Feb 12, 2013

Anarkistisen kasvatusfilosofian kappaleita



Oman opetusfilosofiani perimmäiset rakenteet ovat viime aikoina olleet myllerryksessä. Pitkään ei sisälläni ollut lainkaan varmuutta siitä, olisiko opetustyö sittenkään se väylä, jolla todellista muutosta voisi pienin askelin lähteä tekemään. Vähitellen olen kuitenkin löytämässä uudestaan innostusta sekä akateemista kasvatustiedettä että käytännön opettajuutta kohtaan. Syyksi on paljastumassa parjattu ja väheksytty elämänkatsomus ja ideaologia, jonka todellisia kasvoja kukaan ei näytä tuntevan tai haluavan edes tunnistaa. Itselleni on ollut sanoinkuvaamattoman vapauttava tunne löytää varmuutta epävarmasta, muotoa muodottomasta, järjestystä epäjärjestyksestä ja suuntaa lukemattomien suuntien joukosta. Anarkismi on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. 

Tässä vaiheessa on perin ymmärrettävää, että lukijoita saattaa askarruttaa tunnustukseni vilpittömyys tai järkeni vähittäinen poiskuihtuminen. Tämä johtunee suurelta osin siitä, että anarkismi kärsii maineesta, jotka perustuvat surullisille väärinymmärryksille ja virhetulkinnoille. Näin on tosin tapana käydä silloin, kun emme ole laiskuuttamme perehdyttäneet itseämme riittävästi oikealla asiatiedolla. On anarkisteja, joille anarkismin maine on yhdentekevä, eli ts. niitä, jotka toteuttavat anarkistisia ihanteitaan piittaamatta siitä, mitä heistä ajatellaan. Kolikolla tapaa kuitenkin olla kääntöpuoli ja anarkismin tapauksessa tämä kaksipuoleisuus on äärimmäisen tärkeä ja huomioitava asia. Anarkismin suurin vihollinen on ja tullee olemaan anarkismi itse. Vaikeista ja kielteisten mielikuvien raskauttamista lähtökohdista huolimatta koen kolikon lähemmän tarkastelemisen hyväksi ajankäytöksi; yksikään kolikko tuskin lienee vailla mitään arvoa. 

Yksi surullisimmista puolista ihmisissä ovat heidän ennakkoluulonsa, jotka perustuvat luuloille, olettamuksille ja vahvoille uskomuksille.  Olen kokenut anarkismista puhumisen melko lailla turhauttavaksi syistä, joista suuri osa palaa ihmisten tapaan mustavalkoistaa elämänsä todellisuus. Lienee turha sanoa, että anarkismi on harvojen suosiossa. Arvostan ihmisiä, joilla on todellista katetta sanoilleen ja osaavat perustella itsensä ja näkemyksensä tavalla, joka ei halvenna muita keskusteluun osallistuvia ja antaa tilaa ajatuksille esittäytyä. Anarkismista useampi ajattelee kuin se ei ansaitsisi tulla ajatelluksi lainkaan. Heitä ei huvita puhua terrorista, kaaoksesta, kansalaistottelemattomuudesta, hajotuksesta eikä ylipäänsä mistään sellaisesta, jota yhteiskunnan arvot ja normit sisäistänyt mallikansalainen ei kelpuuttaisi asialistalleen. Tämä on osaltaan ymmärrettävää, mutta kaventaa ajattelumme piiriä ratkaisevasti. ”En halua ajatella” merkitsee monissa tapauksissa samaa kuin ”En tiedä asiasta mitään”. Jälkimmäiseen lauseeseen sisältyy sentään ripaus optimismia siitä, että yksilö on valmis joillakin ehdoilla oppimaan.  

Anarkismi on löyhästi tulkittuna asenne, joka johdattaa filosofista ajattelua ja antaa sille alkuvoiman. Anarkistinen toiminta ja toimeliaisuus sitoutuvat ajatteluun, jota eivät häiritse kaavoittuneet ajatustottumukset, pakot, yksinkertaistukset, silkat valheet tai naiivit käsitykset meitä ympäröivästä todellisuudesta. Toisinaan anarkisti saattaa päätyä hyvinkin arveluttaviin tulevaisuuden utopioihin, joiden vuoksi kiinnostus viimeistään kuulijoissa lakkaa. On kuitenkin muistettava, että maailmanrauhakin on utopia, mutta varmasti monien mielestä erittäin tavoiteltava sellainen. Lisäksi on huomautettava, että moni järjestelmä johon kuulumme (halusimme tai emme) on osoittautumassa utopiaksi; visiot eivät jaksa kantaa loppuun asti hyvistä ideoista huolimatta. 

