Kuvakulttuuri katsomisen haasteena

Tapamme katsoa televisiota rajoittuu sen viihteellisyydestä nauttimiseen. Myös nuorilla tavat katsoa esimerkiksi televisiosarjoja ovat katsoakseni sangen yksipuoliset. Haluan nostaa keskusteluun, millä tavoin populaarikulttuuria voisi tarkastella mahdollisuutena sen uhkien ylikorostamisen sijaan. Kun katselet televisiosarjaa, mitä havaitset? Millä tavoin syvennyt sen eri tasoille ja merkityksiin? Myös todellisesta elämästä tiedämme, että havaintojamme ohjaavat muun muassa aiemmat tiedot ja mielenkiinnon kohteet. Harvoin osaamme kiinnittää huomiota asioihin, joita pidämme itsestäänselvyyksinä ja epäolennaisuuksina. Samalla tavoin kiinnitämme televisiota katsoessamme huomiota vain niihin piirteisiin, joita olemme tottuneet katsomaan. Jos televisio tarjoaa lähtökohtaisestikin vain viihdettä, emme saa edes potentiaalisesti hyvistä aineistoista juuri muuta irti. Kirjailija Oscar Wilden mukaan jokainen kirja kantaa moraalista viestiä, mutta viisaus koskee myös televisiosarjoja. Jos ja kun tiedämme sen, millaisista elementeistä sarjat rakentuvat, voimme tehdä katselukokemuksesta syvällisemmän, mieleenpainuvamman ja entistä kokemuksellisemman. Kaikissa sarjoissa on jotakin hyvää, riippumatta siitä, millaisia konkreettisia sisältöjä ne välittävät. Kasvattajina tulisi keskittyä vaalimaan näitä rakenteellisia seikkoja ja auttamaan oppilaita löytämään uusia keinoja katsella kuvia, kuunnella ääntä ja esimerkiksi liikkua verkossa. 

Muistan itse, kuinka Hong Kongissa osallistuin elokuvaopintojen peruskurssille, jossa perehdyimme elokuvan keskeisiin rakenteellisiin tekijöihin. En ole katsonut elokuvia enää samalla tavoin saatuani kurssin päätökseen. Kurssin myötä opin, että jokainen elokuva on hyvä tai huono vain suhteessa niihin rakenteellisiin kategorioihin, joiden kautta elokuvia katsomme ja arvotamme, kiitämme ja palkitsemme. Charlien enkelit on loistavasti leikattu, Saw taas onnettomasti näytelty. Edellisessä on surkea käsikirjoitus, jälkimmäisessä taas mainio loppuratkaisu. Tietoisuuteni elokuvan teosta laajeni tuolla kurssilla, mutta vaikka en edelleenkään osaa tehdä elokuvia sen paremmin kuin aiemmin, ymmärrän niitä ja osaan katsoa elokuvia mielestäni tarkemmalla objektiivilla. Makutottumukset tosin tekevät objektiivisesti arvioinnista vaikeaa, mutta kuinka arvottaa, jos ei edes käsitä puvustuksen olevan kategoria, jossa onnistutaan tai epäonnistutaan (mikäli tavoitteena on uskottavuuden tunteen luominen suhteessa reaalitodellisuuteen).  

 

Nuorten televisionkatselu on nykypäivänä häkellyttävän korkealla tasolla, ajankäytöllisesti mitattuna. On ilmeistä, että television, pelien, musiikin ja elokuvien demonisoinnissa taustalla on pelko hallitsemattomuudesta ja kyvyttömyydestä ymmärtää. Sitä mitä et ymmärrä, sen tuomitset – usein haitalliseksi. Mielestäni on tärkeää nostaa esiin se, etteivät mediakulttuurin tuotteet ole yksinomaan pahoja. Me vain keskitymme liiaksi niiden visuaalisiin sisältöihin, tapoihin tuottaa edustuksia todellisuudesta. Nuorille on erittäin tärkeää näyttää, mistä liikkuva kuva, musiikkikappale tai vaikkapa sanomalehtikuva koostuu. Tällöin tulemme etäännyttäneeksi katsojaa todellisuuden näennäisestä ja kaikin tavoin karkeasta representaatiosta, jota kuva tai ääni aina väistämättä on. 

