Feb 19, 2013

Ajatuksiani työstä


Richard Sennettin kirjaa Työn uusi järjestys lukiessa mieleen nousee ajatuksia, joiden jakamisen kokee tärkeäksi ajassa, jossa monet kamppailevat löytääkseen tasapainoa elämänsä eri osa-alueiden välille. Toisin kuin monet tuntemista jo työelämään sijoittuneista tai valmistumistaan tavoittelevista opettajista, olen vakuutellut itselleni, etten hae elämääni vakautta juoksemalla avoimien virkojen perässä tai heittäytymällä raadollisille työmarkkinoille luottaen siihen, että minut poimitaan työelämän palvelukseen a) koska olen mies, b) työkokemus antaa perusteita pätevyydelleni tai c) olen valmis työskentelemään muiden alaisena kuuliaisesti ja palkkakuoppaan pudotettuna. Kauhistuttaa ajatella, että työ sanelisi ne reunaehdot, joiden sisällä muu elämä vain kuluisi vähitellen loppuunsa.

Palkkatyö nykypäivänä on asia, joka otetaan (kuoleman)vakavasti. Ilman työtä ei ole rahaa, jolla elättää perhettä, ylläpitää vähimmäisvaatimuksista täyttyvää elämänlaatua, matkustella, tyydyttää tarpeita tai vaikkapa tavoitella vapautta. Moni tekee työtä perheensä vuoksi, "jotta lapsillani asiat voisivat olla paremmin". Tehdessään kiireiden ja suorituspaineiden kyllästämää työtä vanhemmat uhraavat aikaa, joka on ensimmäisenä pois heidän omilta lapsiltaan. Työn vaatimustaso ei kuuntele lasten tarpeita. Lisäksi työntekijät ovat entistä orjallistetummassa suhteessa omaan työhönsä. Heillä on vähemmän oikeuksia ja jatkuva epävarmuus työn jatkuvuudesta, joka saa työntekijät ylisuorittamaan ja kilpailemaan hobbesilaiseen tyyliin. Pahimmillaan tämä näkyy silloin, kun teemme työtä, josta emme edes pidä. Työ on tällöin ajankulua, jonka rinnalla seiniin tuijottelu tuntuu luovalta. Ei siis tunnu kauhealta sanoa, että monia ihmisiä arvostamme vain heidän tuottamiensa hyödykkeiden kautta. Tehdastyöläinen Thaimaassa ei ansaitse kunnioitustamme, sillä onhan meillä hänen tuottamansa tavara, jota arvostaa. Kuolemanvakavaa työstä palkkatyönä taas tekee sen puute. Kuinka moni onkaan Suomessa riistänyt niin omansa kuin läheistensä hengen sen vuoksi, että rahat ovat loppu eivätkä tulevaisuuden suhdanteet anna toivoa paremmasta? Tietynlaisen pakkotyössäkäynnin varjopuolena on myös yksilöiden henkilökohtaisen ja ihmiskunnan laajemman potentiaalin menetys. Ihmiskunta haaskaa aikaansa ohjaamalla yksilöiden resurssit sellaiseen työhön, joka ei luo kestävää hyvinvointia, ei edistä maapallon elinolojen parantumista tai korjaa sosiaalista ja taloudellista  epätasa-arvoa.  

Muistan joskus lukeneeni erään fyysikon kuvailleen työtään leikiksi. Työ ei saa olla vakavaa eikä sen pidä käydä puuduttavaksi tai epämiellyttäväksi. Jokaisen tulisi siis nauttia työstään ja kokea sen parissa onnistumisen kiljahduksia. Kaikki me tiedämme todellisuuden sallivan vain harvoille etuoikeuden olla sellaisessa työssä, josta todella pitää. Taloudellinen järjestelmämme pitää siitä huolen, että joidenkin osaksi jää tehdä muiden unelmien tavoittelu mahdolliseksi. Sennett kertoo kirjassaan miehestä, joka pelkäsi, että selviytyminen nykyisessä taloudellisessa järjestelmässä edellyttää häneltä sellaista elämäntapaa ja sellaisia toimia, jotka ovat saattaneet hänen emotionaalisen, sisäisen elämänsä tuuliajolle. Otaksun esimerkin kertovan tilanteesta, joka ei ole ajassamme järin harvinainen. Pysyäksemme etulinjassa tulee meidän tehdä uhrauksia kaikilla elämänalueilla. Nykyinen aika on dynaaminen ja alati muuttuva. Elämässä haalitaan pikavoittoja ja yksilöt lähinnä ajelehtivat elämäntilasteesta toiseen. Nykyinen kapitalismi kuluttaa ihmisen luonteenpiirteistä niitä, joista ihmisyytemme rakentuu. Ihmisistä kasvaa lisääntyvällä tahdilla joko mekaanisia suorittajia, uraohjuksia, liike-elämän petoja tai syrjäytyneitä, moniongelmaisia, yhteiskunnan pudokkaita ja muita ikävän ääripään edustajia. Kaiken huipuksi kummatkin vihaavat toisiaan. Rikkaat karsastavat hyvinvointiyhteiskunnan loisia kun taas näille loisille rikkaat edustavat pahinta mahdollista ihmistyyppiä (jota he salaisella tavalla kuitenkin myös itse tavoittelevat). Kateuden ja ihailun välinen rajaviiva on hyvin ohut.