Anarkismi, jollaisena sen itse miellän, palaa järkevyyden ja vapauden ihanteisiin, joiden katsotaan inspiroineen myös valistusajan ja klassisen liberalismin suuria ajattelijoita. Esimerkiksi Rousseau uskoi vapauden olevan yksilön luonnollinen ja kyseenalaistamaton oikeus. Anarkistille vapaus on itseisarvo, josta on turha käydä kauppaa – etenkin jos olet kapitalisti. Vapaus käy kuitenkin rinta rinnan järkevyyden kanssa. Anarkistin ensisijaisin työkalu on vastoin kaikkia mielikuviamme järki, jota käytetään suurennuslasin tavoin tarkentamaan fokusta maailmasta. 

Mihin anarkisti sitten tarvitsee järkeä? Eivätkö anarkistit ole niitä, jotka pikemminkin tarttuvat polttopulloon kuin kirjaan? Anarkisti vastustaa valtaa, jolla ei ole perusteita, se kyseenalaistaa sellaiset vallan muodot, jotka ovat keinotekoisesti tuotetut, useimmiten palvelemaan tiettyjen intressiryhmien ja valtaapitävien etuja. Entisaikaan väärän vallan edustajat oli suhteellisen helppo osoittaa sormella. Tähän ei toki ollut monella varaa, ellei ollut valmis kärsimään toisinajattelustaan osoitettua rangaistusta.  Historia on osoittanut toimimattomiksi monet totalitaristiset kokeilut, tuominnut yksinvaltiaita ja murtanut epäoikeudenmukaisuuden manifestaatioita, jotta ihmiset voisivat olla vapaampia. Historiaa ovat tehneet oikeuksistaan tietoisiksi tulleet ja järkeistyneet kansat, eivät niinkään yksilöt. Jopa Martin Luther King oli vain katalyytti kansan reformistisessa liikekannallepanossa. Nykyisin vapaus on jotakin, johon olemme länsimaisissa yhteiskunnissa tottuneet, vaikka emme sen olemuksesta olekaan analyyttisesti selvillä, edes välttävässä määrin. Elämme itsestäänselvyyksien ajassa, jossa syvällisempi pohdiskelu on puettu pitkiin kalsareihin ja juotettu pöhömahaiseksi sohvabonzoksi; ajattelulta on riistetty sen seksuaalinen vetovoima. Toisinajattelu on vaarallista, rikollista – ellei jopa sairasta! 

Jotkin anarkismin teoreetikot katsovat anarkistin olevan väistämättä samanaikaisesti sosialisti. Sosialisti yleisemmin on haukkumasana, jolla viitataan arkikoomisesti kommunismin sankareista Marxiin ja Leniniin ja kokeiluihin, jotka versoivat tyytymättömyydestä vallitsevaa työyhteiskuntaa ja pääomaa kohtaan. Anarkistia on kuitenkin turha samaistaa kommunistiksi, leninistiksi tai bolshevistiksi. Siinä missä sosialisti penää oikeudenmukaisuutta penää sitä anarkistikin. Toki anarkisteissa on myös niitä, joita sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimus ei liikuta, mutta itse en lukeudu heihin enkä heille osoita sympatiaa. Liioin en hyväksy anarkismia, jonka agendassa on yhteiskunnallinen destruktio keinoilla millä hyvänsä. Vihamieliset anarkistit ovat malttamatonta väkeä, joiden ylpeys käy lankeemuksen edellä. Osoittamalla mieltään halutaan osoittaa vastustusta ja riippumattomuutta vallitsevia järjestelmiä kohtaan, josta lopputuloksena on mielipahaa, patoutunutta vihaa ja lisääntynyttä epäkunnioitusta.  Itse ajattelen anarkismin tarvitsevan toisenlaisia arvoja, jotka pikemminkin lähentävät ihmisiä toisiinsa kuin loitontavat heitä. 

