Feb 11, 2014

Viikko 5 - Mediasivistymistä ja perusrouhintaa





Puolenvälin piste on ohitettu ja harjoittelun on aika kääntyä jälkimmäiselle puoliskolleen. On hyvä hetki miettiä, mitä tähän asti on tullut opittua. Harjoittelussa olen huomannut ihmisten olevan hyvin sitoutuneita työhönsä. He kertovat mielellään toiminnasta ja projekteista, joissa ovat osallisena. Jokaisella heistä tietää olevan paljon vastuita ja velvollisuuksia, joista toiset ovat miellyttäviä ja toiset ikävämpiä, joskin välttämättömiä. Työ on jatkuvaa prosessissa elämistä. Kaikki vaikuttaa olevan dynaamisessa liikkeessä: työajat, työtehtävät, tapaamiset, hankkeet, projektit, rahoitushakemukset, ihmiset. 

Työssäni opettajana on pysyvyyttä, josta sekä nauttii että jota vieroksuu. Järjestökentällä asetelmat ovat toiset. Harjoittelijana pysyvyyden tunteita lisäävät oma työhuone, suhteellisen raamitetut päivärutiinit ja työaika, jonka pyrin pitämään päivästä toiseen samanlaisena. Nautin kuitenkin minulle suoduista vapauksista. Jo pelkästään tunne siitä, että voin tehdä töitä omalla tavallani, on rauhoittava. Voin nukkua aamuisin pidempään ja jatkaa vastaavasti toimistolla muutaman tunnin myöhempään. Tärkeää on riittävä itsekuri ja itserehellisyys. Niillä, joiden asemassa kannetaan laajempaa vastuuta, on ymmärrettävästi enemmän stressiä ja huolta siitä, että työt tulevat ajallaan hoidetuiksi. Deadlinet eivät jousta ja muutakin elämää olisi mukava olla. Järjestötyössä tähän tulee kuitenkin tottua. Työn vaativuuden määrittää työn kehittämisen tarve ja jo käynnissä olevien tehtävien moitteeton sujuminen. 


Kuluneella viikolla huomasin, kuinka raskasta uusien ideoiden tuottaminen raskaimmillaan voi olla. Kevään toisen päätapahtuman instituutille muodostaa huhtikuussa järjestettävä Suomen Sosiaalifoorumi, jossa keskustellaan monenlaisista yhteiskunnallisista ja poliittisista huolenaiheista ja kysymyksistä. Tulevan foorumin aihe on yhä työstövaiheessa ja tavoitteena olikin saada aikaan jonkinlaisia ideoita siitä, mitä teemaa instituutti omassa työpajassaan voisi käsitellä. Päädyimme lopulta rajaamaan teeman väljästi mediakasvatusta koskevaksi. Oman roolini mukaisesti aloin selvittää, mitä mediakasvatuksen kentällä tällä hetkellä tapahtuu ja mikä teema voisi kiinnostaa samanaikaisesti sekä akateemisia piirejä että tavallisia opettajia. Yleisesti ajattelen mediasivistyksen olevan tulevaisuudessa entistä tärkeämpää lapsen ja nuoren omaksua. On kyettävä hallitsemaan ja käyttämään mediaa oman ilmaisun välineenä ja ymmärtämään mediakulttuuria syvällisesti. 

Ajattelen opettajissa ja kasvattajissa olevan yhä paljon niitä, joille mediakulttuuri (ja populaarikulttuuri) näyttäytyy hankalana ja hallitsemattomana kenttänä erilaisia voimia. Siksi olen myös sillä kannalla, että ensimmäinen askel matkalla kohti parempaa mediasivistystä on asenteiden muokkaus negatiivisesta positiiviseen. Kuten Ritva-Sini Merilampi toteaa: Mediakasvatuksen lähtökohtana on se, että opettaja kirkastaa oman mediasuhteensa, vasta sitten hän on valmis arvioimaan oppilaiden mediasuhteita ja ohjaamaan niitä kasvatustavoitteiden suuntaisesti. Opettajia on voimallistettava uskomaan mediakulttuurin tutkimisen tarpeellisuuteen ja hyvyyteen ja rohkaistava tarttumaan haasteeseen ennakkoluulottomasti ja vailla lamauttavia pelkoja. Mediakulttuuri on kuin koira, jonka uskomme olevan pahantahtoinen pelkkää isokokoisuuttaan ja rumuuttaan. Vahvistumme vain peloissamme ellemme kohtaa pelon aiheuttajia ja opi työskentelemään niiden kanssa. 