Sennett katsoo, että nykyisessä pirstaleisessa maailmassa todellinen luottamus, lojaalius ja molemminpuolinen sitoutuminen on entistä harvinaisempaa. Usein tämä tarkoittaa lyhentyneitä työsuhteita, egoistista voitontavoittelua ja perhearvojen uudelleenmuotoilua. Lapsille on turha puhua sitoutumisesta, kun emme itsekään sitoudu. Situoutumattomuus ja pinnallinen yhteistoiminta tarjoavat paremman suojakuoren tämän päivän todellisuutta vastaan kuin lojaaliuden ja palvelun arvoihin perustuva toiminta. Ihmisille on parempi sietää epävarmuutta ja pitää sitä jokseenkin normaalina kuin kapinoida sitä vastaan. Sennettin mukaan ihmisen olemus on muuttunut työn luonteen muutoksen mukana.  Sennett kirjoittaa uuden työn, tai uuden järjestyksen, muuttaneen oleellisella tavalla koko inhimillisen elämisen luonnetta. Sennett kuvailee luonteessa olevan kyse niistä henkilökohtaisista piirteistä, joita arvostamme omassa itsessämme ja joiden vuoksi toivomme muiden meitä arvostavan. Sennettin pääteesin mukaan uusi kapitalismi on tuonut muassaan massiivisia haasteita ihmiselle järjestää henkilökohtainen elämänsä tavalla, joka sallisi keskinäisen solidaarisuuden tunteet, ajanhallinnan, vakauden, työn aidon mielekkyyden jne. Nykypäivän työläisen hyveitä ovat sopeutuvuus, muutosherkkyys, joustavuus, sitoutumattomuus, yksilöllinen ratkaisukyky ja spontaanius. Nämä hyveet määrittävät laajemmin ihmisen luonnetta tehden elämästä juoksua romahtavalla sillalla. 

Työn kritiikki voi kohdistua niin työn sisältöä kuin sen toteuttamista kohtaan. Itse olen sitä mieltä, että sekä työn luonnetta että sen toteuttamisen tapoja tulisi muokata. Tuotanto tänä päivänä on hajautettu useille saarekkeille. Esimerkiksi tietokoneiden valmistuksessa komponentteja valmistavat useat eri valmistajat, jotka ovat usein omavastuullisia. Tällöin voittoja käärivät yritykset harvoin kantavat vastuuta tavarantoimittajistaan. Valta ja voitot keskittyvät harvojen käsiin. Niin kauan kuin työn tarkoituksena on mahdollistaa yrityksille korkea tuottavuus ja voitot kilpailutaloudessa, on odotettavissa, että työtä tehdään henkilökohtaisella tasolla lähinnä selviytymisen vuoksi ja niiden toimesta, joilla ei ole työnhaun suhteen juurikaan vaihtoehtoja. Tällöin on vaikea kuvitella työllä olevan rahanhankinnan lisäksi juurikaan mitään lisäarvoa. Mikäli työ olisi hauskaa, voisi siinä kuvitella olevan runsaasti vapaaehtoisuutta ja vain vähän pakottavuutta. Monet perustelevat työn muuttuneen vapaammaksi ja omaehtoisemmaksi etätöiden ja kotitöiden lisääntyessä. Tosiasiassa työntekoa valvotaan jopa entistä tarkemmin silloin, kun työ on siirretty suoran valvonnan alta muualle. Tällöin valvonta vain suoritetaan toisin keinoin ja epäsuoremmin. Joustavuus työnteossa on siis merkki siitä, että pysyvyys katsotaan ajassamme taantumuksellisuudeksi. Pysyvyys ei kuitenkaan ole yksiselitteisesti merkkinä työn yksipuolisuudesta tai välttävästä laadusta. Työ saa ja sen pitää olla jossain määrin rutiininomaista. Ihminen tarvitsee tapoja ja tottumuksia, jotta elämä ei käy liian kaoottiseksi. Tätä mieltä oli jo sosiologi Anthony Giddens aikanaan. 