Anarkismi on äärimmäisen monitahoinen ilmiö. Sen sisällä ei ole yksimielisyyttä tavoitteista, motiiveista, suunnista, keinoista, visioista tai mistään, jonka kautta markkinointi massoille helpottuisi.  On kuitenkin joitakin tavoitteita, joiden uskon olevan tarpeellisia luotaessa positiivista vaikutelmaa anarkismista.  Itse yritän opettajana antaa oppilailleni rohkeutta kyseenalaistaa asioita; on sallittava itselleen mahdollisuus tehdä poikkiteloin yleisen konsensuksen kanssa asettuvia päätelmiä maailmasta. Opettaja jos kuka on valtasubjekti, henkilö, jolle on annettu valtaa muokata oppilaiden ajattelua yhteiskunnan edustamien intressien mukaiseksi. Opettaja on virkamies ja vastuussa työstään ja tuloksistaan yhteiskunnalle.  On kuitenkin kysyttävä, kuinka moni opettaja tulee haastaneeksi oman työnsä tarkoituksenmukaisuuden, toimenkuvansa tarpeellisuuden, aineidensa hyväätekevyyden, opetussisältöjen totuudenmukaisuuden tai oppilaidensa inhimillisen erityisyyden siten, että saa vahvoin argumentein perusteltua itselleen tekevänsä aidosti moraalisesti arvokasta työtä muutoksen ja paremman huomisen puolesta.  Erityisesti Suomessa opettajien ammattitaidon uskotaan olevan korkealla tasolla. Voiko tämän väitteen allekirjoittaa jos opettajat eivät tosiasiassa mieti, miksi opetusta tehdään, keiden ehdoilla ja millaista maailmaa varten.; onko se, mitä opetan tärkeää, hyödyllistä, yleismaailmallista, eettistä ja inhimillisesti perusteltua? Suurimpana puutteena itse näen nykyisessä suomalaisessa opetusjärjestelmässä sen, että aidot vaihtoehdot ovat vähissä ja opetuksen perustehtävä hakusessa. Tämä taas johtunee suurelta osin siitä, että koulutus ja kasvatus ovat rähmällään tyhmyri-, suoritus-, kulutus-, elitisti- ja kilpailuyhteiskuntaan – tai ovat itse asiassa sen asialla. Vääristyneen järjestelmän osana niiden on vaikea tavoittaa sitä päämäärää, joka kasvatuksella tulisi olla. Kasvatuksella ei käsittääkseni ole mitään muuta korkeampaa tehtävää kuin kasvatus hyvään, moraalikasvatus on prioriteetti prima facie

Anarkistinen kasvatus pyrkii kasvattamaan tietoisia ja valistuneita yksilöitä, jotka eivät istu yhteiskunnan heille valmiiksi varaamille paikoille, vaan luovat omat paikkansa tai seuraavat tapahtumia seisten. Anarkistit puhuvat yhteiskunnan purkamisesta, mutta osalle heistä yhteiskunta on välttämätön alusta alkaa rakentaa käytänteitä, jotka soveltuisivat paremmin yksilölle ja tämän vapauden vietille, kaipuulle oikeudenmukaisuudesta ja tarpeelle olla sosiaalisesti yhtä muiden kanssa. Tällaisessa mallissa opetus opettaisi hyvää ihmisyyttä, pasifismia, ekologisuutta, yhteistoiminnallisuutta ja elämää ilman perusteettomia valtarakenteita.   Vapauden tunne syntyy siitä, että raha, auktoriteetit, yleistahto, politiikka tai yhteiskunta elitistisine intressiryhmineen eivät hallitse sitä, millaisena itseni näen, millaiseksi elämäni koen ja millaisena maailman haluan nähdä.  Oma anarkisuuteni käsittää sen, että pyrin katsomaan asioiden taakse, otan selvää, kiinnostun näkemyksistä puolesta ja vastaan, epäilen ja etsin näyttöä – ja vastustan vääryyttä. Kuten Noam Chomsky on asian mielestäni hyvin ilmaissut, on maailma epäkohtineen lopulta sangen helposti ymmärrettävä, vaikka sitä systemaattisesti yritetään monimutkaistaa.  Anarkisti kritisoi itse itseään ja on siten niitä harvoja, jotka sallivat langettaa ylleen epäilyksen epämiellyttävän varjon. Anarkistilla ei ole mitään hävettävää, sillä hän on avoin tulkinnoille ja läpivalaisulle. Tätä samaa emme voi sanoa niistä, joille mysteerit, näennäistiedot, salamyhkäisyydet ja ristiriitaisuudet ovat kuin raitoja seepran suojavärityksessä. 

Itse elän mieluummin tavalla, joka sallii päivittäisen peiliin katsomisen ja sen, että yritän toimia moraalisesti tiedostaen asiat, jotka nykyisissä yhteiskunnissa ja järjestelmissä ovat anarkistin ja taunotavallisen silmin todistettuna vialla. Osallisuuteni uudelleenarviointi tai olosuhteiden muuttaminen toisiksi ovat hankalia asioita, mutta ainakin aion yrittää. 

No comments:

Post a Comment