedä asiasta
mitään”. Jälkimmäiseen lauseeseen sisältyy sentään ripaus optimismia siitä,
että yksilö on valmis joillakin ehdoilla oppimaan.
Anarkismi on löyhästi tulkittuna asenne,
joka johdattaa filosofista ajattelua ja antaa sille alkuvoiman. Anarkistinen
toiminta ja toimeliaisuus sitoutuvat ajatteluun, jota eivät häiritse
kaavoittuneet ajatustottumukset, pakot, yksinkertaistukset, silkat valheet tai
naiivit käsitykset meitä ympäröivästä todellisuudesta. Toisinaan anarkisti
saattaa päätyä hyvinkin arveluttaviin tulevaisuuden utopioihin, joiden vuoksi
kiinnostus viimeistään kuulijoissa lakkaa. On kuitenkin muistettava, että
maailmanrauhakin on utopia, mutta varmasti monien mielestä erittäin
tavoiteltava sellainen. Lisäksi on huomautettava, että moni järjestelmä johon
kuulumme (halusimme tai emme) on osoittautumassa utopiaksi; visiot eivät jaksa
kantaa loppuun asti hyvistä ideoista huolimatta.
Anarkismi, jollaisena sen itse miellän,
palaa järkevyyden ja vapauden ihanteisiin, joiden katsotaan inspiroineen myös
valistusajan ja klassisen liberalismin suuria ajattelijoita. Esimerkiksi
Rousseau uskoi vapauden olevan yksilön luonnollinen ja kyseenalaistamaton
oikeus. Anarkistille vapaus on itseisarvo, josta on turha käydä kauppaa –
etenkin jos olet kapitalisti. Vapaus käy kuitenkin rinta rinnan järkevyyden
kanssa. Anarkistin ensisijaisin työkalu on vastoin kaikkia mielikuviamme järki,
jota käytetään suurennuslasin tavoin tarkentamaan fokusta maailmasta.
Mihin anarkisti sitten tarvitsee järkeä?
Eivätkö anarkistit ole niitä, jotka pikemminkin tarttuvat polttopulloon kuin
kirjaan? Anarkisti vastustaa valtaa, jolla ei ole perusteita, se kyseenalaistaa
sellaiset vallan muodot, jotka ovat keinotekoisesti tuotetut, useimmiten
palvelemaan tiettyjen intressiryhmien ja valtaapitävien etuja. Entisaikaan
väärän vallan edustajat oli suhteellisen helppo osoittaa sormella. Tähän ei
toki ollut monella varaa, ellei ollut valmis kärsimään toisinajattelustaan
osoitettua rangaistusta. Historia on
osoittanut toimimattomiksi monet totalitaristiset kokeilut, tuominnut
yksinvaltiaita ja murtanut epäoikeudenmukaisuuden manifestaatioita, jotta
ihmiset voisivat olla vapaampia. Historiaa ovat tehneet oikeuksistaan
tietoisiksi tulleet ja järkeistyneet kansat, eivät niinkään yksilöt. Jopa
Martin Luther King oli vain katalyytti kansan reformistisessa
liikekannallepanossa. Nykyisin vapaus on jotakin, johon olemme länsimaisissa
yhteiskunnissa tottuneet, vaikka emme sen olemuksesta olekaan analyyttisesti
selvillä, edes välttävässä määrin. Elämme itsestäänselvyyksien ajassa, jossa
syvällisempi pohdiskelu on puettu pitkiin kalsareihin ja juotettu
pöhömahaiseksi sohvabonzoksi; ajattelulta on riistetty sen seksuaalinen
vetovoima. Toisinajattelu on vaarallista, rikollista – ellei jopa sairasta!
Jotkin anarkismin teoreetikot katsovat
anarkistin olevan väistämättä samanaikaisesti sosialisti. Sosialisti yleisemmin
on haukkumasana, jolla viitataan arkikoomisesti kommunismin sankareista Marxiin
ja Leniniin ja kokeiluihin, jotka versoivat tyytymättömyydestä vallitsevaa
työyhteiskuntaa ja pääomaa kohtaan. Anarkistia on kuitenkin turha samaistaa
kommunistiksi, leninistiksi tai bolshevistiksi. Siinä missä sosialisti penää
oikeudenmukaisuutta penää sitä anarkistikin. Toki anarkisteissa on myös niitä,
joita sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimus ei liikuta, mutta itse en
lukeudu heihin enkä heille osoita sympatiaa. Liioin en hyväksy anarkismia,
jonka agendassa on yhteiskunnallinen destruktio keinoilla millä hyvänsä.
Vihamieliset anarkistit ovat malttamatonta väkeä, joiden ylpeys käy
lankeemuksen edellä. Osoittamalla mieltään halutaan osoittaa vastustusta ja
riippumattomuutta vallitsevia järjestelmiä kohtaan, josta lopputuloksena on
mielipahaa, patoutunutta vihaa ja lisääntynyttä epäkunnioitusta. Itse ajattelen anarkismin tarvitsevan
toisenlaisia arvoja, jotka pikemminkin lähentävät ihmisiä toisiinsa kuin
loitontavat heitä.