Instituutti on pieni toimija ja onkin toivottavaa, että saamme houkuteltua mukaan yhteistyökumppaneita, jakamaan ideoita ja käytännönvastuita. Itse teeman suhteen joustonvaraa on runsaasti. Suomessa on erittäin laaja otos varteenotettavia mediakasvatuksen ammattilaisia, kouluttajia ja asiantuntijoita, joilla voisi kuvitella olevan innokkuutta tarttua aina vain ajankohtaisempaan aihepiiriin ja tuoda siihen omia erityisnäkökulmia. Nykyisin mediakasvatuskeskustelu on kiertynyt ennen muuta verkkopedagogiikan ja lapsen oman toimijuuden vahvistamisen (sovellukset, mediatyökalujen luova ja osaava käyttö etc.) ympärille. On tärkeää opettaa lapsia vastaanottamaan mediaa, vaikuttamaan siinä ja työstämään omia mediasisältöjä. Mielestäni yhtä tärkeää on kuitenkin muistaa, että mikä tahansa median kanssa työskentely tai erilaisten työkalujen hallinta ei sellaisenaan ole riittävää. On pohdittava myös median jo sisältämiä ja sinne istutettavia sisältöjä moraalin ja etiikan näkökulmasta. Puhdas välinekeskeisyys opetuksessa ajaa meitä entistä voimakkaammin sellaiseen mediakulttuuriin, jota syystäkin kammoksutaan. Ei sovi unohtaa tavoitteenamme olevan median muuttaminen palvelemaan meitä tehtävässämme edistää inhimillistä hyvää ja globaalia hyvinvointia. Usein ongelmana on, että keskustelu, joka olisi ollut syytä käydä hyvissä ajoin, käydään vasta jälkijättöisesti. Myös mediakasvatuksen osalta moni moraalisesti tärkeä tulokulma on jätetty sivuun, kun on keskitytty pelkkään tekniikkaan. On muistettava, että tekniikka palvelee ihmistä – niin hyvässä kuin pahassa. On sääli, että tulevaisuuden suuntaa ohjaavia neuvoja yrittävät huutaa ne, jotka ovat jätetty jonon hännille huutelemaan. Kehitys kulkee omia ratojaan ilman – usein ilman kuskia. 


Mediakasvatus pyrkii antamaan hallinnan välineet takaisin niille, jotka mediaa käyttävät. Nykyisin tosin mediaa hallitsevat jo pitkälti sen käyttäjät. Organisaatiot ovat ulkoistaneet jo suuren osan tuotannosta käyttäjille itselleen (kenellä valta on?). Se, mihin mediakulttuuri tulevaisuudessa menee, seuraa pääasiallisesti siitä, mihin suuntaan sen käyttäjät haluavat sitä johdattaa. Tässä kohdin opettajilla on sauma. Lapsia ja nuoria on sivistettävä median mahdollisuuksista, sen muokkaamiseen liittyvistä vastuista (meitä ja muita kohtaan) ja sudenkuopista, joita osin tuntemattomaan maastoon aina liittyy. Itse haluaisin sosiaalifoorumissakin käsiteltävän teemoja, jotka auttaisivat opettajia heidän epätoivossaan. Nuoren maailmaa on lähestyttävä ennakkoluulottomasti, ja nuoret on valjastettava mediakasvatuksen resursseiksi. Parhaimmillaan he auttavat itse itseään ja siinä sivussa myös opettajaa kohtaamaan mediakulttuurin kauaskantoiset horisontit. Toiveissani on, että sosiaalifoorumissa keskustelevat akateemikot, käytännön työläiset ja nuoret samalla sohvalla siitä, mitä mediakulttuurista haluamme oppia, miten voimme siitä oppia ja miten voimme saada sen palvelemaan kasvatuksen ja ihmisenä kehittymisen perustehtävää, hyväksi ihmiseksi kypsymistä. Kun ymmärtää mediakulttuurin olevan laajennus, aikamme ”Matrix”, omassa olemisessamme, voimme kysyä itseltämme: mihin suuntaan haluamme ihmisinä mennä ja kuka tätä kehitystä hallitsee? Me hallitsemme, me myös päätämme. Silloin on ensiarvoisen tärkeää ohjata mediakasvatusta siihen, että ymmärrämme mistä on kyse ja miten voimme nyt kaoottiselta vaikuttavaa mediakulttuuria hyödyntää ja sen satuloida ajamaan kohti itse kohdentamaamme päämäärää.  
 
Viikko kului lopulta verkon syövereitä tutkiessa ja erilaisia mediakasvatusmateriaaleja läpikäydessä. Suomessa on julkaistu aihepiiristä runsaasti mielenkiintoista tavaraa, johon toivon mukaan opettajat jaksavat työnsä lomassa syventyä. Itse koen näiden tutkimusretkien tuottaneen jälleen paljon hyvää tulevaisuutta silmällä pitäen.

No comments:

Post a Comment