 

Ajatukseni, jonka mukaan kuva, liikkuva tai staattinen on osiensa summa, ei ole erityisen omaperäinen. Uskon, että taito nähdä elokuvat kategorisina rakenteina helpottaa niiden vastaanottoa ja käsittelyä. Mielestäni olisi varsin hyödyllistä käydä lasten kanssa läpi elokuvia, pelejä ja tv-sarjoja tavalla, joka pakottaa heidät näkemään ne kerroksellisina tai osistaan koostuvana konstruktioina. Lasten kanssa tulisi tutkia esimerkiksi televisiosarjoista niiden eri kategorioita kuten puvustusta, valaistusta, leikkausta, kuvausta, lavastusta jne. tarkemmalla syynillä, sillä näin vähitellen havaintojärjestelmämme sopeutuu etsimään ympäristömme kuvatulvasta tietoa analyyttisemmin. Väitän, että pelit, elokuvat ja teeveesarjat ovat haasteita, ja sellaisina huonoja tai hyviä. 

 

Se, miksi väkivalta menee nuoren ytimiin, johtuu mielestäni puutteellisista kyvyistä käsitellä kuvatulvaa (no suprise there). On myös selvää, etteivät populaarikulttuurin aikaansaannokset ole muuta kuin hedonista mielihyvää tuottavia, jos niiden rakenteita ei halua, tai ennen muuta osaa, tonkia – halutun merkityksen tai laajemman kokonaisuuden osalta. Jos kuvat ovat yhtä kuin viihde, on väkivaltaviihde terminä ja huolenaiheena paikkansa ansainnut. Jos taas kuvat ovat katsojalle muutakin kuin viihdettä, ei väkivaltakaan ole kuin yksi kuvaus, jolla määritellä kohdetta tai sen funktiota.

 

Välillä on mielestäni olennaista voida esittää esimerkiksi sarjoja katsoessaan tapahtumien olevan ristiriitaisia aiemmin tapahtuneen kanssa tai kohtauksen olevan epärealistinen. Näin tulemme vahvistaneeksi toden ja epätoden luonnollista ja välttämätöntä kuilua. Nykyisin kritisoidaan myös paljon sitä, miksi kuvakulttuuri on ladattu väkivallalla ja negatiivisilla sisällöillä. Itse koen keskustelun olevan siinä suhteessa kujalla, että koen sisältöjä merkittävämmäksi asiaksi katsomisen tavat; Mitä konkreettisesti kuvassa tai kuvavirrassa katsomme? Mihin kiinnitämme huomiomme? Kuinka suhtaudumme näkemäämme? Entäpä jos jonakin päivänä yhä nuoremmat lapset kykenisivät jo tunnistaa sarjojen keinotekoisuuden osaamalla keskittää huomionsa niissä muuhunkin kuin kaikkein ilmeisimpiin sisältöihin? Jopa pelisarja GTAkin olisi tällöin muutakin kuin raiskauksia, ryöstelyä ja lainkouran välttelyä. Se olisi mekaniikkaa, tarttuvaa musiikkia, hyvä käsikirjoitus, mainio ajankuva jne. Televisiosarjat ja videopelit ovat helppoja kohteita kritiikillemme, mutta vika ei ole niissä katseen kohteina, vaan meissä katselijoina. 

 

 Monille televisiosarjoissa tärkeää on elämyksellisyys. Yhtä tärkeää mielestäni on taito pitää yllä tietoista todellisuuksien välistä etäisyyttä. Elämyksellisyys ei synny yksinomaan siitä, että kokemus on elävän todellisuuden kanssa yhdenmukainen tai sen kaltainen. Elämyksellisyys on tunne, joka ei tarvitse realismia, vaan mielikuvitusta ja magiikkaa, kuten lastenkirjailija Roald Dahl olisi asian esittänyt. Tällöin elämyksellisyyden synnyttääkin tunne siitä, että katsomamme asia on kaikin tavoin epäuskottava. Realistinenkin voi kuitenkin olla epäuskottavaa riippuen siitä, millaisena sen kokonaisuus elementtiensä kautta näyttäytyy. Se, mitä mielikuvitus käsittelee - riippumatta siitä, mikä sen sisältö on – on tietoisen kaukana todellisuudesta. Edes inhorealismi ei käy inhottavaksi, kun mieli on virittynyt katsomaansa kohdetta analyyttisesti, valmiina purkamaan sen osiinsa, riisumaan sen aseistaan niin sanotusti. Itse saatan katsoa elokuvia ja todeta, olipas se todentuntuinen. Totta se ei kuitenkaan ollut. 

