Lukumäärällä on väliä

”Luonnonvaroista on pulaa, koska ihmisistä on runsaudenpulaa. Jos maailmaa pyörittäisivät biologit eivätkä taloustieteilijät, kaikki tietäisivät, ettei yksikään laji, ihmiskunta mukaan lukien, voi lisääntyä rajattomasti ilman, että ravinnonkaltaiset elintärkeät resurssit loppuvat ja että tilanne johtaa ennen pitkää väestön romahtamiseen. Hillittömästi kasvava ihmispopulaatio on kuin syöpäsolu.”

Amerikkalainen journalisti Alan Weisman julkilausuu teoksessaan Maailma täynnä meitä (2014) kaikkia koskettavan varoituksen, joka on käynyt tutuksi myös esimerkiksi suomalaisen ekofilosofi Pentti Linkolan pamfleteista. Tuo varoitus koskee myös meitä suomalaisia, sillä sen seuraukset ulottuvat kaikkialle globaaliin maailmaan, puhumattakaan siitä, että voisimme ajatella olevamme maapallon hyvinvoinnista jollakin tavoin riippumaton toimija. Maailmassa on siis liikaa ihmisiä, ja tämä väestötieteellinen tosiasia on kenties akuutein ihmiskuntaa koskettava ongelma, osittain myös siitä syystä, että monet planetaarisista kriiseistä aiheutuvat holtittomasta väestönkasvusta välillisten mekanismien kautta. Tulevaisuudessa meillä on yhä enemmän suita ruokittavana, ihmisiä vaatetettavana ja asumuksia rakennettavana. Kaiken tämän ohella maapalloa piinaavat ihmisten jatkuvasti paisuvat odotukset siitä, mitä hyvä elämä pitää sisällään. ”Amerikkalaisella unelmalla” on valitettavan kova hintalappu.

Ihmiskunta ylittää nykymenon jatkuessa pian 10 miljardin maagisen (traagisen) rajan, ja suunnan tulisi olla täysin päinvastainen, mikäli ihminen aikoo jatkaa eloaan tällä planeetalla. Tältä osin ei olekaan ihme, että esimerkiksi fyysikko Stephen Hawking on ennustanut ihmisen eloonjäämisen olevan riippuvaista uusien elinkelpoisten planeettojen löytymisestä. 4 miljardin väestömäärän maapallo vielä kestää, ihanteena olisivat vieläkin alhaisemmat lukemat. Erään laskelman (Daily ja Ehrlich & Ehrlich)  mukaan maailma kestää n. kuuden terawattin energiankulutuksen optimi tuotanto-olosuhteissa. Tällöin ihmisiä voisi elää maailmassa n. 2 miljardia heillä kullakin ollessa käytössä kolme kilowattia (länsimaissa v. 1995 kulutus oli n. 7,5 kilowattia henkeä kohden). Nykyisellään maapallon kantokyky ei riitä. Tämä merkitsee joko vallitsevan elämänmuodon dramaattista uudelleenmuotoilua tai väestön vähentymistä joko hallitusti tai hallitsemattomasti; luonto keksii keinot, joilla ihmiskunnan väestönkasvua rajoitetaan, ellei ihminen itse sitä tee. Kaikilta osin on selvää, että väestömäärän tulee ensin vähentyä ja sitten vakiintua tasolle, joka mahdollistaa elämän luonnon kaikilla tasoilla. Lisäksi on huomioitava se aika, joka kurssin muuttamiseen aina sisältyy ja se, miten olemme jo nyt pysyvästi tulleet muuttaneeksi maapallon tulevaisuuden suuntaa. Monien papereissa olemmekin jo ohittaneet kriittisen pisteen eikä paluuta enää ole.

