Huomioita teeveestä

Jouni Hynynen avautui taannoin suomalaisen teevee-viihteen tasosta ja sai osan kansasta äänekkäästi protestoimaan, osan jopa itkemään. Kuinka tuo oman henkilökohtaisen elämänsä rappioittanut, kehnon puoleinen tosi-teevee-tähti itsekin, julkeaa haukkua kansamme arvostamia pitkän linjan artisteja ja viihdyttäjiä? Hynysen mukaan teevee tuuttaa ulos nykyisin lähinnä silkkaa paskaa. Itsehän toivoisin Hynysen esiintyvän useammin julkisuudessa, niin osuvasti hän usein taitaa tiivistää sanoiksi sen, mitä itse asioista useimmiten ajattelen. Oikeassahan mies kuitenkin oli, ainakin näkemyksensä ydindogmin osalta. Suomessa saamme jopa maksaa tästä laatuajanvietteestä, katsoimme sitten töllötintä tai emme.

Suomalainen teevee-tarjonta täyttyy pääasiallisesti amerikkalaisesta populismiviihteestä, jota tuotetaan iloksemme täyttämään jonkinlainen elämäämme syntymään päässyt aikatyhjiö. Seuraamme sarjoja, arvotamme niitä keskenään ja jaamme katselukokemuksia sellaisten ystävien kesken, joilla on yhtäläinen, miltei pakonomainen, tarve saada selville, miten loputtomiin venytetyissä tuotantokausissa viimein käy. Näyttelijöistä muodostuu idoleitamme, joiden siviilielämää tirkistelemme kansainvälisen laatujournalismin mahdollistamana. Teevee tarjoilee eteemme unelmia, joita harva meistä tuntee omakseen. Silti nautimme niiden välittömästä hyvää tekevästä vaikutuksesta, tunnemme henkistä mielihyvää tai moraalista paheksuntaa, jonka käännämme senkin omakohtaiseksi varmuudeksi siitä, millaista elämän tosiasiallisesti tulisi olla. Siirrämme murheemme syrjään ja unohdamme hetkeksi arkiset haasteet ja kipupisteet, jotka kolottavat ja kiusaavat läsnäolollaan. Lopulta tulemme etäännyttäneeksemme elämämme kohti sarjojen representoimaa keinotodellisuutta ja tunnemme eskapistisen tunteen vapauttavana flow-tilana, jonka soisi kestävän mainoksineen jokailtaisen ajanjakson työpäivän päättymisestä iltarukouksen lausumiseen. Pääasiahan lopulta on, että viihde tekee hyvää, kuten Nelosen tuotanto on asian surkuhupaisasti ilmaissut.

Kenelle teevee-viihde tekee aidosti hyvää? Lapset ovat yhä enenevässä määrin indoktrinoitu ja ehdollistettu kuluttamaan aikaa kulmikkaan roskapöntön edessä. Erilaiset kisailut ja visailut, joita lapsikatsojat arvioivat ja joiden tapahtumia imitoivat, ovat alkaneet täyttää eetterin hallitsemattomalla vauhdilla. Tarkoituksena on lapsellistaa jo valmiiksi lapsellista aikuisten viihdekulttuuria. Kuten jokainen kasvattaja tietää, yksipuolinen ja liiallisuuksin menevä television tuijottaminen seuraa kasvatusvastuun laiminlyönneistä - televisio on lapsenvahdeista luotettavin ja usein helpoin, joskaan ei sosiaalisin vaihtoehto. Tänään keskustelimme oppilaideni kanssa siitä, millaisia seurauksia lapsen ja television kiintymyssuhteesta aiheutuu, ja vastaukset tuntuvat nuorille ilmeisiltä. Lasten tulisi harjoittaa luontaista leikkiviettiään (homo ludens) ilman televisiota ja saada virikkeitä mielikuvituksensa käytölle tilanteista, joissa kehittyvät sekä motoriset, kognitiiviset että sosiaaliset taidot ihmisen kokonaispersoonaa aktivoivalla tavalla. En katso televisioiden sulkemisen olevan mikään ratkaisu, mutta on löydettävä keinoja, joilla television valtaa voidaan kaventaa ja parhaassa tapauksessa mitätöidä se kokonaan. Syyttävällä sormella nykyisen asiantilan sallimisesta ja vahvistamisesta voinemme osoittaa vanhempia, mutta laajemmin myös yhteiskuntaa, sillä lapset ovat yhteiskunnan ja kulttuurisen sosialisaation tuotteita. Yhteiskunta on lisäksi tehnyt vastuun vanhemmuudesta raskaaksi kantaa. Sosiaaliset ja taloudelliset ongelmat vahvistettuna ylimitoitetulla kilpailuinnokkuudella elämän eri osa-alueilla saavat aikaan vanhemmuuden kriisiytymisen. Lapset tarvitsevat vanhempiaan, ja sellaiset vanhemmat, joille omat lapset ovat hekin vain saavutuksia tai osoituksia uskottavan elämäntarkoituksen löytämisestä, tulisi harkita elämänarvojaan radikaalilla tavalla uusiksi.