Työ on myös muuttanut muotoaan siinä mielessä, että ammattitaito käsityöläismielessä on katoamassa. Leipurit eivät kaikki enää edes tiedä, kuinka leipää leivotaan. Heille riittää olla hyviä koneenkäyttäjiä. Vahva ammatti-identiteetti on korvautunut uskolla omiin kameleonttimaisiin kykyihin olla hyvä kaikessa. Eikä väite koske ainoastaan leipureita. Ihmiset vaihtavat työpaikkaa ja ammattia tiuhaan, sillä on pysyttävä ajan hermolla ja pidettävä CV päivitettynä. Alituiseen on oltava valmiita reagoimaan ja lunastamaan menetetty positio takaisin. Pelissä ovat talon, vaimon ja katu-uskottavuuden lisäksi koko ihmisarvo. Välillä tuntuu, että työmarkkinoiden logiikka ei kuitenkaan pelaa siten kuin sen otaksuisi pelaavan. Ainakin ihmisten silmissä täällä Suomessa tuntuu elävän se käsitys, että ihminen ilman vakaata toimeentuloa tai halukkuutta sitoutua työelämään on outolintu ja pahalla tavalla erilainen. Downshiftingia pidetään nuorten ja naimattomien muotivillityksenä, joka ei voi olla kestävän elämäntavan perusta. Ihmisen, jolle työ on muutakin kuin veronmaksua ja kolikoiden kerryttämistä, on helppo perustella toiminta itselleen, mutta vaikea olla uskottava muiden edessä. Suomessa siis jossain määrin veronmaksajan ja kunniallisen kansalaisen kaksoisrooli on äidinmaidosta perittyä.  Samanaikaisesti Suomessa vallitsee tilanne, jossa veronmaksajia kusetetaan erilaisiin pankkiherrojen maksutalkoisiin, joissa voittajat ja häviäjät pyritään pitämään samalla puolella vaikka väkisin. Itselläni suhde rahaan on sen verran mutkaton, että ymmärrän rahan arvon, vaikken sitä täysin allekirjoita. En kuitenkaan aina sulata sitä, kuinka raha on niin monelle sitä käyttävälle itsestäänselvyys vailla ymmärrystä. Kulutamme monesti elämäämme töissä, jotka tuovat meille rahaa ja takaavat yhteiskunnallisia etuoikeuksia. Samalla tulemme harvoin pohtineeksi sitä, miksi näin ylipäätänsä teemme. Jälleen kerran kysymysten esittäminen on ensiaskel. 

En halua olla mutteri, joka sopii kaikkiin laitteisiin, muttei ole yhdenkään eläväksi tekevä osa. Itse haluan saavuttaa elämääni pysyvyyttä, mutta en maksamalla hintaa vapaudella. On mielenkiintoista, kuinka ihmiset näkevät vapauden koittavan eläkkeellä. Vapaus on siis jotakin, joka saavutetaan kuluttamalla elämä ensin alta pois. Vapauden takaa toimeentulo, jonka eteen eläkkeellä oleva ihminen ei joudu enää paiskimaan loputtomia työtunteja. Vapauden hinta on näin ollen erittäin suuri. Ihmisillä on lisäksi jatkuva pelko kaiken menetyksestä. Köyhillä ihmisillä tätä pelkoa ei ole, sillä eihän heillä ole mitään menetettävääkään. Ainoa asia, jolla rikkaita tosissaan voidaan heidän maailmassaan uhata, on heidän kallisarvoinen ja valuutassa mittaamaton elämänsä. Kaikki muu on korvattavissa ja ostettavissa uudelleen. Köyhimmissä maissa ei täten olekaan tavatonta, että rikkaiden elämää suojellaan investoimalla muureihin tai suojelujärjestelmiin l. asioihin, joissa erottelu vähäosaisiin ja parempiosaisiin saa myös materiaalisen ilmiasunsa. Todellisuudessa tällainen elämän hätävarjelu johtaa ainoastaan lisääntyneeseen turvattomuuteen ja vaikutelmaan siitä, etteivät ihmiset edes tavoittele todellisten ongelmien ratkaisemista. Onneksemme rikkaus on myös itsetuhoinen.




Nipa









No comments:

Post a Comment