Kriittisen kasvatuksen reflektioita: Fromm ja Freire

Hiljattain aloin kehitellä aihetta tulevalle väitöskirjalleni. Sittemmin olen keskustellut aiheesta läheisten ystävieni kanssa, ja suunnannut katseeni näiden keskustelujen ja oman pohdintani myötä alueille, jotka koskettavat kriittistä pedagogiikkaa, sosiologiaa, psykologiaa ja yhteiskuntafilosofiaa. Tänään päädyin lukemaan tekstiä, joka käsitteli kasvatusfilosofi Paolo Freiren ja filosofi Erich Frommin näkemyksiä ihmisen vapautumisesta. Kokemus oli puhutteleva.

Sekä Freire että Fromm ottavat tavoitteekseen yksilön vapautumisen häntä pakottavista kahleista. Freirellä nämä pakotteet ovat ennen muuta ulkoisia (yhteiskunnallisia), Frommille taas sisäisiä (psyykkisiä). Fromm puhuu paljon nekrofiilistä, ihmisestä, jota pakottaa omistamisen ja kontrolloimisen tahto. Tällainen ihminen päätyy tuhoamaan vastoin hänessä myötäsyntyisesti vaikuttavaa inhimillisyyttä. Biofilia on edellä mainitun vastakohta. Se suuntautuu elämän säilyttämiseen.

Freire uskoo ihmisessä olevan myötäsyntyisen inhimillisyyden johtavan lopulta vallankumoukseen. Ratkaisevassa osassa on myös koulutus, jonka avulla yksilö voi saada vapautumispyrkimyksilleen tarvittavan vision ja päättäväisyyden. Vapauden pelko (the Fear of Freedom) on suurin este ihmisen vapautumiselle; vapautumisen välttämätön edellytys mutta mahdollisuuksientäyteisenä pelottava. Vaikka Freire vapauden pelko-termiä termiä paljon käyttääkin, sen tosiasiallisena lanseeraajana voidaan pitää Frommia. Siinä missä Freirelle institutionaaliset vapautumisen esteet voidaan poistaa suoran vallankumoustoiminnan avulla, Frommille esteet ovat vaikeammin ohitettavissa, sillä ne ovat syvemmälle ihmisen ajattelussa ja näin ollen tiedostamattomampia. Fromm kirjoittaa: ”The outer chains have simply been put inside of man. The desires and thoughts that the suggestive apparatus of society fills him with, chain him more thoroughly than outer chains. This is so because man can at least be aware of outer chains but be unaware of inner chains, carrying them with the illusion that he is free. He can try to overthrow the outer chains, but how can he rid himself of chains of whose existence he is unaware.”

Molemmat, niin Freire kuin Frommkin, ihannoivat vapaata subjektia. Freirelle vapautuminen edellyttää sosiaalista toimintaa, Frommille taas kaiken taustalla on yksilöllinen muutos ihmisen tietoisuudessa, joka johtaa muutokseen olemisen kaikilla tasoilla. Itse koen Frommin näkemyksen Freireä syvällisempänä, ja tästä syystä erityisen vetoavana. Freirekin toki myöntää, että muutoksen tulee olla kokonaisvaltainen. Hänen mukaansa on tyypillistä, että sorretuista kasvaa itse sortajia, ja vallankumous sortuu uusintamaan vääristynyttä järjestelmää. Frommkin katsoo, että se yksinäisyys, autonomia ja vastuu, joka todellisesta vapautumisesta seuraa, johtaa usein erilaisuuden tunteeseen valtaenemmistön edessä. Harva pystyy tässä tilanteessa olemaan uskollinen asialleen. Tämä pelko estää monia käymästä sortoa vastaan. Hän kirjoittaa: ”In our effort to escape from aloneness and powerlessness, we are ready to get rid of our individual self either by submission to new forms of authority or by a compulsive conforming to accepted patterns.”

Kapitalismi on Frommille ideologia, joka on vapauttanut yksilön luomaan oman elämänpolkunsa, emansipoitumaan ja luottamaan itseensä. Tämä on kuitenkin johtanut ääritilaan, jossa ihmisen olemista määrittää olemisen sijaan haluaminen. Henkinen tyhjiö on täytetty kuluttamisella, jossa muiden ihmisten rooli yksilölle on olla esineitä. Omistetut asiat päätyvät lopulta omistamaan ihmisen, sillä haluamisen kierre on loputon, eksistentiaalinen addiktio. Frommin mukaan ihminen tulee menettäneeksi yhteyden itseensä palvellessaan ulkoisia tarpeita, intohimoja ja mieltymyksiä. Tämän myötä ihmisistä on tullut pelokkaita ja kyvyttömiä rakastamaan ja kantamaan huolta itsestään ja muista. Frommille tämä sairaus on psyykkistä laatua, vaikka se näkyy ulospäin elollisia turmelevana ja patologisoituneena yhteiskunnallisena elämäntapana.  

Fromm näkee sorron itseään uusintavana, jonka muuttamiseksi koko yksilön psyyken on uudistuttava tai kasvettava biofiliaa (biophilia; love for humanity and nature, and independence and freedom) korostavaan, ihmiselle luonnonmukaiseen ajatteluun ja toimintaan. Fromm ajattelee ihmisen olevan harvoin vapaa todella toteuttamaan itseään; ihmistä ohjaavat tarpeet ja arvot, jotka järjestelmä on tälle pakkosyöttänyt. Valinnanvapauskin on tällöin puhtaan näennäinen uskomus. Henkisestä pakkopaidasta vapautumiseksi tarvitaan kriittistä itsereflektiota ja kasvatusta.

Kasvatus on sekä Frommille että Freirelle suuri mahdollisuus. Henry Giroux`n hengessä todettuna: ”Teachers no longer have the option to think outside of the box, to experiment, be poetic or inspire joy in their students. School has become a form of dead time, designed to kill the imagination of both teachers and students.” Kasvatuksen tulisikin pyrkiä voimaannuttamaan yksilöitä ja tulemaan tietoiseksi sorron muodoista, niin ulkoisista kuin sisäisistä. Tämä edellyttää kasvatuksen perusteiden ja käytäntöjen syvää aukiperkaamista. 

Työssäni haluaisin pyrkiä nimenomaan luomaan pedagogisesti osallistavaa ja opetuskäytäntöjä uudistavaa tutkimusta, jossa opettajille ja opiskelijoille luotaisiin interventioita kehittää tietoisuutta sekä freireläisessä että frommilaisessa viitekehyksessä.Tässä yhtenä vaihtoehtona voisi olla toimintatutkimus, jonka avulla luoda sellaisia vapautumisen mekanismeja, jotka inspiroisivat uuteen ja rikkoisivat vallitsevaa kerskakuluttamisen valheellisuutta, joka on syvälle juurtunut sekä mieliimme että yhteiskuntiimme. ”Education must help people to understand the psychological hold that oppression has on their psyche, and it must also help them to develop the ego strength and wisdom to break that hold and to replace it with care for the self and hence for others, while raising critical consciousness about oppressive forces in society. Such an education will go further in allowing individuals to resolve the fear of freedom and move towards a productive life”.