Proseminaarityön hedelmiä: Noam Chomskyn käsitys anarkismista

Proseminaarityössäni tutustuin Chomskyn ajatuksiin anarkismista. Tässä joitakin poimintoja tuosta työstä (lähdeviitteet poistettu):

Noam Chomsky (1928-) on syntyjään amerikkalainen kielitieteilijä, filosofi ja yhteiskuntakriitikko. Chomsky on ollut urallaan äärimmäisen tuottelias ja hänen työtään voidaan perustelluista syistä pitää tieteellistä ja akateemista keskustelua vilkastuttavana. Chomskya voisi kuvailla nykyajan sokraattiseksi toisinajattelijaksi, joka on herättänyt sekä ihastusta että halveksuntaa tiede- ja kansalaispiireissä laajalti. Chomsky on avoimesti myöntänyt olevansa yhteiskunta- ja talouspoliittisesti vasemmistolainen ja libertaarisen sosialismin puolestapuhuja. 

Chomsky ei ole anarkisti radikaalin toimijuuden mielessä vaan hän on anarkismia ihannoiva intellektuelli, jonka suurimpana heikkoutena voi pitää sitoutumattomuutta opillisiin ehdottomuuksiin. Tästä voi nähdä seuraavan myös tietynlaisen ongelman suhteessa Chomskyn uskottavuuteen luoda tulevaisuuden teoriaa, joka ohjaisi yksilöitä ja ihmisyhteisöjä kohti parempaa maailmaa. Filosofian tohtori Jukka Hankamäki toteaa libertarismin edustavan varsin huonosti anarkistisen asennoitumisen omaa ehdottomuutta ja tästä myös Chomskyn kohdalla on paljolti kyse. 

Chomskyn käsitystä anarkismista ei voine irrottaa klassisen liberalismin ihanteista. Aidon klassisen liberalismin ideat ovat säilyneet eri muodoissa vastarinnan kulttuureissa heidän taistelussaan vapauden, oikeudenmukaisuuden ja oikeuksien lunastamisen puolesta. Chomsky katsoo valtiokapitalismin tärvelleen klassisen liberalismin aatteellisen perinnön ja valjastaneen sen palvelemaan omia autokratisia pyrkimyksiään, jotka ovat luokiteltavissa jopa totalitaristisiksi. Jokaiseen totalitaristiseen järjestelmään kautta historian on kuulunut sisäänrakennetusti vaatimus kitkeä vallankumouksen siemen pois. Chomsky, kuten monet anarkisteista, vieroksuvat sellaisia poliittisia ohjelmia, joiden tarkoituksena on harhaanjohtaa massoja ja luoda keinotekoista epäoikeudenmukaisuutta. 

Chomskylla anarkismi yhdistyy järjen ratifioimaan vapaudentavoitteluun, jolloin se on ymmärrettävissä pikemminkin tervehenkiseksi asenteeksi kuin suoraksi toiminnaksi. Historia etenee asteittain pakkovallasta vapautumiseen ja jokainen historiallinen vaihe pitää sisällään sortoa ja vapaudenriistoa, joka tulee paljastaa. Vapautuminen seuraa kyseenalaistamisesta, joka kokeilujen kautta saa myös yhteiskunnallisesti mielekkäitä järjestäytymisen muotoja. Anarkismi Chomskyn peräänkuuluttamassa muodossa ei voi olla irrationaalista, vaan järki palvelee sen tavoitteenasetteluja. Vääristyneessä systeemissä järjenkäyttö on jonkinlaista anarkiaa. Yksilön tavoitteeksi tulevat Chomskyn anarkismin viitekehyksessä tietoisuuden laajentuminen, emansipaatio ja siitä seuraavat toiminnot, joilla yhteiskuntaa uudistetaan ja pakkovaltaa harjoittavat ja ylläpitävät instituutiot hajotetaan.

Chomsky katsoo  Rudolf Rockerin ja Daniel Guérinin tavoin anarkismin olevan sosialismin liittolainen. Anarkistin tulee olla tietyntyyppinen sosialisti, jonka tavoitteena on toimia valtiota ja valtiojohtoista tuotantotapaa sekä sen elitististä hallinnoimista vastaan. Anarkisti suhtautuu näin ollen kriittisesti myös valtion kuuliaisia edustajia, kuten virkamiehiä, tiedemiehiä ja kauppiaita kohtaan. Jos ja kun valtiollinen johtaminen ja yksityisomistus edistävät ja ylläpitävät heikkojen hyväksikäyttöä vahvojen taholta, on ne korvattava. Anarkismi on lähtökohtaisesti antikapitalistista, sillä se haluaa kieltää ihmisten välisen perusteettoman vallankäytön suhteessa toinen toisiinsa. Aito anarkisti vastustaa tuotannon yksityistämisestä ja palkkavankeutta. Chomsky ajattelee demokratian olevan kykenemätön toteutumaan ihanteellisimmillaan olosuhteissa, joita hallitsevat autokraattiset instanssit tai toimijat.