 

 Sama vaatimus koskee mielestäni todellisuutta laajemmin. Jos ja kun maailma ympärillämme on kokonaisuus, on se sitä helpompi kohdata mitä paremmin ymmärrän sen olevan yhtäältä tätä, toisaalta sitä. Voin arvioida yhden ja saman maailman olevan luonnoltaan kaunis, ihmisiltään arveluttava ja jumaliltaan tyhjä. Maailma ei kuitenkaan ole yksinomaan paha eikä yksinomaan hyvä. Se, mistä löydän hyvyyttä, mistä liioin pahuutta riippuu siitä, miten maailmaa katselen ja miten sen kohtaan. Aikuisen tehtäväksi jää opettaa lapselle avarakatseisuus taitona katsella maailmaa – ja sen kuvia.  

Viikko 4 - Educa-krapula

Edellisviikko oli sujunut raskaan työn merkeissä. Uuden viikon alku olikin syytä ottaa kevyemmin. Järjestötyössä tulee opetella tekemään silloin tällöin etätöitä, joka ei työn sisällön kannalta juuri eroa toimistolla työskentelystä. On tärkeää harjoitella itsekuria ja omien töiden aikatauluttamista. Hankaluudeksi usein muodostuukin, ettei töitä osaa lopettaa ajoissa vaan päivät pitkittyvät ja työtunteja kertyy varastoon. Itse olen pyrkinyt pitämään työpäiväni kestoltaan suhteellisen samanlaisina, jotta pysyn paremmin selvillä siitä, mihin viikon kokonaistuntimäärä asettuu. Vapaiden pitäminen vaatii välillä pakottamista.

Neljännen viikon erikoisohjelmaksi tulivat viikon lopulle sovitut MOD-koulutuspäivät. Ne järjestettiin pääkaupunkiseudun opettajille. Paikalla oli toistakymmentä opettajaa Espoosta, Vantaalta ja Helsingistä. Koulutus järjestettiin Pasilan Rauhanasemalla. Koulutuksen keskeinen anti painottui omien ennakkoluulojen tunnistamiseen ja niistä keskustelemiseen. Ennakkoluuloihin pyrimme pääsemään käsiksi erilaisten harjoitteiden avulla, joita suoritettiin pääasiallisesti pienissä ryhmissä, mutta myös pareittain. Ensimmäisen päivän aloitimme harjoitteella, jossa kouluttajia tuli arvioida puhtaasti ulkoisten piirteiden perusteella. Oli mielenkiintoista huomata, kuinka voimakkaasti ulkonäkö ohjaa havainnointiamme ja yksilöistä tehtävää luokittelua. Koulutukseen luonteeseen kuului asioiden ääneen pohdiskelu. Opettajien kanssa keskustelua on onneksi helppo synnyttää, sillä mielipiteitä on runsaasti ja halua tuoda niitä julki. 

Harjoitteissa korostuivat ennakkokäsitysten tiedostettavaksi tekeminen ja purkaminen osiinsa tavalla, joka mahdollistaa myös ydinuskomusten rakentavan käsittelyn. Tutkimme meissä sisäänrakennettuna olevaa eurooppalaisuutta ja suomalaisuutta pohtimalla, miltä maailma näyttää meidän karttakuvassamme, mitä Jemen tuo valtiona kunkin mieleen ja mistä nimemme tulevat. Harjoitteisiin sisältyi uteliaisuus kurkistella identiteettimme piilotaskuihin.  Lähestyimme myös toisen ihmisen asemaan asettumista kehittämällä liikkeen tai järjestön toimintaohjelman, jolla houkuttelimme muita liittymään asiamme taakse. Ihmiset osoittautuivat sosiaalisiksi ja helposti lähestyttäviksi, yhdessä heidän kanssaan saattoi ylittää rajaviivoja, jopa tabusta toiseen. Kenties antoisinta olikin kuulla siitä, millaisia haasteita opettajat työssään kohtaavat liittyen rasismiin ja vallitseviin ennakkoluuloihin. Pääkaupunkiseudulla oppilaiden kirjo on laaja ja erilaisia luokkaryhmityksiä lukematon määrä. On vaikeaa kuvitella, millainen hyppy pienestä maalaiskoulusta on oppilastyhmään, jossa puhutaan yhdeksää kieltä ja uskontokuntia on yhden sijaan monta. Ens´alkuun opettajalle on tietysti tärkeää päästä selville omista piilevistä asenteistaan voidakseen uskottavasti ottaa monikulttuurisuuden haltuun luokassaan. Rasisteja on meissä opettajissakin aivan liikaa. 

