Kuvakulttuuri katsomisen haasteena

Tapamme katsoa televisiota rajoittuu sen viihteellisyydestä nauttimiseen. Myös nuorilla tavat katsoa esimerkiksi televisiosarjoja ovat katsoakseni sangen yksipuoliset. Haluan nostaa keskusteluun, millä tavoin populaarikulttuuria voisi tarkastella mahdollisuutena sen uhkien ylikorostamisen sijaan. Kun katselet televisiosarjaa, mitä havaitset? Millä tavoin syvennyt sen eri tasoille ja merkityksiin? Myös todellisesta elämästä tiedämme, että havaintojamme ohjaavat muun muassa aiemmat tiedot ja mielenkiinnon kohteet. Harvoin osaamme kiinnittää huomiota asioihin, joita pidämme itsestäänselvyyksinä ja epäolennaisuuksina. Samalla tavoin kiinnitämme televisiota katsoessamme huomiota vain niihin piirteisiin, joita olemme tottuneet katsomaan. Jos televisio tarjoaa lähtökohtaisestikin vain viihdettä, emme saa edes potentiaalisesti hyvistä aineistoista juuri muuta irti. Kirjailija Oscar Wilden mukaan jokainen kirja kantaa moraalista viestiä, mutta viisaus koskee myös televisiosarjoja. Jos ja kun tiedämme sen, millaisista elementeistä sarjat rakentuvat, voimme tehdä katselukokemuksesta syvällisemmän, mieleenpainuvamman ja entistä kokemuksellisemman. Kaikissa sarjoissa on jotakin hyvää, riippumatta siitä, millaisia konkreettisia sisältöjä ne välittävät. Kasvattajina tulisi keskittyä vaalimaan näitä rakenteellisia seikkoja ja auttamaan oppilaita löytämään uusia keinoja katsella kuvia, kuunnella ääntä ja esimerkiksi liikkua verkossa. 

Muistan itse, kuinka Hong Kongissa osallistuin elokuvaopintojen peruskurssille, jossa perehdyimme elokuvan keskeisiin rakenteellisiin tekijöihin. En ole katsonut elokuvia enää samalla tavoin saatuani kurssin päätökseen. Kurssin myötä opin, että jokainen elokuva on hyvä tai huono vain suhteessa niihin rakenteellisiin kategorioihin, joiden kautta elokuvia katsomme ja arvotamme, kiitämme ja palkitsemme. Charlien enkelit on loistavasti leikattu, Saw taas onnettomasti näytelty. Edellisessä on surkea käsikirjoitus, jälkimmäisessä taas mainio loppuratkaisu. Tietoisuuteni elokuvan teosta laajeni tuolla kurssilla, mutta vaikka en edelleenkään osaa tehdä elokuvia sen paremmin kuin aiemmin, ymmärrän niitä ja osaan katsoa elokuvia mielestäni tarkemmalla objektiivilla. Makutottumukset tosin tekevät objektiivisesti arvioinnista vaikeaa, mutta kuinka arvottaa, jos ei edes käsitä puvustuksen olevan kategoria, jossa onnistutaan tai epäonnistutaan (mikäli tavoitteena on uskottavuuden tunteen luominen suhteessa reaalitodellisuuteen).  

 

Nuorten televisionkatselu on nykypäivänä häkellyttävän korkealla tasolla, ajankäytöllisesti mitattuna. On ilmeistä, että television, pelien, musiikin ja elokuvien demonisoinnissa taustalla on pelko hallitsemattomuudesta ja kyvyttömyydestä ymmärtää. Sitä mitä et ymmärrä, sen tuomitset – usein haitalliseksi. Mielestäni on tärkeää nostaa esiin se, etteivät mediakulttuurin tuotteet ole yksinomaan pahoja. Me vain keskitymme liiaksi niiden visuaalisiin sisältöihin, tapoihin tuottaa edustuksia todellisuudesta. Nuorille on erittäin tärkeää näyttää, mistä liikkuva kuva, musiikkikappale tai vaikkapa sanomalehtikuva koostuu. Tällöin tulemme etäännyttäneeksi katsojaa todellisuuden näennäisestä ja kaikin tavoin karkeasta representaatiosta, jota kuva tai ääni aina väistämättä on. 

 

Ajatukseni, jonka mukaan kuva, liikkuva tai staattinen on osiensa summa, ei ole erityisen omaperäinen. Uskon, että taito nähdä elokuvat kategorisina rakenteina helpottaa niiden vastaanottoa ja käsittelyä. Mielestäni olisi varsin hyödyllistä käydä lasten kanssa läpi elokuvia, pelejä ja tv-sarjoja tavalla, joka pakottaa heidät näkemään ne kerroksellisina tai osistaan koostuvana konstruktioina. Lasten kanssa tulisi tutkia esimerkiksi televisiosarjoista niiden eri kategorioita kuten puvustusta, valaistusta, leikkausta, kuvausta, lavastusta jne. tarkemmalla syynillä, sillä näin vähitellen havaintojärjestelmämme sopeutuu etsimään ympäristömme kuvatulvasta tietoa analyyttisemmin. Väitän, että pelit, elokuvat ja teeveesarjat ovat haasteita, ja sellaisina huonoja tai hyviä. 

