Feb 28, 2015

Misseys, naiseus ja urahaaveet

Lauantai 28.2. Iltapäivälehtien valintatilanne. Iltasanomat vai Iltalehti? Lotta Hintsa povi avoinna, mangonpyöreät tissit esillä. Toisaalta taas olisi Mira Luoti. Juuri eronnut, räväkkä rokkimimmi. Vaatetus peittävä. Heteromiehen ostopäätös on selvä. "En ole perinteinen lätkävaimo”, Hintsa tunnustaa. Etpä tietystikään. Mutta markkinointikoneiston ilotyttö olet. Se, mitä poikaystävä Kristian asiasta ajattelee, on kaikin tavoin toissijaista (ainakin minulle). Blondipyllistys riittää, kiitos. Et sinäkään tosin ole yhtään hassumpi, Mira. Katu-uskottavaa lätkävaimoa sinusta on tosin hankala tehdä etkä taida oikein myydä lehtiäkään. Käsiesi tatuoinnit ovat autonomian merkitsijöitä, ei-toivottavia kehon puhtauden tahritsijoita; tämä on tiedetty pornobisneksessäkin jo aikavuodet.

Käsitys nykypäivän naiseudesta halutaan liittää ihanteisiin tasa-arvosta, emansipoitumisesta ja kontrollista. Naiset ovat vihdoin päässeet käsiksi yhdeksänkymmenen asteen kulmassa sojottavaan vallankahvaan ja suistaneet miehisen hegemonian menneisyyden syvään kuiluun. Eikös tästä jo Hintsakin ole hyvänä esimerkkinä? Hänhän ei tanssi miehensä pillin mukaan, vaan luo omaa uraa parrasvaloissa määrätietoisin mutta harkituin askelin. Hintsa edustaa nuorekasta, kauneusmyytin kahlitsemaa naisfiguuria, joka ei kuitenkaan myönnä alistuvansa vaatimuksille, joita nostetta uralleen toivova kaunis nainen, useimmiten missi, kohtaa Yhdysvaltojen villissä ja erektionkovassa viihdemaailmassa. Hän uskoo olevansa poikkeava, vahva ja voimakastahtoinen, omaa polkuaan kulkeva artistin alku, josta voi tulla jotakin enemmän. Standardit ylittävä. Erilainen. Jopa tähti.

Naiseus on kova juttu. Ensikohtaamiseni feministisen tutkimuskirjallisuuden kanssa on yhä tuoreessa muistissa ja voin myöntää suhteeni akateemiseen feministiseen liikkeeseen muuttuneen, positiiviseen suuntaan. Tutustuin taannoin Rosalind Gillin teokseen Gender and the Media. Teoksessa hän pohtii sukupuolta ja erityisesti naiseutta suhteessa median eri muotoihin, kuten mainontaan, journalismiin, (amerikkalaisen) teeveen puheohjelmiin ja naiskirjallisuuteen. Teoksessa Gill antaa ymmärtää, että feminismillä on yhä runsaasti työsarkaa. Osittain voisi ajatella feministisen agendan kääntyneen jopa itseään vastaan. Nykypäivän nainen on tietoisesti bimbo, miehen alistama, median orjallistama, vääristyneiden kauneusihanteiden pakottama, sanalla sanoen uhriutunut, ja kaikkea tätä tavalla, jossa he uskottelevat itselleen olevansa aiempaa voimaallistuneempia, vapaita ja kykeneviä. Joillekin naisille miehisen hegemonian hyväksyminen käy tuskattomammin, joillekin sitä ei ilmene lainkaan vaan heille ”tables have turned for good” naissukupuolen hyväksi. Hintsan tapauksessa en tiedä kumpi on arvostettavampaa, olla lätkävaimo tietoisesti vai miehisillä fantasioilla kyllästetyn populaarin massaviihteen lemmikki tiedostamattaan.

Gillin kirjassa nykypäivän naiseus määrittyy hivenen ambivalentisti. Toisaalta naisten voi ajatella kokevan kaikkivoipuuden kuvitelmia suhteessa miehiin aiempaa enemmän, mutta taas toisaalta kuva ihanteellisesta naiseudesta on muuttunut viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana vain vähän. Yhä edelleen naisen tulee olla länsimaisessa kontekstissa solakka, katseenkestävä, kaunis, rintava, itsevarma, tyttömäinen jne. Nämä ihanteet ovat muuttuneet tosiasiassa vain vähän. Esimerkiksi mainostamisessa muutosta on vain tapahtunut siinä, miksi kyseisiä ominaisuuksia kannattaa olla. Miesten sijaan naisten kannattaa hankkiutua tyrmäävän hemaiseviksi heidän itsensä vuoksi. Feministit ovat aikaansaaneet tässä mielessä vain vähän; naiseuden ihanne on säilynyt, vain syyt ja selitykset ovat vaihdelleet.