Chomsky edustaa maltillista anarkismia, joka pitää yhteiskunnallisia rakenteita jossain määrin välttämättöminä ennen kuin voidaan ajatella yhteiskunnan lakkauttamista äärimmäisyytenä. Anarkismin muodoista Chomsky kannattaa anarkosyndikalistisia ihanteita, joissa valta pääomasta on työtä tekevällä kansanosalla ja yhteisöt ovat keskinäiselle solidaarisuudelle rakentuvia työn, toiminnan ja sosiaalisen jakamisen yhteenliittymiä. Historiallisena esimerkkinä anarkosyndikalismista Chomsky esittää Espanjan sisällissodan, jossa vallankumous tuotti kelvollisen mallin toteuttaa yhteiskunnallinen reformi, vaikka Espanjassa kokeilu väkivaltaisesti lopulta tukahdutettiin. Yleisemmin Chomsky kannattaa arvoja, kuten solidaarisuus, yhteistyö, sympatia, lähimmäisenhuoli, jotka ovat anarkistien keskuudessa jaettuja arvoedustuksia. Ne osaltaan jo kertovat siitä, millaista kuvaa myös anarkismista tulisi välittää. 

Chomsky korostaa ihmisluonnon merkitystä todellisuuden kokonaisnäkemystä hahmoteltaessa. Myös anakistitutkija Judith Suissa korostaa anarkismin ymmärtämisessä olevan oleellista tuntea, millaiseksi ihmisluonto sen sisällä tulkitaan. Chomskylle ihmisluonto on moninainen, joskin yhä melko tuntematon tutkimuskohde. Chomsky kuitenkin palauttaa anarkismin ihmisluontoon, ainakin osittaisesti. Järkevä, rationaalinen ja vapautta tavoitteleva ihmisluonto on Chomskylle pitkälti valistuksen ja klassisen liberalismin oppi-isien ajatusten mukainen, jolloin vapaus on naturalistinen ja olemuksellinen vietti ja inhimillistä toimintaa ohjaava perusprinsiippi. Ihminen on alkuperäisesti Chomskylle enemmän kuin sosiaalisesti ja historiallisesti tuotettu tyhjä organismi, jota muokkaavat vallasta ja hallinnasta hyötyvät. Chomsky on kuitenkin uskoakseni sillä kannalla, että ihmisluontoa ei pidä ymmärtää naiivisti irrallaan siitä ihmisten välisen yhteistyön täyttämästä käytännönelämästä, jossa se näyttäytyy. Ihmisluonto on osa kulttuurisia ja sosiaalisia konteksteja, jotka ovat toisinaan monimutkaisia.  Tämä arvio selittää myös osaltaan Chomskyn haluttomuutta esittää tulevaisuudesta pitkälle meneviä arvioita. Valtioton elämänmuoto on Chomskylle todellinen vaihtoehto, mutta siihen sisältyy ongelmia, joiden ratkaiseminen vaatii muutakin kuin puhdasta teoriaa.  

Jos anarkistisesta traditiosta tulee osoittaa yksi pääajatus, palaa tämä Chomskyn mukaan Bakuninin esimerkkiin sellaisesta vapauden ideaalista, jossa ihmisen onnellisuus, kunniallisuus ja älyllisyys ovat rajoittamattomia. Tällainen vapaus sisältää materiaalisen, intellektuaalisen ja moraalisen kasvun edellytykset, joita voivat rajoittaa ainoastaan luonnolliset ja inhimilliset tekijät, eivät ihmisten itsensä asettamat keinotekoiset raja-aidat. Chomsky on siis uskollinen niille periaatteille, jotka ovat tiivistetysti anarkismin ydintä.  

Chomskyn kohdalla olen itse erityisen kiinnostunut myös niistä näkemyksistä, jotka syntyvät teoreettisen yleiskuvan laatimisen jälkituotteina. Esimerkiksi kasvatukselle Chomsky piirtää uudenlaisia suuntaviivoja, sillä nykyisellään ne pikemminkin ylläpitävät hallitsevia ja elitistisiä vallan vinoutumia kuin antavat edellytyksiä rikkoa niitä. Palaan kuitenkin asiaan tuonnempana.   