Katselen itse usein televisiosta jalkapalloa, jota pidän äärimmäisen viihdyttävänä urheilumuotona. Monet penkkiurheilijat varmasti harvoin miettivät, kuinka passivoivaa otteluiden seuraaminen lopulta on. Tosiasiassahan kaikenlainen urheilu sivusta seurattuna on aikamoista inhimillisten resurssien tuhlausta. Aika, jonka kulutamme pallon perässä juoksevien playboiden, joiden ihmisarvo mitataan sopimusten arvossa ja taidossa käsitellä pyöreää lelua, on pois itseltämme ja asioista, jotka aidosti edellyttäisivät välitöntä huomiotamme. Intohimo, jolla suhtaudumme ilmiöön nimeltä jalkapallo, voisi muuttaa maailman. Mielestäni Hynysen huomiosta voisi rakentaa analogian myös teeveen urheilutarjontaan, sillä paskaahan sekin on, jos yritämme keskittää ihmisen huomion olennaisuuksiin.  Tätä en kuitenkaan usko Hynysen kommenteillaan tarkoittaneen, sillä urheiluhan on pyhää.  

Teeveen funktio on useille sangen naiivisti omaksuttu. Kyse ei ole mielestäni siitä, uskottelemmeko itsellemme hallitsevamme omaa ajankäyttöämme. Kyse on siitä, millä tavoin teevee vaikuttaa omaan ajatteluumme ja millaisia potentiaalisia toimintoja se meiltä evää. Lapset eivät osaa olla sitäkään vähää kriittisiä kuin aikuiset. Heille teevee ilmentää todellisuutta sellaisenaan, jolleivät aikuiset tätä vääristymää oikaise. Surullisinta todellisuutta edustaa kuitenkin se suhde, jonka myös me aikuiset olemme luoneet itsemme ja teeveen kesken. Teevee välittää tunteita, tietoa, ihanteita ja ”esimerkillisiksi” luokiteltavia elämänkohtaloita ja idealistisen imeliä perspektiivejä olemiseen muokaten ja yhdenmukaistaen maailmankuvaamme kokonaisvaltaisesti. Tätä valtasuhdetta tulisi kuitenkin tarkastella jokaisen yksilön lähemmin ja kyseenalaistavasti ymmärtääkseen, miksi emme lopulta tarvitse teeveetä lainkaan. Mainonta on lisäksi asia erikseen. Se soveltuu teeveen salakavalaan olemukseen luontevasti ja palvelee intressejä, joita me kuluttajat sokeasti toteutamme – aikuiset nyt ja lapset tulevaisuudessa.

Hynynen kutsui teevee-ohjelmistoa paskaksi. Itse koen teeveen olevan vallan ylläpitämisen mekanismi ja softa ohjelmoida ajatteluamme halutunlaiseksi. Tiedostamalla teeveen olevan vain turhake, josta toki voimme aika ajoin hakea omilla ehdoillamme viihdykettä, lisää mahdollisuuksiamme tehdä asioita, joista teevee antaa vain halvan ja epätodelliseksi luokiteltavan impression.