Anarkismi on äärimmäisen monitahoinen
ilmiö. Sen sisällä ei ole yksimielisyyttä tavoitteista, motiiveista, suunnista,
keinoista, visioista tai mistään, jonka kautta markkinointi massoille
helpottuisi. On kuitenkin joitakin
tavoitteita, joiden uskon olevan tarpeellisia luotaessa positiivista
vaikutelmaa anarkismista. Itse yritän
opettajana antaa oppilailleni rohkeutta kyseenalaistaa asioita; on sallittava
itselleen mahdollisuus tehdä poikkiteloin yleisen konsensuksen kanssa asettuvia
päätelmiä maailmasta. Opettaja jos kuka on valtasubjekti, henkilö, jolle on
annettu valtaa muokata oppilaiden ajattelua yhteiskunnan edustamien intressien
mukaiseksi. Opettaja on virkamies ja vastuussa työstään ja tuloksistaan
yhteiskunnalle. On kuitenkin kysyttävä,
kuinka moni opettaja tulee haastaneeksi oman työnsä tarkoituksenmukaisuuden,
toimenkuvansa tarpeellisuuden, aineidensa hyväätekevyyden, opetussisältöjen
totuudenmukaisuuden tai oppilaidensa inhimillisen erityisyyden siten, että saa
vahvoin argumentein perusteltua itselleen tekevänsä aidosti moraalisesti
arvokasta työtä muutoksen ja paremman huomisen puolesta. Erityisesti Suomessa opettajien ammattitaidon
uskotaan olevan korkealla tasolla. Voiko tämän väitteen allekirjoittaa jos
opettajat eivät tosiasiassa mieti, miksi opetusta tehdään, keiden ehdoilla ja
millaista maailmaa varten.; onko se, mitä opetan tärkeää, hyödyllistä,
yleismaailmallista, eettistä ja inhimillisesti perusteltua? Suurimpana
puutteena itse näen nykyisessä suomalaisessa opetusjärjestelmässä sen, että
aidot vaihtoehdot ovat vähissä ja opetuksen perustehtävä hakusessa. Tämä taas
johtunee suurelta osin siitä, että koulutus ja kasvatus ovat rähmällään
tyhmyri-, suoritus-, kulutus-, elitisti- ja kilpailuyhteiskuntaan – tai ovat itse
asiassa sen asialla. Vääristyneen järjestelmän osana niiden on vaikea
tavoittaa sitä päämäärää, joka kasvatuksella tulisi olla. Kasvatuksella ei
käsittääkseni ole mitään muuta korkeampaa tehtävää kuin kasvatus hyvään,
moraalikasvatus on prioriteetti prima
facie.
Anarkistinen kasvatus pyrkii kasvattamaan
tietoisia ja valistuneita yksilöitä, jotka eivät istu yhteiskunnan heille
valmiiksi varaamille paikoille, vaan luovat omat paikkansa tai seuraavat
tapahtumia seisten. Anarkistit puhuvat yhteiskunnan purkamisesta, mutta osalle
heistä yhteiskunta on välttämätön alusta alkaa rakentaa käytänteitä, jotka
soveltuisivat paremmin yksilölle ja tämän vapauden vietille, kaipuulle
oikeudenmukaisuudesta ja tarpeelle olla sosiaalisesti yhtä muiden kanssa.
Tällaisessa mallissa opetus opettaisi hyvää ihmisyyttä, pasifismia,
ekologisuutta, yhteistoiminnallisuutta ja elämää ilman perusteettomia
valtarakenteita. Vapauden tunne syntyy
siitä, että raha, auktoriteetit, yleistahto, politiikka tai yhteiskunta
elitistisine intressiryhmineen eivät hallitse sitä, millaisena itseni näen,
millaiseksi elämäni koen ja millaisena maailman haluan nähdä. Oma anarkisuuteni käsittää sen, että pyrin
katsomaan asioiden taakse, otan selvää, kiinnostun näkemyksistä puolesta ja
vastaan, epäilen ja etsin näyttöä – ja vastustan vääryyttä. Kuten Noam Chomsky
on asian mielestäni hyvin ilmaissut, on maailma epäkohtineen lopulta sangen helposti
ymmärrettävä, vaikka sitä systemaattisesti yritetään monimutkaistaa. Anarkisti kritisoi itse itseään ja on siten
niitä harvoja, jotka sallivat langettaa ylleen epäilyksen epämiellyttävän
varjon. Anarkistilla ei ole mitään hävettävää, sillä hän on avoin tulkinnoille
ja läpivalaisulle. Tätä samaa emme voi sanoa niistä, joille mysteerit,
näennäistiedot, salamyhkäisyydet ja ristiriitaisuudet ovat kuin raitoja seepran
suojavärityksessä.
Itse elän mieluummin tavalla, joka sallii päivittäisen
peiliin katsomisen ja sen, että yritän toimia moraalisesti tiedostaen asiat,
jotka nykyisissä yhteiskunnissa ja järjestelmissä ovat anarkistin ja taunotavallisen silmin
todistettuna vialla. Osallisuuteni uudelleenarviointi tai olosuhteiden
muuttaminen toisiksi ovat hankalia asioita, mutta ainakin aion yrittää.
No comments:
Post a Comment