Mielenkiintoinen mies tämä Chomsky siis :)

Anarkistisen kasvatusfilosofian kappaleita

Oman opetusfilosofiani perimmäiset rakenteet ovat viime aikoina olleet myllerryksessä. Pitkään ei sisälläni ollut lainkaan varmuutta siitä, olisiko opetustyö sittenkään se väylä, jolla todellista muutosta voisi pienin askelin lähteä tekemään. Vähitellen olen kuitenkin löytämässä uudestaan innostusta sekä akateemista kasvatustiedettä että käytännön opettajuutta kohtaan. Syyksi on paljastumassa parjattu ja väheksytty elämänkatsomus ja ideaologia, jonka todellisia kasvoja kukaan ei näytä tuntevan tai haluavan edes tunnistaa. Itselleni on ollut sanoinkuvaamattoman vapauttava tunne löytää varmuutta epävarmasta, muotoa muodottomasta, järjestystä epäjärjestyksestä ja suuntaa lukemattomien suuntien joukosta. Anarkismi on tehnyt minuun lähtemättömän vaikutuksen. 

Tässä vaiheessa on perin ymmärrettävää, että lukijoita saattaa askarruttaa tunnustukseni vilpittömyys tai järkeni vähittäinen poiskuihtuminen. Tämä johtunee suurelta osin siitä, että anarkismi kärsii maineesta, jotka perustuvat surullisille väärinymmärryksille ja virhetulkinnoille. Näin on tosin tapana käydä silloin, kun emme ole laiskuuttamme perehdyttäneet itseämme riittävästi oikealla asiatiedolla. On anarkisteja, joille anarkismin maine on yhdentekevä, eli ts. niitä, jotka toteuttavat anarkistisia ihanteitaan piittaamatta siitä, mitä heistä ajatellaan. Kolikolla tapaa kuitenkin olla kääntöpuoli ja anarkismin tapauksessa tämä kaksipuoleisuus on äärimmäisen tärkeä ja huomioitava asia. Anarkismin suurin vihollinen on ja tullee olemaan anarkismi itse. Vaikeista ja kielteisten mielikuvien raskauttamista lähtökohdista huolimatta koen kolikon lähemmän tarkastelemisen hyväksi ajankäytöksi; yksikään kolikko tuskin lienee vailla mitään arvoa. 

Yksi surullisimmista puolista ihmisissä ovat heidän ennakkoluulonsa, jotka perustuvat luuloille, olettamuksille ja vahvoille uskomuksille.  Olen kokenut anarkismista puhumisen melko lailla turhauttavaksi syistä, joista suuri osa palaa ihmisten tapaan mustavalkoistaa elämänsä todellisuus. Lienee turha sanoa, että anarkismi on harvojen suosiossa. Arvostan ihmisiä, joilla on todellista katetta sanoilleen ja osaavat perustella itsensä ja näkemyksensä tavalla, joka ei halvenna muita keskusteluun osallistuvia ja antaa tilaa ajatuksille esittäytyä. Anarkismista useampi ajattelee kuin se ei ansaitsisi tulla ajatelluksi lainkaan. Heitä ei huvita puhua terrorista, kaaoksesta, kansalaistottelemattomuudesta, hajotuksesta eikä ylipäänsä mistään sellaisesta, jota yhteiskunnan arvot ja normit sisäistänyt mallikansalainen ei kelpuuttaisi asialistalleen. Tämä on osaltaan ymmärrettävää, mutta kaventaa ajattelumme piiriä ratkaisevasti. ”En halua ajatella” merkitsee monissa tapauksissa samaa kuin ”En tiedä asiasta mitään”. Jälkimmäiseen lauseeseen sisältyy sentään ripaus optimismia siitä, että yksilö on valmis joillakin ehdoilla oppimaan.  

Anarkismi on löyhästi tulkittuna asenne, joka johdattaa filosofista ajattelua ja antaa sille alkuvoiman. Anarkistinen toiminta ja toimeliaisuus sitoutuvat ajatteluun, jota eivät häiritse kaavoittuneet ajatustottumukset, pakot, yksinkertaistukset, silkat valheet tai naiivit käsitykset meitä ympäröivästä todellisuudesta. Toisinaan anarkisti saattaa päätyä hyvinkin arveluttaviin tulevaisuuden utopioihin, joiden vuoksi kiinnostus viimeistään kuulijoissa lakkaa. On kuitenkin muistettava, että maailmanrauhakin on utopia, mutta varmasti monien mielestä erittäin tavoiteltava sellainen. Lisäksi on huomautettava, että moni järjestelmä johon kuulumme (halusimme tai emme) on osoittautumassa utopiaksi; visiot eivät jaksa kantaa loppuun asti hyvistä ideoista huolimatta. 