Feminismi on arvostettavaa. Naiset ovat saaneet murretuksi uutta liikkumatilaa niin työ- kuin perhe-elämäänkin, esimerkkejä on lukuisia. Vaikka naisen euro yhä onkin 80 senttiä, jossakin päin maailmaa toki valitettavan paljon vähemmän, ei miehinen hegemonia ole kyseenalaistamaton normi. Naisten rinnalla ovat marssineet myös seksuaaliset vähemmistöt ja muut osaansa tyytymättömät. 1800-luvulla startanneesta feministisestä liikkeestä ja sen uudesta ja vanhasta aallosta vauhtia hakeneet naiset ovat kaikesta aikaansaadusta paljosta huolimatta yhä takamatkalla.   Gill tuo esiin, että naiset ovat yhä esimerkiksi journalismin kentällä suuresti poljetussa asemassa. Mainonnan kohdalla tilanne on kenties kaikista läpinäkyvin. Koin taannoin ihmetyksen hetkiä nähdessäni suurehkon naisihmisen mainostavan liikuntavarusteita hämäläisessä paikallisjulkaisussa. Harvinaislaatuista ja kertaluontoista poikkeavuutta niiden mainoskuvien rinnalla, jossa täydellisyyttä hipovat, treenatut naismallit esittelevät sulojaan samalla kertoen, kuinka hyvää kukin tuote kulloinkin juuri sinun ihollesi tekee. En tosin valita, sillä silmänilo on vahingonilon ohella usein mitä parhainta hupia.

En malta tässä yhteydessä lyhyesti sivuta keskustelua, jonka taannoin kävin ilmiöstä nimeltä Fifty Shades of Grey. Kyseessä on naisten viillinnyttämästä pehmopornon muotoon puetusta sadomasokistisesta rakkaustarinasta, joka saa lukijat ja katsojat sallitusti käsittelemään kiellettyjä fantasioitaan. Miesten kannalta on tietysti hyvä asia, jos naiset jatkossa(kin) haluavat olla miehisen dominanssin tahdottomia välikappaleita ja kutsua sitä salaisten fantasioiden toteutumiseksi. Ennen naiset lukivat rautaisia Harlequin-pokkareita, jossa miehet ottivat naisensa vaikka sitten väkisin. Naisille kaikki tämä oli vain suuren lankeemuksen toteen käymistä, rakkauden puhdistava täydellistyminen -  viis siitä, kuinka raskaasti se irvaili miehen ja naisen väliselle tasa-arvolle. Minusta on tervetullutta ottaa osaa Fifty Shades of Greyn nostattamaan laajempaan keskusteluun seksistä, seksuaalisuudesta ja naiseudesta. Gillin mukaan feministien tavoitteiden ajamisen epäonnistumisesta todistavat järjestäen sekä Bridget Jonesin päiväkirjat, Sinkkuelämää-sarja – ja varmasti jonon jatkona myös Jamesin bestselleri. Tämäkin ilmiö päätyy pelatuksi todennäköisesti miesten pusseihin. 
          
Iltasanomien kirjoituksessa Hintsa kertoo haaveistaan ja tulevaisuuden uramahdollisuuksista. ”Ensiksi pitäisi oppia vain näyttelemään”. Hienoa, toivottavasti löydät itsellesi myös sopivat roolisanat ja mahdollisimman istuvan vaatetuksen sekä sinua ihmisenä, naisena ja näyttelijänä arvostavat ihmiset. Puhuva elovenatakamus on juuri se, mistä Hollywoodissa, tuossa unelmien teatterissa, maksetaan. Ja itselläni ei ole mitään suomalaisia missikaunottaria vastaan. Olemmehan jo useasti saaneet seurata, miten missinuran eräänlainen päättötyö Playboyn keskiaukeamalla on sekin toteutettu oman artistisuuden ja itsemäärämisoikeuden huipentumana, täysin omilla ehdoilla, vahvaa tosinaiseutta korostavasti. Mitähän Kristian tästä ajattelisi?  

No comments:

Post a Comment