 

Se, miksi väkivalta menee nuoren ytimiin, johtuu mielestäni puutteellisista kyvyistä käsitellä kuvatulvaa (no suprise there). On myös selvää, etteivät populaarikulttuurin aikaansaannokset ole muuta kuin hedonista mielihyvää tuottavia, jos niiden rakenteita ei halua, tai ennen muuta osaa, tonkia – halutun merkityksen tai laajemman kokonaisuuden osalta. Jos kuvat ovat yhtä kuin viihde, on väkivaltaviihde terminä ja huolenaiheena paikkansa ansainnut. Jos taas kuvat ovat katsojalle muutakin kuin viihdettä, ei väkivaltakaan ole kuin yksi kuvaus, jolla määritellä kohdetta tai sen funktiota.

 

Välillä on mielestäni olennaista voida esittää esimerkiksi sarjoja katsoessaan tapahtumien olevan ristiriitaisia aiemmin tapahtuneen kanssa tai kohtauksen olevan epärealistinen. Näin tulemme vahvistaneeksi toden ja epätoden luonnollista ja välttämätöntä kuilua. Nykyisin kritisoidaan myös paljon sitä, miksi kuvakulttuuri on ladattu väkivallalla ja negatiivisilla sisällöillä. Itse koen keskustelun olevan siinä suhteessa kujalla, että koen sisältöjä merkittävämmäksi asiaksi katsomisen tavat; Mitä konkreettisesti kuvassa tai kuvavirrassa katsomme? Mihin kiinnitämme huomiomme? Kuinka suhtaudumme näkemäämme? Entäpä jos jonakin päivänä yhä nuoremmat lapset kykenisivät jo tunnistaa sarjojen keinotekoisuuden osaamalla keskittää huomionsa niissä muuhunkin kuin kaikkein ilmeisimpiin sisältöihin? Jopa pelisarja GTAkin olisi tällöin muutakin kuin raiskauksia, ryöstelyä ja lainkouran välttelyä. Se olisi mekaniikkaa, tarttuvaa musiikkia, hyvä käsikirjoitus, mainio ajankuva jne. Televisiosarjat ja videopelit ovat helppoja kohteita kritiikillemme, mutta vika ei ole niissä katseen kohteina, vaan meissä katselijoina. 

 

 Monille televisiosarjoissa tärkeää on elämyksellisyys. Yhtä tärkeää mielestäni on taito pitää yllä tietoista todellisuuksien välistä etäisyyttä. Elämyksellisyys ei synny yksinomaan siitä, että kokemus on elävän todellisuuden kanssa yhdenmukainen tai sen kaltainen. Elämyksellisyys on tunne, joka ei tarvitse realismia, vaan mielikuvitusta ja magiikkaa, kuten lastenkirjailija Roald Dahl olisi asian esittänyt. Tällöin elämyksellisyyden synnyttääkin tunne siitä, että katsomamme asia on kaikin tavoin epäuskottava. Realistinenkin voi kuitenkin olla epäuskottavaa riippuen siitä, millaisena sen kokonaisuus elementtiensä kautta näyttäytyy. Se, mitä mielikuvitus käsittelee - riippumatta siitä, mikä sen sisältö on – on tietoisen kaukana todellisuudesta. Edes inhorealismi ei käy inhottavaksi, kun mieli on virittynyt katsomaansa kohdetta analyyttisesti, valmiina purkamaan sen osiinsa, riisumaan sen aseistaan niin sanotusti. Itse saatan katsoa elokuvia ja todeta, olipas se todentuntuinen. Totta se ei kuitenkaan ollut. 

 

 Sama vaatimus koskee mielestäni todellisuutta laajemmin. Jos ja kun maailma ympärillämme on kokonaisuus, on se sitä helpompi kohdata mitä paremmin ymmärrän sen olevan yhtäältä tätä, toisaalta sitä. Voin arvioida yhden ja saman maailman olevan luonnoltaan kaunis, ihmisiltään arveluttava ja jumaliltaan tyhjä. Maailma ei kuitenkaan ole yksinomaan paha eikä yksinomaan hyvä. Se, mistä löydän hyvyyttä, mistä liioin pahuutta riippuu siitä, miten maailmaa katselen ja miten sen kohtaan. Aikuisen tehtäväksi jää opettaa lapselle avarakatseisuus taitona katsella maailmaa – ja sen kuvia.