Anarkismi, jollaisena sen itse miellän, palaa järkevyyden ja vapauden ihanteisiin, joiden katsotaan inspiroineen myös valistusajan ja klassisen liberalismin suuria ajattelijoita. Esimerkiksi Rousseau uskoi vapauden olevan yksilön luonnollinen ja kyseenalaistamaton oikeus. Anarkistille vapaus on itseisarvo, josta on turha käydä kauppaa – etenkin jos olet kapitalisti. Vapaus käy kuitenkin rinta rinnan järkevyyden kanssa. Anarkistin ensisijaisin työkalu on vastoin kaikkia mielikuviamme järki, jota käytetään suurennuslasin tavoin tarkentamaan fokusta maailmasta. 

Mihin anarkisti sitten tarvitsee järkeä? Eivätkö anarkistit ole niitä, jotka pikemminkin tarttuvat polttopulloon kuin kirjaan? Anarkisti vastustaa valtaa, jolla ei ole perusteita, se kyseenalaistaa sellaiset vallan muodot, jotka ovat keinotekoisesti tuotetut, useimmiten palvelemaan tiettyjen intressiryhmien ja valtaapitävien etuja. Entisaikaan väärän vallan edustajat oli suhteellisen helppo osoittaa sormella. Tähän ei toki ollut monella varaa, ellei ollut valmis kärsimään toisinajattelustaan osoitettua rangaistusta.  Historia on osoittanut toimimattomiksi monet totalitaristiset kokeilut, tuominnut yksinvaltiaita ja murtanut epäoikeudenmukaisuuden manifestaatioita, jotta ihmiset voisivat olla vapaampia. Historiaa ovat tehneet oikeuksistaan tietoisiksi tulleet ja järkeistyneet kansat, eivät niinkään yksilöt. Jopa Martin Luther King oli vain katalyytti kansan reformistisessa liikekannallepanossa. Nykyisin vapaus on jotakin, johon olemme länsimaisissa yhteiskunnissa tottuneet, vaikka emme sen olemuksesta olekaan analyyttisesti selvillä, edes välttävässä määrin. Elämme itsestäänselvyyksien ajassa, jossa syvällisempi pohdiskelu on puettu pitkiin kalsareihin ja juotettu pöhömahaiseksi sohvabonzoksi; ajattelulta on riistetty sen seksuaalinen vetovoima. Toisinajattelu on vaarallista, rikollista – ellei jopa sairasta! 

Jotkin anarkismin teoreetikot katsovat anarkistin olevan väistämättä samanaikaisesti sosialisti. Sosialisti yleisemmin on haukkumasana, jolla viitataan arkikoomisesti kommunismin sankareista Marxiin ja Leniniin ja kokeiluihin, jotka versoivat tyytymättömyydestä vallitsevaa työyhteiskuntaa ja pääomaa kohtaan. Anarkistia on kuitenkin turha samaistaa kommunistiksi, leninistiksi tai bolshevistiksi. Siinä missä sosialisti penää oikeudenmukaisuutta penää sitä anarkistikin. Toki anarkisteissa on myös niitä, joita sosiaalisen oikeudenmukaisuuden vaatimus ei liikuta, mutta itse en lukeudu heihin enkä heille osoita sympatiaa. Liioin en hyväksy anarkismia, jonka agendassa on yhteiskunnallinen destruktio keinoilla millä hyvänsä. Vihamieliset anarkistit ovat malttamatonta väkeä, joiden ylpeys käy lankeemuksen edellä. Osoittamalla mieltään halutaan osoittaa vastustusta ja riippumattomuutta vallitsevia järjestelmiä kohtaan, josta lopputuloksena on mielipahaa, patoutunutta vihaa ja lisääntynyttä epäkunnioitusta.  Itse ajattelen anarkismin tarvitsevan toisenlaisia arvoja, jotka pikemminkin lähentävät ihmisiä toisiinsa kuin loitontavat heitä. 