Ihminen on jo alkanut uhmata luonnollisen poistuman periaatteita kehittämällä rokotteet ja antibiootit ja lannoitteet ja muuntolajikkeet, joilla parantaa eliniän ennustetta ja maanviljelyksen tuottavuutta.  Ihmisen elämän pitkittyminen ja samanaikainen syntyvyyden lisääntyminen ovat johtaneet väistämättä uudenlaiseen tilanteeseen, jossa taakka maapallon hartioilla kasvaa. Ne menetelmät, jotka antoivat ihmiskunnalle uusia elinkymmeniä Vihreän vallankumouksen muodossa useampia vuosikymmeniä sitten, ovat vaarassa käydä tehottomiksi ja vanheta. Tilannetta ei helpota myöskään se, että esimerkiksi maatalouden kehittämistä ohjaa nykypäivänä voiton tavoittelu eikä aito halu ruokkia ihmiset tai että lannoitteet, joita tuotamme, eivät ole ekologisesti kannattavia pitkässä juoksussa. Jatkossa tulemme tarvitsemaan aina vain lisää ja lisää innovaatioita, nerokkaita risteytyksiä ja geenimanipulaatiota, kaikkea sellaista, jolla ostaa lisää aikaa mittarista, joka käy vääjäämättä meitä vastaan.  

Väestönkasvun problematiikka ei ole uusi asia, joskin siihen on alettu pohtia ratkaisuja ihmiselle tuttuun tyyliin ”pakon sanelemana”. Ratkaisujen ja konkreettisten toimintakeinojen esteenä ovat usein tietämättömyys ja ongelmien vähättely väestönkasvun syistä ja seurauksista, uskonnot ja uskonnolliset uskomukset, kapitalistinen markkinatalous ja sen luoma vaatimus jatkuvasta kasvusta, väestötieteellisen ja ympäristöekologisen tutkimustiedon sivuuttaminen ja niin edelleen. Yhä edelleen väestönkasvua saatetaan perustella osana jumalallista suunnitelmaa ”täyttää maa” tai keinona lisätä tuottavuutta, kulutusta tai jonkin suvun tai kansanosan elinvoimaisuutta. Milloin perhesuunnittelu on rikkomus luojan luomistyötä vastaan ja milloin taas kyse on valkoisen miehen salajuonesta saavuttaa hegemoninen rotu tummien ihmisten kustannuksella. Joidenkin mukaan kerskakulutus on ihmisen suurin vitsaus, ei niinkään se, kuinka runsaasti ihmisiä maapallolla elää. Tosiasia kuitenkin on, että ”syntymähetkestä saakka vähäisinkin meistä tarvitsee pahentaa maailman ongelmia tarvitsemalla ruokaa, polttopuita ja katon päänsä päälle”. Jokainen ihminen kantaa hiilijalanjälkeä. Tämä ei toki poista tosiasiaa siitä, että ongelmamme pahentuvat kerskakulutuksen myötä moninkertaisesti.

Weisman kuvaa kirjassaan, millä tavoin väestöräjähdys on maantieteellisesti erilaisilla alueilla on vaikuttanut ihmisten elämään ja millaisia toimenpiteitä väestönkasvun hillitsemiseksi on jo tehty ja mitä tulisi tehdä. Esimerkit ulottuvat Israelin länsirannasta Afrikan Nigeriin, kaukaiseen Costa Ricaan, suurvalta Kiinaan ja ydinasevaltio Pakistaniin. Hänen esittelemänsä tapaukset ovat havainnollistavia ja kuvaavat sitä, miten monitasoisesti ongelmat koskettavat meistä jokaista. Esimerkiksi Kiinassa toimeenpantu yhden lapsen politiikka on väistämätön väestökontrolliin johtava ratkaisu tilanteessa, jossa muut keinot ovat osoittautuneet tehottomiksi. On totta, että pakottaminen on vain harvoin perusteltua. Tällainen asetus voi kuitenkin olla tulevaisuudessa pikemminkin sääntö kuin poikkeus, jolloin on tarpeellista pohtia, miksi muut keinomme pakkosääntelyä ennen ovat järjestäen epäonnistuneet. Kiinalaista mallia vastaan puhuvat toki ne seikat, että suurella osalla naisia ei maailmankolkasta riippumatta ole sen suurempaa halua alun alkaenkaan synnyttää enempää lapsia kuin on ekologisestikin järkevää. Tämä siis silloin, jos he itse saisivat päättää. 