Ensimmäisenä päivänä saimme työskennellä ilmapiirissä, joka mielestäni salli avoimen keskustelun ja mielipiteiden ilmaisun harvinaisen solidaarisessa hengessä. On tärkeää huomata suomalaisessa kulttuurissa olevansa monessa enemmistölokerossa, jolloin syrjinnän kohtaaminen on vähäisempää kuin silloin, jos olisi vähemmistön edustaja. Ulkomailla käydessään tai siellä asuessaan tilanne kääntyy usein päinvastaiseksi. Emme tule riittävästi miettineeksi, millaisessa kuplassa elämme omassa valtakulttuurissamme. Otamme ts. oman jäsenyytemme siinä määrin itsestäänselvyytenä, ettemme pohdi, millaisia raja-aitoja muiden ylitettäväksi jää.

 

Jatkoimme perjantaina purkamalla edellispäivänä mieleen jääneitä ajatuksia tai kysymyksiä. Jälkimmäinen päivä osoittautui kenties ensimmäistäkin antoisammaksi. Tunteet olivat pinnassa ja säröiltäkään ei vältytty. Kenties arvoerilaisuuden nostaminen tapetille synnytti meissä halua keskustella asioista entistä rehellisemmin. Saimme aikaan hedelmällistä ajatustenvaihtoa, joka varmasti puhutteli jokaista monella tasolla, myös sillä kaikkein henkilökohtaisimmalla. Harjoituksissa pureuduttiin konfliktien kohtaamisiin ja niiden ratkaisuun. Se, mistä konfliktit saavat alkunsa palaavat lähes poikkeuksetta maailmankuviemme perusteisiin. Negatiivisen toiminnan taustalla ovat usein vähäinen tieto, yleistäminen, heikko erilaisuuden sietokyky, puutteelliset ongelmanratkaisutaidot ja yksipuoliset tapamme jäsentää ympäröivää todellisuutta. Teimme mielikuvamatkan 1700-luvun lopun Amerikkaan ja yritimme pohtia, millaisin keinoin vaikuttaa ihmisiin, jotta heissä syntyisi myönteistä toimintaa vahvistavia tunteita haitallisten sijaan. Samalla tavoin matkustimme 1900-luvun holokaustin aikaiseen Saksaan, jossa juutalaisuudesta tehtiin ei-suotavaa ja tuomittavaa. Ajalle oli ominaisia vastakkainasettelun henki, jossa ”meikäläisyys” muodosti kansalaisia sitovan ja kannatettavan normin.  Toisen päivän parhaiksi hetkiksi muodostuivat ne intensiivisiksikin äityneet hetket, jolloin todella saattoi huomata olevansa pohjimmiltaan erilainen kuin joku toinen. Näistä kokemuksista käsin voi alkaa työstämään itseään ja rakentamaan siltoja. 

Arkea instituutilla sekoittivat koulutuksen ohella kaksi iltakokousta, joista toinen oli hallitustapaaminen ja toisessa paikalla lasten sosiaali- ja hyvinvointifoorumin jäseniä keskustelemassa huhtikuun tulevasta Sosiaalifoorumi-tapahtumasta. Hallituksessa istuu jäseniä, joilla on hyvin sekalainen tausta ja motivaatio olla mukana toiminnassa. Kaikkia yhdistää kuitenkin kiinnostus rauhanasiaa kohtaan ja jonkinasteinen kokemus, toisilla pitkä, toisilla lyhyempi, kasvatusalasta ja sen tärkeydestä. Sosiaalifoorumi 2014 on toinen RKI:n kevään keskeisistä tapahtumista, johon on tarkoitus kehitellä erityistä ohjelmaa. Ohjelman kehittely ja sisällön ideointi ovat tulevien viikkojen tehtäviä. Itse olen iloinen saadessani olla mukana ja olla jakamassa ajatuksiani sekä suunnittelusta että toteutuksesta. On mahdollista, että sosiaalifoorumin teema käsittelisi jollakin lailla populaarikulttuuria, sen haasteita ja mahdollisuuksia – sekä kasvattajan että lapsen näkökulmasta. Aihepiiriä on tutkittu jokseenkin runsaasti ja se tuntuu olevan ajassamme ”in”. Tästä huolimatta kentällä on mielestäni yhä epätietoisuutta ja pelkoja, miten populaarikulttuuriin tulisi suhtautua ja miten sitä käsitellä rakentavasti. Seuraavat viikot näyttävät, mihin suuntaan lähdemme rakentamaan teemaa. Suuntia on monia.