Anarkismi on äärimmäisen monitahoinen ilmiö. Sen sisällä ei ole yksimielisyyttä tavoitteista, motiiveista, suunnista, keinoista, visioista tai mistään, jonka kautta markkinointi massoille helpottuisi.  On kuitenkin joitakin tavoitteita, joiden uskon olevan tarpeellisia luotaessa positiivista vaikutelmaa anarkismista.  Itse yritän opettajana antaa oppilailleni rohkeutta kyseenalaistaa asioita; on sallittava itselleen mahdollisuus tehdä poikkiteloin yleisen konsensuksen kanssa asettuvia päätelmiä maailmasta. Opettaja jos kuka on valtasubjekti, henkilö, jolle on annettu valtaa muokata oppilaiden ajattelua yhteiskunnan edustamien intressien mukaiseksi. Opettaja on virkamies ja vastuussa työstään ja tuloksistaan yhteiskunnalle.  On kuitenkin kysyttävä, kuinka moni opettaja tulee haastaneeksi oman työnsä tarkoituksenmukaisuuden, toimenkuvansa tarpeellisuuden, aineidensa hyväätekevyyden, opetussisältöjen totuudenmukaisuuden tai oppilaidensa inhimillisen erityisyyden siten, että saa vahvoin argumentein perusteltua itselleen tekevänsä aidosti moraalisesti arvokasta työtä muutoksen ja paremman huomisen puolesta.  Erityisesti Suomessa opettajien ammattitaidon uskotaan olevan korkealla tasolla. Voiko tämän väitteen allekirjoittaa jos opettajat eivät tosiasiassa mieti, miksi opetusta tehdään, keiden ehdoilla ja millaista maailmaa varten.; onko se, mitä opetan tärkeää, hyödyllistä, yleismaailmallista, eettistä ja inhimillisesti perusteltua? Suurimpana puutteena itse näen nykyisessä suomalaisessa opetusjärjestelmässä sen, että aidot vaihtoehdot ovat vähissä ja opetuksen perustehtävä hakusessa. Tämä taas johtunee suurelta osin siitä, että koulutus ja kasvatus ovat rähmällään tyhmyri-, suoritus-, kulutus-, elitisti- ja kilpailuyhteiskuntaan – tai ovat itse asiassa sen asialla. Vääristyneen järjestelmän osana niiden on vaikea tavoittaa sitä päämäärää, joka kasvatuksella tulisi olla. Kasvatuksella ei käsittääkseni ole mitään muuta korkeampaa tehtävää kuin kasvatus hyvään, moraalikasvatus on prioriteetti prima facie. 

Anarkistinen kasvatus pyrkii kasvattamaan tietoisia ja valistuneita yksilöitä, jotka eivät istu yhteiskunnan heille valmiiksi varaamille paikoille, vaan luovat omat paikkansa tai seuraavat tapahtumia seisten. Anarkistit puhuvat yhteiskunnan purkamisesta, mutta osalle heistä yhteiskunta on välttämätön alusta alkaa rakentaa käytänteitä, jotka soveltuisivat paremmin yksilölle ja tämän vapauden vietille, kaipuulle oikeudenmukaisuudesta ja tarpeelle olla sosiaalisesti yhtä muiden kanssa. Tällaisessa mallissa opetus opettaisi hyvää ihmisyyttä, pasifismia, ekologisuutta, yhteistoiminnallisuutta ja elämää ilman perusteettomia valtarakenteita.   Vapauden tunne syntyy siitä, että raha, auktoriteetit, yleistahto, politiikka tai yhteiskunta elitistisine intressiryhmineen eivät hallitse sitä, millaisena itseni näen, millaiseksi elämäni koen ja millaisena maailman haluan nähdä.  Oma anarkisuuteni käsittää sen, että pyrin katsomaan asioiden taakse, otan selvää, kiinnostun näkemyksistä puolesta ja vastaan, epäilen ja etsin näyttöä – ja vastustan vääryyttä. Kuten Noam Chomsky on asian mielestäni hyvin ilmaissut, on maailma epäkohtineen lopulta sangen helposti ymmärrettävä, vaikka sitä systemaattisesti yritetään monimutkaistaa.  Anarkisti kritisoi itse itseään ja on siten niitä harvoja, jotka sallivat langettaa ylleen epäilyksen epämiellyttävän varjon. Anarkistilla ei ole mitään hävettävää, sillä hän on avoin tulkinnoille ja läpivalaisulle. Tätä samaa emme voi sanoa niistä, joille mysteerit, näennäistiedot, salamyhkäisyydet ja ristiriitaisuudet ovat kuin raitoja seepran suojavärityksessä. 

Itse elän mieluummin tavalla, joka sallii päivittäisen peiliin katsomisen ja sen, että yritän toimia moraalisesti tiedostaen asiat, jotka nykyisissä yhteiskunnissa ja järjestelmissä ovat anarkistin ja taunotavallisen silmin todistettuna vialla. Osallisuuteni uudelleenarviointi tai olosuhteiden muuttaminen toisiksi ovat hankalia asioita, mutta ainakin aion yrittää.