Pakistan  on klassinen tapaus siitä, mihin väestöräjähdys voi hallitsemattomana johtaa; pian noin Teksasin kokoisella alueella asuu liki pitäen saman verran ihmisiä kuin kokonaisuudessaan Yhdysvalloissa, liki 400 miljoonaa. Väestönkasvu on ei vain Pakistanissa vaan kaikkialla maailmassa linkittynyt vesilähteiden ehtymiseen, voimakkaaseen urbanisoitumiseen ja suurkaupungien slummiutumiseen, elinkeinojen yksipuolistumiseen, kalakantojen vähenemiseen ja ryöstökalastuksen lisääntymiseen, eläinlajien kirjon supistumiseen ja kokonaisten ekosysteemien tuhoutumiseen. Tuhotessamme yhden eliölajin selviytymisen edellytykset saatamme tulla samanaikaisesti tuhonneeksi kokonaisia ravintoketjuja ja monimutkaisia verkostoja, joita lajien välille on evoluution varrella kehkeytynyt. Yksi menetetty perhoslaji ei ole vain ja ainoastaan yksi menetetty perhoslaji. Luonnon monimuotoisuus on kaikelle elämälle hyväksi. Ekosysteemejä vahingoitettaessa järkytetään suurempaa luonnon globaalia tasapainotilaa. Jo nyt voi olla pakko hyväksyä, että suurta osaa eläimistöstämme emme pysty pelastamaan, jolloin tärkeäksi nousee kysymys, mitkä lajeista ovat omat oman pelastumisemme kannalta välttämättömiä varjella. Tämäkin on tila, johon harva meistä tuskin halusi asioiden päätyvän.  

Ihmiset uskovat tieteen voimaan ratkaista ongelmia. Tämä on harhaluulo, joka on sukua ihmisten uskolle venyttää maiden kantokykyä äärimmilleen ilman, että tämä prosessi vaarantaisi elämän perustavanlaatuisia edellytyksiä. Onneksemme valikoituneet uskonnolliset johtajat ovat tulleet tietoisiksi väestön lisääntymisen ongelmista ja taipuneet muotoilemaan oppejaan ja tulkitsemaan pyhiä tekstejä uusiksi tarkoitushakuisen perhesuunnittelun ja elämän jatkuvuuden mahdollistamiseksi. Vielä kun oppisimme kyseenalaistamaan oman elämänmuotomme, rahajärjestelmämme ja itsestäänselvyyksinä pitämämme ehdot, joiden varaan hyvä elämä ajatustemme ja konkretian tasolla rakentuu, voisimme samalla opetella pääsemään irti meissä kytevästä pessimismistä ja ryhtyä tekoihin. Hyvä lähtökohta on pohtia erilaisia vaihtoehtoja sille, miksi nykymeininki ei voi kestää. Weismanin teoksessa useassa kohdin nostetaan esille, että niinkin vahvoina itsestäänselvyyksinä pidetyt asiat kuten raha voidaan tarvittaessa kyseenalaistaa - jos vain tahtoa ja päättäväisyyttä riittää. Sama koskee tietysti sitä, mitä ajattelemme esimerkiksi perhekoosta. 

Maapallo  on kiristetty äärimmilleen kestokykynsä osalta. Filosofi John Gray äityi kritisoimaan hiljattain ilmastonmuutoksesta kertovan teoksen This Changes Everything (2014) kirjoittanutta Naomi Kleinia siitä, että tämä sivuuttaa väestöräjähdyksen ilmastonmuutoksen voimistajana ja tarkastelee sen sijaan ongelmaa vain fossiilisten polttoaineiden näkökulmasta. Olen itsekin tämän teoksen myötä oivaltanut, että ilmastonmuutos on osaltaan yhteydessä väestönkasvun ongelmiin. Ongelmat ovat yhteen nivoutuneita ja niitä ei ole mielekästä tarkastella tyystin toisistaan irrallaan. Kasvihuonepäästöt liittyvät ennen muuta elämäntapaamme ja sen ylläpitämiseen, kerskakulutukseen ja sen edellytyksenä toimivaan (massa)tuotantoon. Laajamittainen, resursseja tuhlaileva tuotanto taas liittyy talousjärjestelmämme sisäänkirjoitettuihin normeihin ja oletuksiin tarpeista, joita ei tosiasiallisesti ole olemassa.  Uskon, että ihmisen olisi parempi jos osaisimme tyytyä omaan ekologiseen lokeroomme emmekä taipuisi alistamaan luontoa pelkäksi välineeksi luoda ympärillemme luksusta ja turhamaisuutta, jota sukupolvet meidän jälkeemme eivät osaa arvostaa samassa mitassa kanssamme, sillä maailma, joka meillä on, on heiltä takiamme riistetty.